© Charlotta Boucht
Päivitetty

Mustan Saaran loppusijoituspaikka

Nopola

Jätehuolto toimi 1960-luvulla seuraavasti:

Lapset heittivät karkkipaperit auton ikkunasta. Niin minäkin.

Koiranulkoiluttajat jättivät kakat puistoihin. Niin minäkin.

Kesämökkiläiset viskasivat tyhjät sardiinipurkit isossa kaaressa laiturin nokasta järveen. Olin yksi heittäjistä.

Sana ”kierrätys” ei kuulunut jätelajittelun piiriin. Sitä käytettiin, kun tutkittiin tuliaisiksi saatua vaasia tai pitsiliinaa. ”Tämä on varmaan ainakin kertaalleen kierrätetty.”

”Kierrätys”-sanaa käytettiin eniten joulun alla, jolloin hyasintit vaihtoivat omistajaa. ”Vie hyasintti naapuriin, mutta älä ota sitä, minkä Virtaset toivat meille, se oli vähän kulahtanut, ainakin pariin kertaan kierrätetty, oli saatu varmaan Niemisiltä.”

1960-luvun lapsen elämä oli jätehuoltovapaata, siinä katsannossa huoletonta. Kaupunkiasunnossa oli vain yksi ämpäri jätteille eikä roskapussia tarvinnut viedä edes pihalle saakka; kerrostalon seinässä oli luukku, minne pussi viskattiin. Roskapussin matkan pää pysyi lapselle mysteerinä. Jätteet katosivat maailmasta noin vain jäljettömiin. En ajatellut koskaan, mitä roskaluukun takana oli ja minne kuilu johti. Jätteidenkeruu oli 60-luvun lapselle automaation huippu, hygieenistä ja näkymätöntä.

Myöskään retron ja vintagen päälle ei vielä 60-luvulla ymmärretty. Nousukauden suomalaisten pusseihin sullottiin Marimekon 1950-luvun uniikkikankaista ommeltuja, hiukkasen maalin tahrimia mekkoja, käytössä nuhraantuneita Ritva Puotilan ryijymattoja, sata vuotta vanhoja tuohivirsuja ja jatkosodassa puhdetyönä nikkaroituja sokerikippoja. Säkkiin saattoi myös solahtaa erehdyksessä rautakautinenkin esine, vaikkapa spiraalisormus, minkä joku esi-isistä oli kaivanut pihaltaan sekä kivikautinen vasarakirves, jota kukaan ei enää tunnistanut arvoesineeksi. (Talonpoikaiskaapit, kirstut ja sivustavedettävät sängyt poltettiin juhannuskokoissa.)

Olin lapsena vain kerran huolissani jätteen loppusijoituspaikasta. Minulla oli leikkimökissä tummahko vauvanukke, jonka olin ristinyt Mustaksi Saaraksi. Nimi oli samannimisestä laulusta. Siinä todetaan: ”Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä yötäkään. Näin lauloi kerran Musta Saara, pien neekerlapsi hyvillään.”

Mustasta Saarasta pursui trasselin tapaista täytettä: nukke oli finaalissa. Mökillä vieraillut sukulainen ehdotti, että voisimme sitoa kiven Saaran jalkaan, ottaa nuken veneeseen ja upottaa keskelle järveä. Vastustin, sillä halusin haudata Saaran kristillisesti ja pistää haudalle ristin. Saaraa ei saisi upottaa nimettömään hautaan. Valkoisille nukeillekaan ei tehdä niin.

Minulla on kuitenkin mielikuva, että Saara päätyi veneeseen ja yli laidan. Myöhemmin ymmärsin, mistä se johtui. Saara oli pakana. Koska se oli nukke, se ei voinut päästä pakanalähetyksen kohteeksi ja kääntyä kristityksi.

Sinikka Nopola

Kirjailija Sinikka Nopola tunnetaan erityisesti lastenkirjoistaan sekä hersyvällä hämeen murteella kirjoitetusta proosastaan. Nopola tukee WWF:ää Pandan polun kolumnistina.