© Charlotta Boucht
Päivitetty

Latvialais-tamperelaisen pukeutumistyylin perusteet

Kävin Leningradissa vuonna 1976. Menin tanssiravintolaan. Nenälläni oli neljäkymmentä prosenttia kasvoistani peittävät valkosankaiset silmälasit. (Kahden linssien yhteenlaskettu pinta-ala oli noin kahdeksankymmentä neliösenttimetriä.) Päässäni oli hiusteni hapsottavasta ”pehmennyspermanentista” johtuen itse kutomani perulaistyyppinen pipo, jonka venyneet sivuläpät toivat mieleen cockerspanielin korvat. (Moni Tampereen yliopiston opiskelija tavoitteli tuolloin latinalaisamerikkalaista tyyliä asusteissaan.)  Minua tuli hakemaan tangoon paikallinen nuorimies. Hän kysyi:

- Oletko Latviasta?

Suomeen palattuani mietin, oliko se kohteliaisuus. Pidettiinkö Latviaa fiksumpana paikkana kuin Suomea, olihan se sosialistinen neuvostotasavalta? Sitten mietin, miksi jotkut ihmiset Pariisissa purskahtivat nauruun nähdessään olemukseni metrotunneleissa ja pohjoisilla kaduilla vuosina 1973 ja 1974, jolloin työskentelin kaupungissa lastenhoitajana. Olinko silloinkin latvialaisen näköinen? Tarkoittiko latvialaistyyppinen pukeutuminen 1970-luvulla sittenkin jotakin kielteistä? Pariisin vuoteni katuasu koostui kahdesta elementistä:  päässäni oli violetti, virkattu pipo, jonka oikeaa reunaa koristi näyttävä neulepompula, ja takin sijasta ylläni oli perulainen poncho. Olin ostanut ponchon sen erikoisen kaulusratkaisun takia melko edullisesti: kaulusta somisti leveä alpakkareunus, joka toi asuun häivähdyksen sirkuksen maailmasta  - klovneillahan on valkoiset kaulukset asuissaan.

Sittemmin tyylini on ”rauhoittunut”.  Hankin maaliskuussa 2006 mustan puuvillaneuletakin. Muistan ostoajankohdan, koska minun oli tuolloin määrä esiintyä poikkitaiteellisessa ohjelmaryhmässä; neuletakki oli ”eleetön” esiintymisvaate. Tuosta maaliskuun päivästä lähtien olen käyttänyt tuota villatakkia viitenä päivänä viikossa. Eräs ystäväni totesikin taannoin:

- Käytät aina samaa vaatetta.

 En ole myöskään tuhlannut rahaa koruihin vaan ripustanut kaulaani saman hopeaketjun vuosikymmenestä toiseen. Arvokkaita sormuksia minulla ei ole ollut koskaan, sillä en ole milloinkaan ymmärtänyt pyrkiä naimisiin. (Naimisiinmenohan tuottaa naiselle automaattisesti sormuksen). Kuulin vasta noin vuosi sitten, että monet naiset pitävät vihkisormusta statuksen merkkinä, ja että myös miehet vilkuilevat naisten nimettömiä. Päätin heti ryhtyä tutkailemaan, minkälaisia sormuksia tuntemani ihmiset käyttävät.

Eräällä tuttavallani oli arvokkaan näköinen kultasormus.

- Anteeksi, mutta oletko tietoinen, että viiden gramman kultakorun tuottaminen kuluttaa vuodessa luonnonvaroja yli viisikymmentä kiloa, kysyin.  Tuttava vastasi:

- Tämä sormus on kierrätettyä kultaa, teetin sen isoäitini vihkisormuksesta.  Okei, unohdetaan koruasiat, ajattelin, mutta hän vilkaisi hopeasormustani ja hopeista riipustani.

- Sinä kannat silmämääräisesti viittäkymmentä grammaa hopeaa. Jos viisi grammaa hopeaa kuluttaa luonnonvaroja vuodessa kilon, sinä tulet kuluttaneeksi kymmenen kiloa.

Palasin kotiin. Kaivoin laatikosta rippikoululeirillä 1968 punomani tuohisormuksen ja pistin sen nimettömääni.

Kysyin nuorelta sukulaiseltani, mitä hän pitää uudesta korutyylistäni.

- Jotenkin hollantilainen… tai tanskalainen, hän totesi.

- Vihdoinkin länsieurooppalainen! huudahdin.

Kirjailija Sinikka Nopola tunnetaan erityisesti lastenkirjoistaan sekä hersyvällä Hämeen murteella kirjoitetusta proosastaan. Nopola tukee WWF:ää Pandan polun kolumnistina.