Luontokerhoja ja kansallispuistoja — miltä näyttivät luonnonsuojelun ensiaskeleet Suomessa ennen WWF:ää?

Suomessa oli perustettu luontokerhoja jo 1800-luvulla, mutta varsinainen luonnonsuojelu alkoi vasta 1900-luvun alkupuolella. Tuolloin pyrittiin ensisijaisesti suojelemaan kauniita luontokohteita sekä luonnonmuistomerkkejä. Valtion tasolla samat tavoitteet näkyivät pyrkimyksenä perustaa luonnonsuojelualueita, joille lainsäädännölliset edellytykset loi vuonna 1923 voimaan tullut luonnonsuojelulaki. Erityisesti maanomistukseen liittyneet ongelmat johtivat kuitenkin siihen, että laki luonnonsuojelualueista astui voimaan vasta vuonna 1938. Suurin osa suojeltavista alueista sijaitsi Lapissa, kuten vuonna 1938 perustetut Pallas-Ounastunturin ja Pyhätunturin kansallispuistot, ja monet niistä jäivät toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuille alueille. 

Vuonna 1938 perustettiin myös kaksikielinen Suomen Luonnonsuojeluyhdistys, jonka perustamiskokouksessa yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Kaarlo Linkola totesi sen tavoitteena olevan ”luonnon varjeleminen vaurioilta”. Maailmansodan jälkeen aina 1960-luvulle asti yhdistyksen toiminta painottui maisemansuojeluun, luontoretkien ja esitelmätilaisuuksien järjestämiseen sekä lausuntojen antamiseen valtionhallinnolle luonnonsuojeluun liittyvissä kysymyksissä.

1950-luvulta lähtien luonnonsuojelu sai vähitellen uusia ulottuvuuksia. Eri puolilla Länsi-Eurooppaa ja Yhdysvalloissa eläinten ja kasvien suojelun rinnalle nostettiin vähitellen ympäristönsuojelullisia tavoitteita. Samaa kehitystä edisti Suomessa Niilo Söyrinki vuonna 1954 julkaistussa Luonnonsuojelun käsikirjassa.

Muutoksen taustalla vaikuttivat aiempaa näkyvämmiksi tulleet ympäristöongelmat. Teollistuneissa maissa herätyskelloja soitti Rachel Carson vuonna 1962 julkaistulla teoksellaan Silent Spring, joka käännettiin suomeksi jo seuraavana vuonna nimellä Äänetön kevät. Teos kuvasi kemiallisesti valmistettujen hyönteismyrkkyjen, kuten vuonna 1945 käyttöön otetun DDT:n, kertymistä ravintoketjussa ja vaikutuksia ihmisten terveyteen ja luontoon. Teos käynnisti ensin Yhdysvalloissa ja pian myös muualla ympäristömyrkkyjä ja luonnon saastumista vastustavia kansanliikkeitä.

Suomessa erityisesti vesistöjen saastuminen huoletti ihmisiä. Suomeen oli vuonna 1962 saatu vesilaki, joka edellytti jätevesien laskemiseen vesioikeuden myöntämää lupaa, mutta vesistöjen pilaantuminen jatkui siitä huolimatta. Syitä oli monia. Vedenpuhdistamoita ei rakennettu riittävästi, eikä esimerkiksi maatalouden päästöjä vielä 1970-luvun taitteessa pidetty merkittävänä syynä vesistöjen pilaantumiseen ja rehevöitymiseen. Sama päti torjunta-aineiden käyttöön maataloudessa ja puutarhanviljelyssä. SITRAn vuonna 1970 julkaisemassa tutkimuksessa todettiin, etteivät torjunta-aineet ”huomattavasti saastuttaneet ympäristöämme”.

Yhteiskunnallisen aktiviteetin lisääntyessä 1960-luvulla osa luonnonsuojeluväestä alkoi ottaa voimakkaasti kantaa uuden ympäristönäkökulman puolesta. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksessä nuoret radikaalit kritisoivat yhdistystä syyttäen sen toiminnan keskittyvän vain ”sinivuokkojen ja siirtolohkareiden” suojeluun.  Suomen Ympäristökomitea 2000 kritisoi luonnonvarojen rajoittamatonta käyttöä, ihmisten kulutustottumuksia ja autoistumista. Koulujen luontokerhot yhteen koonnut Luonto-Liitto puolestaan osoitti mieltään puhtaan ilman puolesta Helsingissä ja autoilua vastaan Hämeenlinnassa.

Luonnonsuojelujärjestöjen kenttä oli murroksessa. Tilanne kuitenkin tasaantui vuonna 1969, kun Suomen Luonnonsuojeluyhdistys, lukuisat alueelliset ympäristöyhdistykset ja Luonto-Liitto yhdistivät voimansa. Näin syntyi Suomen Luonnonsuojeluliitto, jonka nuorisojärjestöksi Luonto-Liitto muuttui, sekä ruotsinkielinen sisarjärjestö Natur och Miljö. Taustalla vaikutti myös ympäristöllisen aktiivisuuden yleinen lisääntyminen 1960-luvulla, mikä johti tarpeeseen koota moninainen järjestökenttä yhden kattojärjestön alle. 

Muutostrendiä vahvistivat kansainväliset tapahtumat. Euroopan neuvosto julisti vuoden 1970 kansainväliseksi luonnonsuojeluvuodeksi, jonka yhteydessä pohdittiin taajamien, teollisuuden, maa- ja metsätalouden sekä matkailun ja ulkoilun vaikutuksia ympäristöön. Kaksi vuotta kansainvälisen luonnonsuojeluvuoden jälkeen pidettiin YK:n ensimmäinen ympäristönsuojelukonferenssi Tukholmassa. Kokouksessa käsiteltiin muun muassa metsiä tuhoavien happosateiden torjuntaa ja sovittiin YK:n ympäristöohjelman UNEPin perustamisesta Nairobiin, Keniaan. Ympäristökysymykset näkyivät lehdissä, radiossa ja televisiossa enemmän kuin koskaan aiemmin. Valtiollisella tasolla Suomeen perustettiin 1970-luvun alkuvuosina valtiollinen ympäristönsuojelun neuvottelukunta, sisäasiainministeriön ympäristönsuojeluosasto ja maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarainhoitotoimisto.

Kansainvälisistä kontakteista huolimatta suomalaisten luonnonsuojelujärjestöjen toiminta keskittyi vielä 1970-luvun taitteessa vahvasti kotimaahan. Aiempaa laajempi kiinnostus luonnon- ja ympäristönsuojelua kohtaan oli kuitenkin väistämättä pohjustanut maaperää kansainvälisemmälle toiminnalle. Juuri tähän kiinnostuksen kasvuun WWF tarttui. Aiemmin kontaktit Suomeen olivat olleet satunnaisia ja toteutuneet yleensä Kansainvälinen Luonnonsuojeluliiton (IUCN) tai YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) kautta. ”Pohjoismaisten ihmisten kiinnostuksen herättäminen oli osoittanut vaikeaksi”, kuten WWF:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, Alankomaiden prinssi Bernhard asian myöhemmin ilmaisi. 1970-luvun alkuun mennessä tilanne oli muuttunut, ja WWF Suomi perustettiin vuonna 1972.

Lue tarina WWF Suomen perustamisesta WWF-lehden artikkelista: Kaikki alkoi puhelinsoitosta – näin WWF Suomi perustettiin 50 vuotta sitten.