Villisika ja syklaami

Otin varaslähdön kevääseen Etelä-Toscanassa. Puut olivat juuri vihertymässä ja kevätkasvit kukkivat. Opin monta uutta, muun muassa hietaliljan. Kuulin ensimmäisen käen Monte Labbron luonnonpuistossa, harjalintu lennähteli pihalle aamuisin. Eräällä kävelyretkistäni kohtasin villisian porsaineen ja kosteikossa vilisi neljänlaisia haikaroita.

Luonnonpuistojen ja linnustonsuojelualueiden työntekijöiden viesti oli joka kerran sama. Määrärahat ovat niukat, Italian nykyhallitusta ei kiinnosta luonnonsuojelu. Se, että kukkakedot ja lintukosteikot tuovat myös turisteja, on tietysti hallituksellekin tervetullut viesti. Toscanaa ei kai ulkomailla sinänsä mielletä varsinaisesti luontokohteeksi, vaikka sen kukkulamaastot ja unikonpunaisina aaltoilevat pellot ovatkin kuvauksellisia. Maaseudulta löytyy myös rauhaa ja hiljaisuutta, ainakin sesongin ulkopuolella. En tavannut Monte Labbron rinteillä tai Sant’Antimon ja Villa Tollin välillä ristinsielua, siis ihmisiä. Monte Labbrolla sen sijaan pääsin silmätysten suden kanssa, tosin välissämme oli korkea aita. Berlusconia vihaava hevosmies kertoi yhdessä luontokohteessa nähneensä myös gatto selvaticon, metsäkissan. Kuljen mieluummin sellaisien jäljillä kuin Firenzen ostoskaduilla tai merkkituotteiden outlet-myymälöissä.

Näen myös luontoturismin ongelmallisuuden: olen vieras metsässä, rikon sen hiljaisuuden. Linturetkikin piti tehdä bensakäyttöisellä moottoriveneellä, kun suojelualueella ei ole rahaa sähkömoottoriin. En haluaisi olla mukana pönkittämässä ajatustapaa, jonka mukaan luontoon kannattaa satsata rahaa vain silloin, kun se kiinnostaa ihmistä. Nykyinen luonnonsuojeluväki koettaa korjata menneiden sukupolvien virheitä: susia suojellaan nyt, kun ne aiemmin koetettiin hävittää, lähes kadonnutta ilveskantaa koetetaan elvyttää Italian Alpeilla.

En tietenkään ängennyt liian lähelle porsaansa kanssa liikkuvaa villisikaemakkoa, vaan tyydyin ihailemaan niitä kymmenien metrien päästä. Niiden kohtaaminen ei estänyt minua tilaamasta seuraavana iltana ravintolassa villisikaa. Näen toimieni ristiriitaisuuden: matkustin lentämällä ihailemaan Toscanan luontoa. On helppo hehkuttaa ensimmäisten syklaamien puhkeamisen ihmettä, kun elämykset saa kokea ilman, että itse uhraa niiden eteen mitään.

Liikuin kävelyreiteilleni enimmäkseen autolla. Taas ristiriitaa. Ymmärrän, että luontoturismi niin Suomessa kuin Italiassakin vaatii kulkuyhteyksiä, harvalla on aikaa ja mahdollisuutta patikoida puoli vuotta maasta toiseen. Mutta miltä tuntuisi tulla kävellen tänne tuttuun tukikohtaan, ylittää viimeinen kukkula ja nähdä tuttu metsä, villisian ja syklaamin koti? Mitä kaikkea sillä matkalla ehtisikään nähdä, kuinka monen linnun laulua kuulla? Jos tinkisi sen verran, että tulisi Suomenlahden yli laivalla? Entisajan pyhiinvaeltajat ja nykyajan luontoretkeilijät hakevat ehkä pohjimmiltaan samaa: arkitodellisuuden ylittävää, kirkastavaa kokemusta. Se on kaukana materian tavoittelusta.

Leena Lehtolainen

Kirjailija Leena Lehtolainen tunnetaan erityisesti rikosromaaneistaan, joissa seikkailee ylikomisario Maria Kallio. Lehtolainen tukee WWF:ää Pandan polun kolumnistina.