Kemijoen vesitetty voima

– Tuossa se mammutti virtaa.

WWF:n suojeluasiantuntija Matti Ovaskan sanoissa on apea kaiku. Ja miksei olisi: marraskuinen taivas roikkuu matalalla, ja Kemijoen valtavat vesimassat juoksevat laiskasti voimalaitokselta seuraavalle ja sitä seuraavalle. Villi virta on muuttunut patoaltaiden helminauhaksi.

Kemijoen kuohuvat kosket kuohittiin sotien jälkeen, kun Pohjolan Voima äkkäsi yhdistää voimalaitoksen rakentamisen saksalaisten räjäyttämän sillan korjaamiseen. Valtiovalta innostui hankkeesta, ja Isohaaran voimalaitos valmistui Kemijoen suulle vuonna 1948.

– On tämä vieläkin Suomen mahtavin virta. Ihan pikkaisen kahlittu vaan, Kari Alaniska sanoo sarkastisesti ja tuijottaa Kemijoen ensimmäistä voimalaitosta, joka vielä tänäkin päivänä purskuttelee vedestä sähköä ja sylkee pärskeet Perämereen.

Alaniska on Kemijoen valjastamisesta väitellyt opettaja, jonka lauseet putoilevat tiukkoina ja niukkoina.

– Kemijoen valjastamisessa alue- ja talouspoliittiset edut syrjäyttivät kaikki muut arvot. Asia markkinoitiin niin, että Isohaaran rakentaminen oli välttämättömyys Suomen kannalta, Alaniska sanoo.

Voimalaitos on jauhanut sähköä ympäristön kustannuksella jo lähes ihmisiän. Kärsijöitä ovat olleet luonnon lisäksi jokivarren asukkaat, joista monet joutuivat patoamaan tunteensa vuosikymmenten ajaksi.

Kulttuurinen trauma

Outi Autti on tutkinut Kemijoen valjastamisen vaikutuksia paikallisväestöön. Hän haastatteli väitöskirjaansa varten kymmeniä ihmisiä, jotka olivat kokeneet muutoksen omakohtaisesti. Monet suhtautuivat vesivoimaan periaatteessa myönteisesti, mutta suuremmalle osalle Kemijoen valjastaminen oli järkytys, eräänlainen kulttuurinen trauma.

– Paikallisväestö ei saanut ääntään kuuluviin. He eivät voineet kertoa kokemuksiaan ympäristön rajusta muutoksesta. Näille tarinoille ei ollut sijaa jokirakentamiseen liittyvässä keskustelussa, Autti sanoo.

Kemijoki tunnettiin aikoinaan vaihtelevista maisemistaan. Peräti 550 kilometriä pitkän virran varrelle mahtui aapaa ja jänkää, hiekkatörmäitä ja kankaita, vaaroja ja viljelysmaita.

– Joen monimuotoisuus menetettiin, kun maisemat hukkuivat nousevan veden alle. Iso asia oli myös muutoksen äkillisyys. Koskien ääni katosi yhtäkkiä, Autti sanoo.

– Joki oli itsellenikin lapsena ihmetyksen aihe. Siitä ei puhuttu, siellä ei liikuttu, siitä ei ollut kukaan kiinnostunut. Se oli menetetty, Kemijoen rannalta kotoisin oleva Autti kertoo.

Suurin shokki jokivarren asukkaille oli kuitenkin lohen menetys.

Hyvästit hopeakyljelle

– Isohaaran pato katkaisi kalojen nousuyhteyden lisääntymisalueille ja joen omat vaelluskalakannat kuolivat sukupuuttoon. Tuho oli totaalinen, WWF:n suojeluasiantuntija Matti Ovaska sanoo.

Lohen tulevaisuudesta oltiin huolissaan jo Isohaaraa rakennettaessa. Asiaa kuitenkin vähäteltiin Kari Alaniskan mukaan voimayhtiön ja poliitikoiden toimesta. Esimerkiksi lain edellyttämä kalatievelvoite toteutettiin hissillä, jonka toimivuutta epäiltiin vahvasti jo etukäteen.

– Pohjolan Voima lupasi tehdä toimivat kalaportaat, mutta ei niistä olisi ollut yhtiölle mitään hyötyä. Näin kala katosi kerralla, ja Kemijoen muut kosket saatiin valjastaa vapaasti, Alaniska sanoo.

Isohaaraan valmistui toissa vuonna uusi ja toimiva kalatie, mutta vaelluskalojen reitti on yhä poikki: Kemijoen muissa voimalaitoksissa kalateitä ei edelleenkään ole.

– Alajuoksun voimalaitoksiin on kalatiesuunnitelmat valmiina. Jos ne rakennetaan, kalat pääsevät vaeltamaan suojeltuun Ounasjokeen ja muihin sivujokiin, joissa on mittavat määrät lisääntymispaikkoja, Ovaska sanoo.

Kemijoessa ja sen valuma-alueella on 21 voimalaitosta. Yhteensä ne tuottavat noin kolmanneksen Suomen vesivoimasta. Voimalaitoksista 16 omistaa Kemijoki Oy.

Kemijoki Oy haluaisi aloittaa lohen luonnollisen lisääntymisen tukemisen siirtämällä kaloja voimalaitosten yli lisääntymispaikoille. Tämän jälkeen voitaisiin ryhtyä rakentamaan kalateitä. Mutta milloin?

– Pitäisi ensin löytää luvanhakija rakennushankkeeseen. Iso kysymys on myös kalateiden rakentamisen rahoittaminen ja tässä asiassa olemme valmiita olemaan mukana omalta osaltamme. Ja kolmas kysymys on yleinen hyväksyntä. Kalateiden rakentamisellekin löytyy vastustajia, koska silloin tulisi taas kalastusrajoituksia paikallisille, Kemijoki Oy:n ympäristöpäällikkö Erkki Huttula sanoo.

Viimeiset vapaat virtaosuudet

Kemijoessa on toki vielä vapaitakin koskia – muutamia ja toistaiseksi.

Ajamme kohti Sierilää, jonne Kemijoki Oy suunnittelee uutta voimalaitosta. Voimalaitoksen rakentaminen tarkoittaisi vanhan uoman sulkemista. Vesi nousisi tuntuvasti, jolloin Kemijoen pääuoman viimeiset koskialueet katoaisivat.

Saavumme Tikkasenkarille, yhdelle viimeisistä koskimohikaaneista, ja astelemme rantaan, jonne kasautunut jää halkeilee ja paukkuu.

– Nämä kosket ovat viimeisiä muistomerkkejä siitä, miltä Kemijoki on joskus näyttänyt. Täällä olisi lohelle ja taimenelle oivia lisääntymisalueitakin, Ovaska sanoo.

Sierilän voimalaitoksen lupa-asioita puidaan parhaillaan Vaasan hallinto-oikeudessa.

– Odotetaan, että saataisiin hallinto-oikeuden päätös ennen ensi kesää. Todennäköisesti tässä tullaan menemään vielä seuraavaan lupa-asteeseen eli korkeimpaan hallinto-oikeuteen, Kemijoki Oy:n Erkki Huttula sanoo.

Laki suojelee koskiluonnon rippeitä

Suomen koskiluonnon rippeiden turvana on ollut vuonna 1987 säädetty laki, jonka murtamiseen on viime aikoina ilmennyt poliittista halukkuutta.

– Koskiensuojelulakia ei tulisi missään nimessä avata, sillä tarve viimeisten koskiemme suojeluun ei ole muuttunut, Ovaska sanoo.

Päinvastoin. Julkisuudessa on alettu viime aikoina vaatia patojen murtamista, mikä selvästi harmittaa Kemijoki Oy:n ympäristöpäällikköä.

– Yhtiöt ovat menneet eteenpäin vastuullisessa toiminnassa, mutta vastustajat ovat palanneet hyvin voimakkaisiin äänenpainoihin. Toivoisimme asiassa rakentavaa vuoropuhelua, Huttula sanoo.

– Monessa tapauksessa padon purkaminen olisi kokonaisvaikutuksiltaan todella järkevää ja kannatettavaa. Suomessa on jo purettukin pieniä ja tarpeettomia patoja. Se on tulevaisuutta, Ovaska sanoo.

Myös monen paikallisen usko Suomen mahtavimman virran kunnianpalautukseen ja lohen tulevaisuuteen elää vahvana.

– Moni haastateltava ei ollut antanut missään vaiheessa periksi koko 70 vuoden aikana. He vastustivat jokirakentamista edelleen ja vaativat lohta takaisin, Autti sanoo.

Kuten eräs Autin haastateltavista totesi:

”Mie olen sanonu että mie korkkaan samppanjapullon tuosa jokitörmälä ko näen että kala hyppää.”

_____________________________

Vesivoimalla mittavia ympäristövaikutuksia

Vesivoimaa on mainostettu päästöttömänä, kotimaisena ja uusiutuvana.

– Tulee kuitenkin muistaa, että vaikka vesi on uusiutuvaa, niin tuhotut ekosysteemit ja niistä riippuvaiset eliöt eivät ole, WWF:n suojeluasiantuntija Matti Ovaska toteaa.

Jokien patoaminen muuttaa jokiekosysteemiä ja koko valuma-aluetta. Se estää muun muassa vaelluskalojen luontaisen liikkumisen, muuttaa vesistöjen tulvadynamiikka ja vaikuttaa myös maaekosysteemeihin, kuten rantametsiin ja -niittyihin.

– Paineet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat edesauttaneet vesivoiman kilvenkiillotusta, sillä hiilidioksidiin painottuneessa keskustelussa luonnon monimuotoisuuden suojelu on usein jäänyt lapsipuolen asemaan. Lisäksi vesivoiman päästöttömyyskin on kyseenalaista, sillä tekoaltaat tuottavat huomattavia metaanipäästöjä, Ovaska sanoo.

– Kyllä esimerkiksi Lokan tekoaltaasta on varmasti alkuvaiheessa metaanipäästöjä aiheutunut, mutta kun ajatellaan sitä elinkaarta, niin ei se ole mikään iso ongelma. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei se meidän ilmastovyöhykkeellä ole ongelma, Kemijoki Oy:n ympäristöpäällikkö Erkki Huttula sanoo.

Erityisesti vesivoimasta ovat kärsineet vaelluskalakannat. Suomessa on yli 220 voimalaitosta ja pari tuhatta muuta patoa, joista osa tuottaa sähköä hyvin vähän. Ne katkaisevat valitettavan tehokkaasti lohen, taimenen, nahkiaisen, siian ja toutaimen nousun kutualueilleen.

– Suomen uhanalaisista kaloista lähes kaikki ovat nimenomaan vaelluskaloja, Ovaska sanoo.

Voimayhtiöt ovat hoitaneet kalakantoja istutuksilla. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan pohjoisten jokien velvoiteistutusten pitäisi kuitenkin olla jopa viisin-seitsenkertaisia, jotta jokien potentiaalinen luonnontuotanto voitaisiin korvata. Kansallisen kalatiestrategian mukaan kalakantojen hoidossa tulisikin siirtyä istutuksista kohti luontaista lisääntymistä.

Teksti: Joonas Fritze