No onkos tullut kesä? – Ilmaston lämpeneminen muuttaa suomalaista joulua
Suomalainen joulu ja talvi voivat muuttua dramaattisesti, jos ilmaston lämpenemistä ei saada hillittyä. Se, millaiseksi tulevaisuuden talvet muodostuvat, on kiinni ennen kaikkea meistä suomalaisista.
Pakkaslumi narskahtelee metsäretkellä jalkojen alla. Edellisenä yönä on satanut uutta lunta, ja talvipäivän aurinko kimaltelee lumisilla kuusenoksilla. Myös maata peittävä hanki on saanut uuden pintakerroksen. Sen puhtaanvalkoisen maton rikkoo omien saappaanjälkieni lisäksi vain pieni, muutaman sentin levyinen jälkijono. Lumikko on kulkenut tästä vain hetkeä aiemmin.
Pysähdyn pienen metsäaukon reunaan odottamaan, josko näkisin edes vilauksen lumipukuunsa sonnustautuneen lumikon talvipuuhista. Tyynessä kelissä talvimetsä on hiljainen. Vain jostain hieman etäämmältä kuuluu hömötiaisen terävä, hieman kiukkuisen kuuloinen tsi-tsi-tsää-tsää.
Maisema on kuin joulukortista. Sitä katsoessa mieleen hiipivät perinteisten joululaulujen sanoitukset. Sellaiset, joissa maass’ on hanki ja järvet jäässä, ja hanget ovat korkeita nietoksia. Idyllisiin mielikuviin syntyy kuitenkin särö, kun ajatukset ehtivät J. H. Erkon 1800-luvun lopulla sanoittamaan lauluun No onkos tullut kesä?, jossa kysellään kesän tulosta talven keskelle ja pesän laittamisesta linnuille. Vaikka sanoitus viittaa ihmisten lämpimään joulumieleen, se voisi hyvin kertoa myös ilmastonmuutoksesta.
Suomen keskilämpötila on noussut 1800-luvun lopusta noin kahdella asteella. Eniten ovat lämmenneet juuri talvet, joiden keskilämpötila on kohonnut jopa kolmen asteen verran. Lämpötilan nousun myötä talvista on tullut myös entistä lyhyempiä. Esimerkiksi Uudellamaalla talvet ovat 1960-luvulta alkaen typistyneet keskimäärin kuukaudella, neljästä kolmeen. Vuosisadan lopulla Etelä- ja Länsi-Suomessa lumitalvi voi olla jo jäänyt historiaan.
Vaikka jo pelkkä lumipeitteisen ajan lyheneminen vaikeuttaa useiden lumisiin olosuhteisiin sopeutuneiden lajien talvehtimista, on talvien lämpenemisellä myös huomattavasti kauaskantoisempia vaikutuksia. Talvien lämpenemisen vaikutukset eivät siis rajoitu vain talvikuukausiin.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Yksi merkittävimmistä muutoksista on talvisateiden lisääntyminen. Lämpömittarin ollessa pakkasella sateet tulevat lumena, mutta etenkin eteläisessä Suomessa yhä suurempi osa sateista saadaan vetenä. Kun sadevedet ja keväiset sulamisvedet sitten valuvat kohti vesistöjä, ne kuljettavat mukanaan orgaanista hiiltä, joka saa vedet tummumaan. Tummenemisen myötä vedenalaisen valon määrä vähenee ja saattaa johtaa kokonaisten vesiekosysteemien romahtamiseen. Orgaanisen hiilen lisäksi sade- ja sulamisvedet kuljettavat vesistöihin myös rehevöittäviä ravinteita viljelysmailta ja metsistä. Talvisateiden lisääntymisen vaikutukset ilmenevätkin kesällä muun muassa Itämeren sinileväkukintojen kasvuna ja vesien samentumisena.
Pohjoisessa vaivaa aiheuttaa muun muassa lumikerroksen rakenteen muuttuminen.
”Talvisten vesisateiden yleistyminen johtaa siihen, että maan pintaan lumen alle muodostuu yhä useammin jäinen kuori. Se vaikeuttaa myyrien ja tunturisopuleiden selviytymistä talven yli”, sanoo WWF:n ohjelmajohtaja Petteri Tolvanen.
Hyvissä olosuhteissa, kannan ollessa kasvuvaiheessa, pikkujyrsijät lisääntyvät jo talvella lumipeitteen suojissa. Sellaisessa tilanteessa sadeveden valuminen myyrien käytäviin ja jääkerroksen muodostuminen maan pintaan tappaa kannan nousun alkuunsa.
Jyrsijöillä on huomattava merkitys esimerkiksi tunturialueiden ravintoketjussa.
”Käytännössä niiden heikko menestys tarkoittaa sitä, että petoeläimet siirtyvät saalistamaan muita eläimiä, kuten maassa pesivien lintujen munia ja poikasia”, Tolvanen lisää.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?
Odottelu metsäaukon reunassa ei tuota tällä kertaa tulosta: maailman pienin näätäeläin pysyy piilossa. Koska pakkanen alkaa jo nipistellä varpaissa, jatkan matkaani syvemmälle talviseen metsään.
Pienen patikoinnin jälkeen saavun metsänotkelmaan. Sen pohjalla virtaava metsäpuro pilkistelee esiin hangen alta, vain kadotakseen uudelleen lumen uumeniin. Purolta nousevan rinteen nuoresta kuusikosta kiirii korviin pyyn hento vihellyssarja. Pian pieni pyöreä kanalintu pyrähtääkin tiheiköstä hurisevin siivin ja lentää istumaan koivun paljaille oksille. Se askeltaa varovasti kohti oksan hennompaa päätä ja alkaa pian hamuamaan nokkaansa oksistosta riippuvia urpuja.
Kiikarin kuvassa koivun siemeniä pupeltava pyy näyttää pörheän höyhenpeitteensä ansiosta hyvin syöneeltä – ei siis lainkaan siltä, että se olisi sanonnan mukaan pienenemässä maailmanlopun edellä. Vaikka sanonta juontaa juurensa entisaikojen taruihin, se ei ole kovin kaukana nykytodellisuudesta: Vuosi sitten julkaistun, Suomessa ja Ruotsissa toteutetun tutkimuksen mukaan lintujen koko on jo pienentynyt ilmaston lämpenemisen myötä. Joulukorteistakin tuttujen punatulkkujen siivet ovat lyhentyneet ja paino laskenut.
”Suurempi koko on eduksi kylmissä olosuhteissa. Esimerkiksi Himalajalla varpuset ovat sitä suurempia, mitä ylempänä vuorella ne elävät. Leudompien talvien läpi taas selviää enemmän pienempikokoisia lintuyksilöitä, jotka saavat todennäköisemmin myös pienikokoisia jälkeläisiä”, Tolvanen kertoo.
Mutta jos seuraava, leutojen talvien jälkeen koittava talvi onkin kylmä, ovat kooltaan pienemmät linnut suuremmassa vaarassa kuolla.
”Ilmastonmuutos lisää leudompien talvien todennäköisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessakin voisi olla myös runsaslumisia ja kylmiä talvia. Vaikka se saattaa alkuun kuulostaa nurinkuriselta, tulevaisuudessa kylmät talvet voivat koitua juuri niiden lajien kohtaloksi, jotka nyt joutuvat sopeutumaan lämpimämpiin oloihin”, sanoo Tolvanen.
Ilmaston lämpeneminen myös voimistaa sään lyhytaikaisia vaihteluita. Suomessa se voi tarkoittaa muun muassa rankkoja takatalvia.
”Esimerkiksi viime keväänä huomattavia määriä Suomeen keväällä palanneita punarintoja, kirjosieppoja ja muita hyönteissyöjälintuja kuoli, kun lumi ja pakkaset palasivat vielä huhtikuussa lämpimän sääjakson jälkeen.”
Heikoilla jäillä
Lumen naristessa askelten alla on vaikea ymmärtää, miten nopeasti ilmastonmuutos todellisuudessa etenee ja miten dramaattisia muutoksia se aiheuttaa suomalaisessakin luonnossa. Ristiriita edessä aukeavan lumenvalkoisen metsämaiseman ja ilmastotieteen tarjoaman faktan välillä tuntuu valtaisalta.
Maailmanlaajuista ilmastokriisiä todentavien käppyröiden, prosenttilukujen ja päästötilastojen yhdistäminen omiin kokemuksiin voi monesti olla vaikeaa. Koska muutos ei tapahdu yhdessä yössä ja vuosien väliset vaihtelut voivat olla suuriakin, ei niin sanottu miesmuisti tunnu riittävän vaiheittaisen, yksilön näkökulmasta suhteellisen hitaasti etenevän muutoksen havaitsemiseen. Ilmastonmuutoksen luontovaikutusten ymmärtäminen voi kuitenkin olla helpompaa, jos ympäristöään havainnoi ja kirjaa havaintojaan muistiin.
Hyvä esimerkki tällaisesta, niin sanotusta kansalaistieteellisestä lähestymisestä, on jo edesmenneen Kaiku Marttisen 1950-luvulla aloittama jääseuranta Suomen suurimman järven, Saimaan, rantamilla.
”Se on yritys ymmärtää tapahtumien kulkua omien havaintojen pohjalta”, kertoo Kaikun poika, Ismo Marttinen, joka on jatkanut isänsä aloittamaa seurantaa 1980- ja 1990-lukujen taitteesta alkaen. Isän ja pojan keräämää havaintoaineistoa on siis kasassa jo yli 70 vuoden ajalta.
Idea seurantaan lähtikin alun alkujaan käytännön tarpeista: kalastusta ja metsästystä harjoittanut Kaiku Marttinen halusi seurata sitä, milloin nuottakalastuksen mahdollistava avovesikausi Taipalsaaren ja Puumalan välisellä Mäntysaarenselällä päättyy, ja milloin jää on niin kantavaa, että sitä pitkin pääsee järvenselän yli Puumalaan.
Aluksi ruutuvihkoihin kaunokirjoituksella tehdyt kirjaukset ovat Ismo Marttisen toimesta sittemmin siirtyneet Excel-taulukoihin. Vaikka aineisto näyttää diagrammeineen varsin edistyneeltä, Marttinen painottaa vain kirjaavansa havaintoja ja seuraavansa kehitystä eikä tekevänsä varsinaista tiedettä.
”Kaikkien luonnosta kiinnostuneiden ihmisten kannattaisi pistää asioita ylös, vaikka sitten omaan muistiinsa ja jakaa havaintojaan toisten kanssa.”
Marttisten seurannan tulokset kertovat Saimaan jäätilanteen kiistattomasta muutoksesta: Mäntysaarenselkä jäätyy nykyisin keskimäärin 25 päivää myöhemmin kuin vielä seurannan alkuaikoina.
”Esimerkiksi neljä vuotta sitten jääpeite kesti vain 13 vuorokautta”, Marttinen huokaa.
Marttisten jääseuranta on tuottanut tärkeää tietoa myös saimaannorpan elinolosuhteiden kehittymisestä. Ismo Marttinen on jo pitkään ollut mukana saimaannorpan suojelussa ja toimii WWF:n aluevastaavana eteläisellä Saimaalla.
”Norppa kaivaa pesänsä jään läpi lumikinokseen, ja talvien leudontuminen tarkoittaa väistämättä sitä, että luontaisia pesäpaikkoja on tarjolla yhä vähemmän.”
Lumen ja jään puute tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa saimaannorpan pesinnässä auttavia keinopesiä tullaan tarvitsemaan yhä useammin.
”Ei niitä ihan turhaan kehitellä”, Marttinen toteaa.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Ratkaisut löytyvät luonnosta
Lintujen koon pieneneminen, norppaa ja useita muita lajeja uhkaava lumen ja jään hupeneminen, jyrsijöiden elämää tunturialueilla vaikeuttava jääkuori sekä vesistöjen tummuminen ovat vain yksittäisiä esimerkkejä niistä seurauksista, joita ilmastonmuutos suomalaisessa luonnossa aiheuttaa. Sen lisäämiä uhkia ja jo todettuja, poikkeuksetta kielteisiä vaikutuksia on valitettavan helppo löytää lisää.
”Ihan yhtä helppoa on myös löytää konkreettisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja muuttuviin olosuhteisiin sopeutumiseksi”, sanoo WWF:n ilmasto-ohjelman johtaja Bernt Nordman.
Ilmasto ei tunnusta valtioiden rajoja. Siksi etenkin poliittisten päättäjien olisi edistettävä valtioiden välistä yhteistyötä ilmastoratkaisujen aikaansaamiseksi. Samalla jokaisen maan tulisi hoitaa oma tonttinsa globaalin ongelman suitsimiseksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kotimaisten talvien tulevaisuus on ennen kaikkea Suomen ja suomalaisten vastuulla.
”Suomessa ilmastonmuutosta kiihdyttäviä, fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuvia päästöjä on onnistuttu vähentämään etenkin sähkön- ja lämmöntuotannossa. Mutta kun katsoo kokonaisuutta, ei Suomen vaikutus ilmastoon ole muuttunut juuri mihinkään viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen”, Nordman sanoo.
Keskeinen ongelma koskee metsien hiilinielua. Suomessa on pitkään luotettu metsien kykyyn sitoa eli poistaa ilmakehästä sitä lämmittävää hiilidioksidia. Viimeisen viidentoista vuoden aikana vuosittaiset hakkuumäärät ovat kuitenkin kasvaneet, ja metsää on avohakattu niin paljon, että niiden hiilinielu on muuttunut lähes olemattomaksi.
”Sama kaava toimii onneksi myös toisin päin. Metsäluonnon tilaa ja hiilinielua voidaan parantaa nopeastikin, jos vuosittaiset hakkuumäärät saadaan vähennettyä pysyvästi kestävälle tasolle, jolla oltiin vielä 2000-luvun alkupuolella. Tilastoista näkyy selvästi, että metsänielu kasvaa, kun hakkuita vähennetään.”
Metsien hiilensidonta on yksi esimerkki siitä, miten luonto voi auttaa ilmastokriisin ratkaisemisessa. Luonnonvarojen liiallinen hyödyntäminen sekä päästöjen aiheuttama paine kuitenkin nakertavat vauhdilla luonnon mahdollisuuksia auttaa meitä ilmastokriisin hillinnässä. Siksi esimerkiksi energiankulutusta tulisi vähentää ja siirtyä pikaisesti fossiilienergiasta päästöttömiin vaihtoehtoihin. Se on jo tällä hetkellä täysin mahdollista – enää tarvitaan pitäviä päätöksiä ja konkreettista toimintaa.
”Me teemme jatkuvasti töitä sen eteen, että päättäjät ymmärtäisivät tilanteen vakavuuden ja tarttuisivat sen korjaamiseen nopeasti ja vaikuttavasti.”
Nordman muistuttaa, että vaikka suurin vastuu on päättäjillä, voi jokainen meistä toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
”Se, millaisiksi tulevaisuuden talvet muodostuvat, on lopulta kiinni meistä itsestämme. Tarvitsemme poliitikoilta ja yritysmaailmalta käänteentekeviä päätöksiä, mutta pienet arkisetkin teot ovat tärkeitä ja voivat toimia esimerkkinä muille”, Nordman tiivistää.
(Juttu jatkuu kuvan alla)
Lyhyen talvipäivän taivas alkaa tummua. Kotia kohti kulkiessani kuusikon alta kuuluu rapinaa. Vaikka on jo hämärää, huomaan pienen valkoisen pään nousevan lumitöyrään takaa: luultavasti se sama lumikko, jonka jäljet näin aiemmin, ihmettelee outoa kulkijaa muutaman sekunnin ja sujahtaa sitten takaisin metsän kätköihin. Hymy nousee huulille, mutta samalla lumikon tulevaisuus arveluttaa. Jos talvet muuttuvat mustiksi, miten käy valkoiseen talvipukuun sonnustautuneen sympaattisen pedon? Sen, kuten useiden muidenkin lajien, tulevaisuus on pitkälti meidän käsissämme.
Suomen luonto tarvitsee hyväntekijöitä – osallistu joulukeräykseen
Suomalainen luonto on antanut meille paljon, sukupolvesta toiseen. Nyt se tarvitsee apuamme enemmän kuin koskaan. Yritys- ja yksityislahjoittajien tuella suojelemme luonnon monimuotoisuutta ja taistelemme ilmastonmuutoksen vaikutuksia vastaan.