Heli Laaksosen kolumni: Miksi hississä on hiljaista?

Hissiin tulee astua vähäeleisesti, mieluiten silmiin katsomatta. Puhelinta on suositeltavaa tuijottaa kuin rakastettuaan. Kikkailematta painetaan nappia. Small talkia ei toivota, korkeintaan voi mainita napinpainajalle: ”Mul on sama”. Sitten ollaan vaiti kuin seit sumpussa ja toivotaan nopeaa vapautusta, omaa kerrosta.

Jos ulkoavaruuden asukki tekisi päätelmät ihmisestä hissiesiintymisen perusteella, hän saattaisi luokitella lajin kivikuntaan kuuluvaksi. Miksi emme käyttäydy hississä lajityypillisesti?

Minulla on teoria omasta päästä: hissi on epäluonnollisin kaikista paikoista, johon eläin – siis ihminen – voi joutua.

Eläimenä ihminen on hyvin reviiritietoinen. Hermo menee heti, jos kutsumaton tallaa tontille. Mikä saamarin sirkusvaris keekoilee pihassa (närhi). Herravarjele, sokerimuurahainen käppäilemässä tuvan poikki. Talo on ihmiselle tarkoitettu! Kuka pyysi puutarhaan kauriin? Susi oikaisi pellon poikki! Kenen luvalla? Rotan näkemiseen voi ehkä kuolla. Sammal pilaa omakotiasujan päivän. Ihminen ei totisesti ole mikään virtahepo, joka senkun jatkaa kellumista, kun isoloisnokkeli istuu päähän.

Hississä tuppaudumme väkisinkin toistemme aistien ulottuville, muiden tontille! Lähimmäksi voi työntyä tyyppi, joka ei ole lähimmäinen lainkaan. Kirkkaissa valoissa lähinäkee nypyt, rypyt, kissankarvaperheen ja tarrapapiljotit villakangastakin helmassa. Esitä siinä sitten lajitoverille priimaa! Mihin itse kehtaa katsoa? Ei taidetta seinillä, ei runoja peileissä. On näyteltävä olevansa jossain kaukana täältä.

Entä äänet! Hotelliaamupalan jälkeen esille pyrkivä röyhy. Mahan kurina loroloroloro! Kukkakimpun sellofaanin rapina kertautuu merten pauhuksi.

Hajut! Teatteriohjaajaystäväni mainitsi teettävänsä harjoituksia, joissa näyttelijät haistelevat toisiaan. Niissä oppii, että lavalla ei saa pelätä toista, on rohjettava mennä iholle. Kiemurtelen jo ajatuksesta, että joutuisin vihikoirana käymään läpi vastanäyttelijän kylkiluut – ja hän kainaloni. Hississä leijuvat parfyymit, hiet, sipulit, eilinen. Pieru on maailmanloppu.

Kosketus! Hiha liian lähellä vierasta hihaa. Hengityksen lauha leuhu päälaella. Hengästyneen kanssamatkaajan sydämenlyöntien tutina.

Hissivalmistajan lähtökohtana on olla steriili. Ellei mikrobeja, lapamatoja ja satunnaisia sylikoiria lasketa, ihminen on ainut elollisen luonnon edustaja hissin elottomassa ympäristössä, keskellä lasia, terästä, muovia. Elämämme riippuu vaijereiden ja insinööritekniikan varassa. Hiljaiseksihan se panee, kun alitajuisesti tajuaa, että hississä voi pysyä elossa vain väliaikaisesti. Ylen Ukrainan-kirjeenvaihtaja Maxim Fedorov kertoo kirjassaan, että nyt sotien aikana maassa on viety joihinkin hisseihin sähkökatkojen varalta selviytymispakkaus. Vettä, välipalaa, lukemista, tuoli. Pieniä lohtuja lajille nimeltä ihminen.

Epäilen vähän teoriaani hiljaisuuden syistä. Ehkä hissin vieromista voi soveltaa vain kaltaisiini vanhanajan luontoihmisiin, leppäkertun lailla kasvaneisiin. Välitunnilla saimme kiivetä siirtolohkareille, lomilla kahistella kaislikon läpi, syödä kalliokedoilta suolaheinää. Joko jo varttui sukupolvi, joille ruuhkaiset lounget, auditoriot, hissit ovat luontevampia kuin joku sekava niitty? Luonnoksi riittää maisematapetti, muovinurmi ja lintujen viserrys yleisövessan kaiuttimissa. Yliarvostettu on tämä hankala, haiseva, pistelevä, upottava, raakkuva-vaakkuva, arvaamaton oikea luonto! Joka on kuitenkin se ainoa vaijeri, jonka varassa kaikki oikeasti riippuu.

Heli Laaksonen on Rauman Lapissa asuva runoilija, kuvittaja ja luonto- ja ympäristöneuvoja. Hänen tuoreimmat teoksensa, kaunotietoluontokirjat Luonnos ja Jatkos yhdistelevät luonnontieteitä, pakinointia ja runollista kerrontaa. Jatkos oli WWF:n Vuoden luontokirja -ehdokkaana 2024.