Jäljet kertovat

Tästä on kulkenut jääkarhu.

Merijäätä peittävän lumen pintaan on painautunut jättikokoisia tassunjälkiä, joista jokaisen sisään mahtuisi noin kolme aikuisen ihmisen kättä. Jälkijono jatkuu etäämmälle, ja katoaa näkyvistä kohdassa, josta lumi on sulanut.

Samalla kun sydän pamppailee jääkarhun massiivia jälkiä katsoessa, muistuttaa sulanut lumi epävarmasta tulevaisuudesta: ilmasto lämpenee arktisella alueella moninkertaisesti maapallon keskiarvoa nopeammin, ja siksi monet pohjoisiin olosuhteisiin sopeutuneet lajit ja niiden elinympäristöt ovat vaarassa kadota. Jotta niitä voitaisiin suojella mahdollisimman tehokkaasti, tarvitaan jatkuvasti lisää tietoa. Sitä voidaan saada eläinten lumeen jättämistä tassunjäljistä.

“Kun nisäkäs painaa tassunsa lumeen, irtoaa polkuanturoista mikroskooppisen pieniä ihosoluja. Niistä voidaan selvittää eläimen DNA ja tunnistaa jäljen jättänyt eläin yksilöllisesti. Jälkien avulla voidaan siis saada tietoa esimerkiksi eri jääkarhupopulaatioista ja niiden vaelluskäyttäytymisestä”, kertoo WWF:n arktisen ohjelman vanhempi tutkija Melanie Lancaster.

Lancaster on osa kansainvälistä tutkimusryhmää, joka on vastikään kehittänyt uuden tutkimusmenetelmän, jonka avulla lumijäljistä voidaan saada paljon aiempaa enemmän tietoa. Menetelmä on uraauurtava, sillä aiemmin lumijäljistä on onnistuttu saamaan vain eläimen emolta periytyvää mitokondrion DNA:ta. Uuden menetelmän ansiosta lumijäljistä voidaan nyt eristää myös eläimen isän perimän sisältävää tuman DNA:ta. Sitä voidaan käyttää moniin eri tutkimustarkoituksiin – vaikkapa jääkarhujen sukupuun piirtämiseen.

“Uusi menetelmä on erinomainen lisä tutkijoiden työkalupakkiin. Se helpottaa tutkimusaineiston keräämistä huomattavasti, sillä eläimiä ei tarvitse jäljittää ja rauhoittaa näytteiden ottamista varten. Meidän ei tarvitse edes nähdä itse eläintä, tarvitsemme vain sen jäljet”, Lancaster toteaa.

Lumesta laboratorioon

Perinteisesti jääkarhututkimus on vaatinut paljon: on tarvittu helikopteria, useita asiantuntijoita eläinlääkäristä tutkijoihin, laitteiden kuljetusta ja runsasta määrää työtunteja – sekä tietenkin paksua lompakkoa. Siihen verrattuna lumijälkien kerääminen onnistuu huomattavasti helpommin ja edullisemmin. Käytännön työhön tarvitaan vain kauha ja muovipussi. Kun lumijälki on kauhottu pussiin, se kuljetetaan laboratorioon, sulatetaan, ja sulamisvedestä eristetään tassuista irronneet ihosolut ja DNA. Vaikka laboratoriotyöhön tarvitaan alan ammattilaisia ja oikeanlaisia laitteita, voivat näytteiden keräämiseen luonnosta osallistua myös muut kuin ammattitutkijat.

“Lumijälkiä voivat kerätä esimerkiksi paikalliset asukkaat”, sanoo toinen tutkimusryhmän jäsen, WWF USA:n arktisen ohjelman johtaja Elisabeth Kruger. Hänen mukaansa tiedämme edelleen jääkarhuista aivan liian vähän – osin juuri siitä syystä, että kenttätyöhön on vaadittu runsaasti osaamista ja kallista kalustoa.

“Vaikka jääkarhu on ulkonäöltään tuttu ihmisille ympäri maailman, on edelleen hämmästyttävää huomata, miten vähän me siitä oikeastaan tiedämme. Tutkimustiedon vajavaisuudet ovat yksi syy siihen, ettemme tiedä esimerkiksi jääkarhujen lukumäärää kovinkaan tarkasti. Lumijälkien DNA-tutkimus auttaa lisäämään tärkeää tietoa muun muassa jääkarhujen liikkeistä, geneettisestä vuorovaikutuksesta ja käytöksestä.”

Tassunjälkien CSI

Uuden menetelmän kehittämiseksi tutkijat keräsivät lumijälkiä kolmelta kylmiin olosuhteisiin sopeutuneelta suurpedolta: jääkarhulta, ilvekseltä ja lumileopardilta. Jotta tutkimusaineistosta saatiin kattava, näytteitä kerättiin luonnonvaraisten eläinten lisäksi myös vankeudessa eläviltä yksilöiltä. Osan niistä tutkijat keräsivät Ranuan eläinpuiston jääkarhuilta ja ilveksiltä.

Lumijälkitutkimusta voi verrata CSI-televisiosarjoista tuttuun rikospaikkatutkimukseen. Sen avulla voidaan saada hyvinkin tarkkoja tietoja paitsi jäljet jättäneestä eläimestä, myös esimerkiksi siitä, mitä eläin on viimeksi syönyt. Kun petoeläin käsittelee saalistaan – esimerkiksi jääkarhu hyljettä – saaliseläimen ihosoluja tarttuu saalistajan tassuihin. Niiden avulla voidaan selvittää saaliiksi jääneen eläimen laji.

“Ilmastonmuutoksen edetessä jääkarhujen arktinen elinympäristö muuttuu vauhdilla. Suojelutoimien suunnittelun kannalta tieto niiden käyttämästä ravinnosta on äärettömän tärkeää”, sanoo Kruger.

Nyt kehitetty menetelmä ei korvaa aiempia, mutta kasvattaa tutkijoiden mahdollisuuksia kerätä vahvaa tietoa suojelun tueksi. On mahdollista, että nyt kehitettyä menetelmää voidaan jatkossa hyödyntää muidenkin lumessa elävien lajien tutkimisessa.

“Toivomme tietenkin, että menetelmä otetaan laajasti käyttöön tieteellisen tutkimuksen työkaluna, jotta saisimme mahdollisimman paljon lisää tärkeää tietoa maapalloa kanssamme asuttavista lajeista”, sanoo Lancaster.