© Joonas Fritze

WWF-lehti 1/2019

Jani Kaaron kolumni: Turskasta ja ihmisen tyhmyydestä

Kanada on hieno maa. Paljon Pohjoismaiden kaltainen, tosin vielä etevämpi jääkiekossa. Sen kirjastojärjestelmääkin on sanottu maailman parhaaksi. Mutta kun on kyse luonnonvarojen käytöstä, Kanadassa ollaan yhtä onnettomia kuin muualla. Itse asiassa yksi surullisimmista esimerkeistä ihmisen typeryydestä ja lyhytmuistisuudesta tulee Kanadasta.

Kanadan itärannikko eli viisisataa vuotta turskankalastuksesta. Jotkin alueet, kuten Newfoundlandin saari, olivat täysin riippuvaisia turskasta. Meri olikin tuottoisa vuodesta toiseen – kunnes se ei enää ollut. 1990-luvun alussa Pohjois-Atlantin turskakannat romahtivat katastrofaalisesti. Turskaa oli meressä yhtäkkiä vain yksi prosentti 1980-luvun saaliisiin verrattuna. Kanada julisti kalastuskiellon, mutta liian myöhään. Turskakannat olivat jo päässeet romahtamaan viranomaisten siunauksella.

Turskakantojen romahtaminen oli Newfoundlandissa kuin maailmanloppu. Lähes 40 000 ihmistä menetti työpaikkansa, heistä 10 000 kalastajia. Valtava määrä ihmisiä muutti Newfoundlandista pois työn perässä. Saarella jokaisella oli läheinen, joka oli joutunut lähtemään. Luulisi, että tällainen opetus jäisi mieleen.

Vähitellen ihmiset toipuivat shokista. Osa alkoi kalastaa rapuja ja muita äyriäisiä, joista sai markkinoilla hyvän hinnan. Ne ovat tuoneet elinkeinon monille, mutta viime vuosina äyriäistenkin kannat ovat osoittaneet heikkenemisen merkkejä.

Yhtäkkiä alkoi kuitenkin kuulua kummia. Pohjois-Atlantin turskakannat vaikuttivat elpyvän. Se viritti uuden toivonkipinän monilla itärannikon paikkakunnilla.

Mikä olisi ollut järkevää tässä tilanteessa? Antaa kantojen elpyä kunnolla? Vai juhlia turskan paluuta nostamalla jälleen saalismääriä? Tutkijat varoittivat ankarasti jälkimmäisestä vaihtoehdosta. He kirjoittivat tiedelehti Naturessa, että turskakannat eivät kestä ankaraa verotusta. Hallitus antoi kuitenkin periksi lobbareille: jalostamot odottivat kalansaaliita, työttömät töitä. Niinpä päättäjät sallivat

kalastajien tuoda vuonna 2017 maihin turskaa kolminkertaisesti verrattuna vuoteen 2015. Menneistä virheistä ei oltu opittu. Kenellekään ei liene yllätys, että turskakannat ovat jälleen pienentyneet 30 prosentilla, ja saalismääriä on jouduttu laskemaan.

Vaikka tarina ei kerro paljon hyvää ihmisestä, se kertoo paljon hyvää kalasta. Se, että turska tuli takaisin, on eräänlainen ihme. Moni ehti ajatella, ettei niin kävisi koskaan. Turskan paluussa meni kuitenkin vain 25 vuotta. Hyviä uutisia on kuulunut myös muualta Pohjois-Amerikasta. Monet suojellut kalakannat ovat alkaneet elpyä.

Tämä tarkoittaa, että kalat voivat ponnistaa takaisin vaikeastakin aallonpohjasta, jos niille vain annetaan siihen aikaa ja mahdollisuus. Kalakantojen elpyminen oli seurausta rajoituksista, jotka asetettiin 15–25 vuotta sitten. Nuo päätökset kannatti tehdä. Niiden vaikutuksia kannatti odottaa. Ja kannattaa odottaa edelleen.

Jani Kaaro on toimittaja ja tietokirjailija, joka vuorottelee WWF-lehden kolumnistina Ronja Salmen kanssa.

Jaa tämä sivu: