© Charlotta Boucht
Päivitetty

Munata vai masentua?

Tuttavani sanoo, että sienet pitävät hänet järjissään. Päivä ilman sieniä on pilvinen.

Tässä maailmassa ihmetellään niitä, jotka syrjäytyvät, saavat harhoja, tulevat eri tavoin hulluiksi. Eikö pikemminkin pitäisi hämmästellä niitä, jotka selviytyvät, keplottelevat järjen rajoissa, säilyttävät tolkkunsa, säästyvät lopulliselta sekoamiselta. Eikö se ole suuri ihme tässä hankalassa ja monimutkaisessa maailmassa?

Esimerkki 1: Tuttavani käy alvariinsa elokuvissa, katsomassa kaiken mahdollisen, roskankin. Pintaliitäjä, ihmiset ajattelevat. Mutta jospa tiheä elokuvissakäynti – vanhanaikainen tapa katsella valkokankaalle muiden seurassa – onkin keino välttää surullisuutta ja sivullisuutta? Vain harvassa tapauksessa sivullisuudesta on syntynyt taidetta tai muuta yhteiskunnan arvostamaa angstin oheistuotetta, mistä maksetaan.

Esimerkki 2: Toinen tuttavani jaksaa loputtomiin innostua ravintolassa syömisestä. On näköjään varaa tuollaisiin pinnallisiin nautintoihin, ihmiset tuumivat. (Enemmistö suomalaisista kuluttajista tekee ”järkivalintoja”: ostaa mieluummin uuden kodinkoneen ja täyttää kestoloton kuin hassaa muiden valmistamiin ruokiin.) Mutta entä jos toisen kattaman pöydän ääreen istuminen onkin keino välttää itsesääliä, parahdusta ”miksei kukaan koskaan laita minulle ruokaa”.

Esimerkki 3: Kolmas tuttavani on sienihullu. Hän puhuu sienistä, kerää niitä ja pakastaa ja kuivaa. Hänen pieni saunansa on elokuusta syyskuuhun täynnä kuivattavia kantarelleja, suppilovahveroita, valmuskoja, vahakkaita, orakkaita – lauteilta lattialle. Ei ole normaalia, ihmiset sanovat. Tuttavani sanoo, että sienet pitävät hänet järjissään. Päivä ilman sieniä on pilvinen; alakulo hiipii kulman takana.

Matkustin vastikään bussilla, mutta se ei pysähtynytkään, vaikka olin painanut nappia. Astelin kuljettajan luo ja valitin: ”Minä painoin nappia mutta bussi ei pysähtynyt!” ”Nappia painettiin vasta aivan pysäkin kohdalla”, kuljettaja vastasi, ja eräs rouva huusi bussista, että se oli hän, ja tosiaankin, hän painoi liian myöhään. ”Mutta minä painoin ennen pysäkkiä”, huudahdin.

Kun bussi oli päätepysäkillä, sanoin ankarana kuljettajalle: ”Olen tullut siihen tulokseen, että nappi on epäkunnossa. Saanko todistaa sen?” Kuljettaja nyökkäsi. Painoin nappia, ja signaali ”pysähtyy” syttyi. Hämmästyin. ”Minä varmaankin painoin nappia liian kevyesti, koska signaalia ei tullut”, sopersin. ”En halua syyttää teosta muuta kuin itseäni.”

”Niin, meitä kuljettajia syytetään aina.”

”Minä en syytä!”

Pari matkustajaa jäi kuuntelemaan ”todistustani”. Koheli ihminen, he luultavasti arvelivat.

Mutta jos en olisi lähtenyt äänekkään todistuksen tielle, olisin katkeroitunut ja illalla jo masentunut, joutunut ehkä nappaamaan pillerin ja sitten toisen ja kierre olisi alkanut, ja seuraava pettymys olisi saanut minut ottamaan toisen pillerin ja nyt kuormittaisin yhteiskuntaa mielenterveyspotilaana!

Kirjailija Heidi Köngäs on todennut: ”On virkistävää munata itsensä.” Lisäisin vielä: Ja tervehdyttävää.

Kirjailija Sinikka Nopola tunnetaan erityisesti lastenkirjoistaan sekä hersyvällä hämeen murteella kirjoitetusta proosastaan. Nopola tukee WWF:ää Pandan polun kolumnistina.