Metsäpyhäkkö löytyi läheltä

Olen aina asunut paikoissa, joista pääsee suoraan kotiovelta kävelylle lähimetsään. Sisätyöpäivän jälkeen on vapauttavaa astua hetkeksi pois rakennetun ympäristön keskeltä. Yhä useammat suomalaiset asuvat nykyisin kaupungeissa ja tiiviiksi rakennetuissa taajamissa, joissa hoidettuja puistoja laajempien luonnonympäristöjen tavoittaminen kävellen kotiportilta käsin ei ole enää itsestäänselvyys.

Asuin aiemmin kahden vierekkäisen kaupunkikeskustan välisellä pientaloalueella. Vieressä humisi keskustoja yhdistävä vilkasliikenteinen pääväylä. Tien toisella puolella välittömästi asutuksen ja teollisuusalueen takaa nousi vanhan kuusimetsän sakea muuri. Siitä alkoi mitä hienoin reilun neliökilometrin laajuinen taajamametsä. Ensimmäisiä kertoja metsässä kulkiessani hämmästelin säilynyttä pyhäkköä: taivaisiin kurottavia ikikuusia, pehmeäsammalisia korpipainanteita, pieniä rämelaikkuja ja jyrkänteitä. Iltaisin istuskelin usein tuumailemassa aluetta rajaavalla komealla länsijyrkänteellä kilpikaarnaisiin aihkimäntyihin nojaillen.

Alueella oli pururata ja tiheä polkuverkosto. Metsää halkoi sähkölinja, oli taimikkoa ja hieman avohakkuualaa, mutta ne eivät onnistuneet pilaamaan kokonaisvaikutelmaa; ihmistoiminnan jäljet otti ikään kuin asiaan kuuluvina näin lähellä kaupunkiasutusta. Ja, paradoksaalista kyllä, kokemukseni mukaan Etelä-Suomen hienoimmat metsäalat alkavat yhä useammin löytyä kaupunkien ja taajamien liepeiltä. Takamaiden tavanomaiseksi metsätalousmaaksi luokitelluilta alueilta on enää hyvin vaikea tavoittaa yhtenäisen metsän kokemusta.

Metsässä kuljeskelu rentoutti ja kevensi ajatuksia. Jokin työpöydän äärellä vaivannut pulmakin saattoi ratketa kuin itsestään suurten puiden alla kuljeskellessa. Tunnelman muutos oli hämmästyttävä: vain muutamia minuutteja kotoa lähdön jälkeen kaupungin äänet vaimenivat lähes merkityksettömäksi taustahuminaksi täysimittaisen metsän keskellä.

Kuljin metsässä myös kuvaamassa. Minua viehätti suuresti ajatus metsäkuvauksiin lähtemisestä jalkaisin suoraan kotiovelta ilman kymmenien tai satojen kilometrien autoilua. Metsässä asui pyitä, pohjantikkoja, varpuspöllöjä, palokärkiä, kettuja, mäyriä ja muuta metsänväkeä. Ilveksestäkin oli havainto. Sinne asettui ilokseni ja hämmästyksekseni myös korppi ja kanahaukka. Joinain vuosina rämeeltä sai poimia lakkoja, myöhemmin syksyllä sammalikosta löytyivät kanttarellit ja suppilovahverot. Metsä oli liialta puistomaiseksi hoitamiselta säästynyt keidas, jossa villinä versova alkuperäisluonto kietoutui yhteen ihmistoiminnan kanssa. Sellaisena se oli onneksi tarkoitus säilyttääkin.

Tutkimuksin on todettu, miten luonnossa liikkuminen ja luonnonelementtien katselu tekevät hyvää niin fysiikalle kuin mielelle. Ei ole vaikea ennustaa, että lähiluonnon huomioimisesta tulee yhä tärkeämpi tekijä kaupunkisuunnittelun yhteydessä. Lähellä olevat luonnonympäristöt, pienialaisetkin, ovat tärkeitä niin virkistymisen kuin luonnon ymmärtämisen kannalta. Eikä vähiten luonnon itsensä vuoksi.

Teksti: Mika Honkalinna

Mika Honkalinna on valokuvaaja ja kirjailija, jonka mielestä metsissä vaeltelu on ravitsevaa ja hyvän elämän perusta – ja kaiken lisäksi ilmaista.