Jani Kaaron kolumni: Maisemassa huippupeto
Dingot ovat hyvä esimerkki siitä, miten käsityksemme ekosysteemin huippupedoista on viime vuosina syventynyt.
Tiedättekö mikä on Australian suurin ihmiskäsin tehty rakennelma? No tuskinpa tiedätte, ellette ole käyneet paikan päällä. Se on dingoaita. Sen rakentaminen on aloitettu jo 1800-luvulla, ja se on huimat 5600 kilometriä pitkä. Aidan tarkoituksena on pitää dingot erossa ihmisten lammas- ja karjatiloista aidan toisella puolella.
Yhdellä puolella aitaa dingot saavat lisääntyä vapaasti ja niitä on siellä paljon. Toisella puolella dingoja saa ampua ja myrkyttää, joten siellä niitä on vähän. Koettakaapa arvata, onko tällä ekologisia seurauksia?
Voisimme nähdä nämä seuraukset omin silmin, jos lennättäisimme dronea aidan molemmin puolin. Siellä, missä ei ole dingoja, kasvillisuus on vihreämpää ja rehevämpää ja hiekkadyynit ovat korkeampia. Dingojen puolella aitaa dyynit puolestaan ovat matalia ja kasvillisuutta on niukasti. Mistä erot voivat johtua?
Australialaiset tutkijat arvelevat, että syy todellakin on dingossa. Siellä, missä ei ole dingoja, ketut ja villikissat pääsevät lisääntymään vapaasti. Ne syövät hiiriä, myyriä, kaniineja ja muita pikkueläimiä, jotka muutoin söisivät siemeniä ja estäisivät pensaston kasvua. Kun pensaat alueella lisääntyvät, ne vaikuttavat tuulen kulkuun, ja näin hiekkadyynit kasvavat korkeammiksi.
Kukapa olisi siis arvannut, miten monimutkaisella ja odottamattomalla tavalla dingot vaikuttavat elinympäristönsä ekologiaan? Suora vaikutus tulee siitä, mitä dingot saalistavat tai eivät saalista, mutta mutkan kautta ne vaikuttavat jopa siihen, miten tuuli alueella puhaltaa.
Dingot ovat hyvä esimerkki siitä, miten käsityksemme ekosysteemin huippupedoista on viime vuosina syventynyt. Se, mitä huippupedot tekevät, heijastuu ravintoketjun alemmille portaille saakka. Siksi huippupetojen poistamisella tai istuttamisella on aina suuria vaikutuksia elinympäristöön.
Hyvä esimerkki huippupedon poistamisesta tulee Yhdysvaltain Pohjois-Carolinasta. Siellä kampasimpukoiden ja osterien viljely oli aiemmin tärkeä elinkeino. Ei ole enää, koska simpukoita ja ostereita ei ole. Lehmärauskut ovat syöneet ne pois. Lehmärauskut pääsivät lisääntymään pidäkkeettä, kun alueen huippupedot, eli hait, kalastettiin ensin pois.
Esimerkki huippupedon istuttamisesta taas tulee Aleuttien saarilta. Turkismetsästäjät istuttivat sinne aikoinaan naaleja, ja samoin kuin dingot, ne ovat muuttaneet saarien koko maiseman. Aiemmin saaret olivat ruohostoisia, mutta naalit muuttivat ne tundraksi.
Kävi ilmi, että heinien kasvaminen vaati lintujen ulosteiden mukana tulevia ravinteita. Naalit vähensivät lintujen määrää saarilla siinä määrin, ettei sinne enää tullut riittävästi ravinteita, ja näin tundra otti vallan.
Nämä esimerkit vievät ajatukset luonnollisesti omaan huippupetoomme, suteen. 1970-luvulla susia oli maassamme vain kymmenkunta. Tänä päivänäkin niitä on vain noin kaksisataa. Kun huippupetojen määrä on vähäinen, niiden ekologinen merkityskin on vähäinen. Joskus mietin, että jos sudet nähtäisiin taimituhojen estäjinä, hirvikolareiden ehkäisijöinä tai iskuryhmänä borrelioosia vastaan, auttaisiko se tulehtunutta keskustelua?
Jani Kaaro on toimittaja ja tietokirjailija, joka vuorottelee WWF-lehden kolumnistina Ronja Salmen kanssa.