Vesien suojelu alkaa kuivalta maalta – avohakkuut kiihdyttävät metsien ravinnepäästöjä
Aiemmin luultiin, että maatalous on kaikkialla suurin ravinnekuormittaja ja syy Suomen vesistöjen ahdinkoon. Metsänomistaja Arja Alikoivistolle oli yllätys, millaiset vesistöpäästöt hänen pihapiiriään ympäröivästä kangasmetsästä tulisi, jos sen avohakkaisi.
Teksti: Anna Ruohonen
Arja Alikoiviston kotitaloa Varsinais-Suomen Ruskolla ympäröi parin hehtaarin kokoinen vanha kangasmetsä. Jos Alikoivisto päättäisi toteuttaa metsässään jatkuvan kasvatuksen hakkuut, vesistöihin ei pääsisi valumaan laisinkaan niitä kuormittavia typpeä ja fosforia.
Kangasmailla tehtyjen, avohakkuuta vähäisempien hakkuiden, kuten harvennusten ja jatkuvan kasvatuksen hakkuiden laskennalliset vesistöpäästöt ovat nolla.
Alikoivisto ei kuitenkaan ole hakkaamassa kyseistä metsää kotitalonsa ympäriltä. Sen sijaan hänen toiselle, suuremmalle metsäpalstalleen toteutettiin jatkuvan kasvatuksen hakkuut alkuvuodesta. Silloin Alikoivisto laski uteliaisuuttaan jatkuvan kasvatuksen yhdistys Silva ry:n metsälaskurilla molempien metsiensä vesistöpäästöt.
Alikoivisto yllättyi, miten paljon kotitaloa ympäröivästä pienestä kangasmetsästä syntyisi vesistöpäästöjä, jos se käsiteltäisiin jaksollisen metsänkasvatuksen menetelmällä eli käytännössä avohakkuilla.
”Jatkuvapeitteinen metsänkäsittely antoi kotiani ympäröivälle kangasmetsälle typpi- ja fosforikuormitukseksi nolla kiloa. Tietysti alue on pieni, mutta jos se olisi käsitelty jaksollisen kasvatuksen hakkuilla, olisivat päästöt olleet 30 kiloa typpeä ja neljä kiloa fosforia”, Alikoivisto kertoo.
Alikoiviston toisessa, suuremmassa metsässä oli noin 40-vuotias, tasaikäinen ja ylitiheä kuusikko, jonkin verran rämettä ja esimerkiksi todella kuivaa kangasmetsää. Silva ry:n laskurin mukaan tämän metsikön typpi- ja fosforipäästöt olivat jatkuvassa kasvatuksessa noin kolmanneksen pienemmät kuin jaksollisessa kasvatuksessa.
”En ollut aikaisemmin ajatellut, että metsien käsittelyllä olisi näin paljon vesistövaikutuksia. Laskuri avasi minulle, miten voin omilla päätöksilläni vaikuttaa vesistöjen tilaan. Täällä lähellä on esimerkiksi Saaristomeri, jonka tilan parantamisen koen tärkeäksi.”
(juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Arja Alikoivisto metsässään neuvottelemassa hakkuut suunnitelleen Jussi Saarisen ja motokuskin kanssa, mitä puita hakkuun ulkopuolelle jätetään.
Jatkuva kasvatus vähentää päästöjä myös turvemailla
Silva Ry:n laskuri on suuntaa antava, mutta Alikoiviston tapauksessa se osoitti selvästi, miten paljon hyötyä jatkuvasta kasvatuksesta on vesistöille myös kangasmetsissä.
Suomessa metsät jaetaan maaperän mukaan yleensä erityyppisiin turve- ja kangasmaiden kasvupaikkoihin. Suurin osa metsistä kasvaa kangasmailla ja noin neljännes turvemailla.
”Kangasmailla jatkuvan kasvatuksen ei oleteta lisäävän haitallisia vesistöihin päätyviä huuhtoumia”, kertoo Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija Mika Nieminen.
Jatkuvan kasvatuksen hakkuut turvemailla aiheuttavat vesistöpäästöjä, mutta huomattavasti vähemmän kuin avohakkuu. Turvemailla jatkuvan kasvatuksen hakkuiden vesistöpäästöt riippuvat siitä, kuinka paljon hakkuissa poistetaan puustoa.
”Pitkällä tähtäimellä huuhtouma vähenee jatkuvassa kasvatuksessa noin kolmanneksen avohakkuisiin perustuvaan jaksolliseen kasvatukseen verrattuna”, Nieminen sanoo.
Hakkuiden kohdistaminen suurimpiin ja voimakkaimmin haihduttaviin puihin estää soisen turvemaan vedenpinnan vajoamisen liian alas, jolloin turve ei pääse hajoamaan ja lisäämään huuhtoumia vesiin. Toisaalta ojia ei tarvitse kaivaa auki, koska puustoa on tarpeeksi poistamaan liian veden maaperästä haihduttamalla.
Turvemailla tehty avohakkuu puolestaan vie veden määrään vaikuttavan puuston joksikin aikaa kokonaan pois. Puuttomalla alueella vedenpinta nousee. Jotta uusi metsä saadaan kasvamaan, täytyy alue yleensä ojittaa uudelleen eli kunnostusojittaa. Metsän uudistaminen taimia istuttamalla vaatii myös maan muokkauksen. Ojitus ja maanmuokkaus aiheuttavat vesistöihin ravinne- ja humuspommin.
”Turvemaiden hakkuissa syntyvä humus on orgaanista ainetta, jota kangasmaiden hakkuissa ei aina tule juuri ollenkaan. Humus tummentaa vesiä, mikä on nykyisin iso ongelma metsävaluma-alueilla.”
(juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Metsäojat voivat olla rehevöitymisen aiheuttaja, etenkin jos ne ovat liian suuria. Kuvassa suo-oja.
Ongelmalliset ojitukset
Aiemmin luultiin, että maatalous on kaikkialla suurin ravinnekuormittaja ja syy Suomen vesistöjen ahdinkoon, mutta esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla, jossa jopa 90 prosenttia soista on ojitettu, metsätalouden päästöt kiilaavat maatalouden ohi.
Metsäojien merkitys vesistöjen rehevöitymisessä on valtava.
Niemisen mukaan Suomessa on tehty tehometsätalouden aikakaudella valtava määrä tarpeettomia ojituksia, koska ojien vetämiseen on aikaisemmin saanut kilometriperusteista korvausta. Mitä enemmän ojia on kaivettu, sitä suurempia ovat korvaukset olleet.
Nykyojat ovat lisäksi huomattavasti järeämpiä kuin vanhemmat. Siinä missä vanhemman ojan yli pääsee harppaamalla, on isolla koneilla tehtyjen ojien yli vaikea hypätä.
Niemisen mukaan syvistä ojista huuhtoutuu vesistöihin enemmän ravinteita kuin matalammista, pienemmistä ojista.
”Tutkimuksissa on todettu, että 50–70 senttiä syvät ojat ovat riittävän syviä, puuston kasvun kannalta niiden ei pidä olla yhtään syvempiä. Silti näkee jopa 130 senttiä syviä ojia.”
Päästöt voidaan kyllä saada kuriin, jos jatkuva kasvatus ja kosteikkojen käyttö vesiensuojelussa yleistyvät.
Päästöt voidaan kyllä saada kuriin, jos jatkuva kasvatus ja kosteikkojen käyttö vesiensuojelussa yleistyvät.
Kosteikot pysäyttävät päästöjä
Hakkuutavan ja hakkuiden voimakkuuden lisäksi metsänomistajalla on muutamia keinoja vaikuttaa metsänkäsittelyn vesistölle aiheuttamaan kuormaan.
Metsänpohjasta ja ojista liikkeelle lähteneiden ravinteiden kulku vesistöihin on mahdollista pysäyttää kosteikoilla. Maan ja avovesien välissä sijaitsevat kosteikot ovat kuin sieniä, jotka imevät vesien mukana huuhtoutuneet ravinteet itseensä ja estävät niiden pääsyn vesistöihin.
Kaikki metsistäkin liikkeelle lähtevä maa-aines syntyy eroosion eli maan kulumisen seurauksena. Mitä voimakkaammin vesi virtaa, sitä voimakkaammin virtaus kuluttaa maaperää.
Mika Niemisen mukaan kosteikkojen lisäksi toinen täsmäase vesistökuormituksen hillitsemiseen on patojen rakentaminen sellaisiin metsäojiin, joissa eroosio on voimakasta.
”Padot hidastavat ojan virtaamaa, jolloin virtaava vesi pääsee irrottamaan vähemmän maata. Hitaampi virtaus mahdollistaa eroosioaineksen laskeutumisen ojaan ennen kuin se ehtii valua vesistöihin”, hän sanoo.
Nieminen luopuisi kaikista kaivamiseen perustuvista vesiensuojelun keinoista eli käytännössä lietekuoppien ja lasketusaltaiden kaivamiselta. Kaivaminen aiheuttaa aina eroosiota. Silloin maa-aines lähtee liikkeelle. Siksi lietekuopat ja lasketusaltaat eivät Niemisen mukaan ole käyttökelpoisia vesistönsuojelun menetelmiä.
”Päästöt voidaan kyllä saada kuriin, jos jatkuva kasvatus ja kosteikkojen käyttö vesiensuojelussa yleistyvät”, hän sanoo.
Tutustu WWF:n julkaisuun: Metsänhoitoa ilman avohakkuita – 9 syytä siirtyä jatkuvaan kasvatukseen
Omistatko metsää?
Metsissämme elää 833 uhanalaista lajia – ja määrä kasvaa, jos metsienkäsittelyssä ei tapahdu muutosta. Hyvä uutinen on, että sinä voit suojella luontoa myös talousmetsässäsi.