Jani Kaaron kolumni: Nostalgiaa monessa sukupolvessa

Viime vuonna luontoelokuvien tekijä Marko Röhr kertoi Anna-lehden haastattelussa työnsä motivaatiosta näin: ”Teen luontofilmejä tallentaakseni muuttuvaa kansallismaisemaa. Haluan näyttää luonnon tuleville sukupolville sellaisena, kuin se on ollut.”

Haastattelu sai minut mietteliääksi. Mitä jos minä olisin taltioinut luontoa sellaisena, kuin sen itse nuorena luonnonharrastajana koin? Olisin taltioinut valtavat kottaraisparvet, jotka muuttoaikoina täyttivät takapihamme nurmikon. Olisin taltioinut pensastaskut ja peltosirkut, jotka olivat tavallinen nähtävyys aivan kotikulmillani. Olisin taltioitunut auton ikkunaan läsähtelevät hyönteiset, kun lapsena ajoimme merenrantaan uimaan. Sillä missä ne ovat nyt – kottaraiset, pensastaskut ja ikkunaan läsähtelevät ötökät?

Entä jos äitini olisi taltioinut luontoa silloin, kun hän oli pieni? Äiti ei harrastanut luontoa eikä paljon tuntenutkaan sitä, ja ehkäpä juuri siksi mieleeni jäivät nämä sanat: ”Sitä mie olen ihmetellyt, että missä on kissankäpälät. Niitä oli ennen joka paikassa. Ja missä on se ihana tuoksumaarianheinä? Meillä tuoksui kesällä siltä koko piha.”

Niinpä. Kissankäpälä on nyt silmälläpidettävä eli lähes uhanalainen laji, eivätkä maarianheinät muodosta enää samanlaisia laajoja, tuoksuvia kasvustoja kuin äitini lapsuudessa.

Entä mitä lapseni taltioisivat luonnosta tänä päivänä? On uskomatonta ajatella, että kun kotieläinten määrä edelleen vähenee ja vähät jäljellä olevat suljetaan sisätiloihin, haara- ja räystäspääskyt saattavat olla lapsilleni muutaman vuoden päästä harvinaisia nähtävyyksiä.

Olen aina ollut optimistinen luonnon monimuotoisuuden suhteen. Kun kerran tiedämme, miksi lajit vähenevät, tiedämme myös, mitä meidän on tehtävä mahdollistaaksemme niiden paluun. Luonto tulee aina takaisin, jos sen annetaan tulla.

Mutta millainen luonto? Miten osaamme kaivata sellaista, mistä emme tiedä? Meillä on taipumus muistella kaiholla sitä, mitä olemme kokeneet lapsuudessa. Mutta entä jos omat lapseni nostalgisoivat sitä, minkä minä näen jo vakavasti köyhtyneenä monimuotoisuutena? Entä jos ekosysteemit olivat köyhtyneet jo silloin, kun minä olin lapsi?

Valokuvaajat ja dokumentaristit tekevät arvokasta työtä tallentaessaan sitä, mitä on nyt, mutta hekään eivät voi tallentaa sellaista, mikä on jo kadonnut. Sen sijaan sukupolvien ketju voi kertoa siitä paljon. Se, miten maailma on muuttunut isopapan ajoista tähän päivään asti, on hieno historiankirjoitus. Ja mikäpä saisi lapsia siitä paremmin kiinnostumaan kuin isopapan tai papan kertomukset, miten näilläkin seuduilla metsämansikoita oli niin paljon, että niitä sai syödä vatsansa kipeäksi ja perhosia niin runsaasti, että tuskin näki eteensä.

Sukupolvien ketjussa voidaan levittää myös rakkautta luontoon ja pitää yllä pientä toivonkipinää siitä, että hyvät ajat vielä palaisivat. Jopa niin hyvät, että sellaisesta tietää vain isopappa.

Jani Kaaro on toimittaja ja tietokirjailija, joka vuorottelee WWF-lehden kolumnistina Ronja Salmen kanssa.