Kun viha muuttuu rakkaudeksi
Nepalissa, Chitwanin kansallispuistossa, elää ikonisia lajeja: sarvikuonoja, tiikereitä ja norsuja. Paikalliset ovat ylpeitä suojelusaavutuksista, ja luonnosta pidetään huolta yhdessä. Näin ei ole ollut aina.
”Lähdimme viidakkoon viikoiksi, meitä oli useita kymmeniä. Lähdimme sinne tappamaan.”
Päivä on lämmin Bagkhorin kylässä. Istun Ramprasad Pandayn kanssa hänen lehtilautasia tekevän yrityksensä pajassa. Hän kertoo naisten aseman parantamisen tärkeydestä ja intohimostaan luonnonsuojeluun. Siitä, kuinka arvokas luonto on ja kuinka hän haluaa omalla toiminnallaan varmistaa, etteivät ihmisten toiminta tai elinkeinojen harjoittaminen ole luonnolle haitallisia. Hän kertoo myös siitä, kuinka hän oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan mukana salametsästysporukoissa.
”Minä olin joukostamme se, joka etsi sarvikuonon ja kertoi siitä muille. En itse ampunut, onneksi. Ystäviäni on joutunut vankilaan, koska he ovat ampuneet”, Panday jatkaa tarinaansa.
Hänen menneisyydessään luontoa ei haluttu suojella, vaan tilanne oli lähes päinvastainen.
”Jos näimme apinoiden hyppivän puissa, kaadoimme kaikki puut, joissa olimme niitä nähneet.”
Aika maksaa takaisin
Nykyään Panday kiertää WWF:n tapahtumissa ja muissa tilaisuuksissa kertomassa omaa tarinaansa ja vakuuttamassa ihmisiä luonnonsuojelun tärkeydestä. Hän on myös paikallisen ammattiliiton nokkamies, ja hänen lehtilautasyrityksensä on WWF Suomen ja Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASKin tukema.
Tähän on kuljettu pitkä matka, sillä ennen luonto oli miehelle vihollinen. Miksi?
”Se liittyi vahvasti siihen, että halusimme kostaa. Kerran tiikeri tappoi ystäväni karjaa. Lähdimme siis metsään ja tapoimme tiikerin. Kostoksi.”
Villieläinten ja ihmisten välisiä konflikteja tapahtuu Nepalissa edelleen. Tiikerit, sarvikuonot ja norsut päätyvät välillä viidakosta kyliin, ja tekevät aika ajoin tullessaan tuhoa: kyläläisiä ja karjaa on kuollut, taloja ja satoa tuhoutunut. Mutta Pandayn mukaan eläimiä enää ei haluta tappaa eikä luonnolle haluta kostaa. Tähän vaikuttaa turvallisuuden ja tietoisuuden lisääntyminen.
Yksi tietoisuutta lisäävistä tahoista on WWF. Keinoja ovat muun muassa keskustelutilaisuudet, koululaisten ympäristökasvatus, radio-ohjelmat ja katuteatteri. WWF panostaa Nepalissa myös vaihtoehtoisten elinkeinotapojen löytämiseen ja kehittämiseen.
Panday kertoo, että hänen ajatusmaailmassaan tapahtui muutos WWF:n aloitettua toimintansa alueella.
”Aloin ymmärtää, että nämä lajit ovat harvinaisia ja jos emme suojele niitä täällä, ne voivat kadota kokonaan. Koen, että maksan nyt takaisin luonnolle ne vääryydet, joita aiemmin tein. Ennen toimin luontoa vastaan, joten nyt haluan tehdä kaikkeni sen puolesta.”
Lajeja turvataan yhdessä
Siman Mahato Thir ja Karan Mahato ottavat minut hymyillen vastaan, kun saavun salametsästyksenvastaisen yksikön tiloihin Amaltarin puskurivyöhykkeellä sijaitsevassa kylässä. Intoa puhkuen he kertovat, ettei heidän alueellaan ole salametsästetty yhtäkään sarvikuonoa kahdeksaan vuoteen. Nuoret kuuluvat salametsästyksen vastaiseen yksikköön, jota pyöritetään alueella vapaaehtoisvoimin.
”Partioita on viidakossa paljon, ja salametsästäjät tietävät sen. Ennen salametsästys oli yleisempää täällä. Nyt salametsästäjien pitää miettiä kymmenen kertaa, ennen kuin he tulevat tänne”, Karan Mahato, yksikön koordinaattori, kertoo ripaus ansaittua ylpeyttä äänessään.
Karan Mahato ja Siman Mahato Thir ovat Amaltarin puskurivyöhykkeen salametsästyksen vastaisen yksikön vapaaehtoisia – ja koko sydämestään luonnon puolella.
Chitwanin kansallispuiston alueella sijaitsee yhteensä 22 puskurivyöhykettä. Puskurivyöhyke tarkoittaa suojelualueen kupeessa olevaa ihmisten asuttamaa aluetta. Vaikka armeija partioi suojelualueella, paikallisilla on tärkeä rooli – ilman kaikkien yhteistyötä esimerkiksi salametsästystä olisi vaikea hallita. Etenkin vapaaehtoisvoimin toimivat, yhteisöjen omat salametsästyksen vastaiset yksiköt ovat avainasemassa pelastamassa ikonisia lajeja niitä kohtaavilta uhilta.
Luonto ottaa ja antaa
Luonto ei kuitenkaan ole aina ollut nuorukaisia kohtaan hellä. Konflikteja sattuu aina välillä, ja joskus lopputulos voi olla karu. Siman Mahato Thirin isoisä kuoli seitsemän vuotta sitten, kun sarvikuono tuli yllättäen viidakosta kylään.
“Silloin kun en vielä tiennyt luonnonsuojelun hyödyistä ja näin sarvikuonon viidakossa, tulin vihaiseksi. Nyt puolestaan tulen sarvikuonon nähdessäni onnelliseksi. Ennen tuntui, että ne vain ottavat meiltä. Mutta nyt tiedän, että sarvikuonot myös antavat paljon yhteisöllemme, muun muassa ekoturismin muodossa.”
Ekoturismilla on suuri taloudellinen vaikutus Chitwanin kansallispuiston alueella eläville: valtio antaa noin puolet kansallispuiston varoista paikallistoiminnan kehittämiseen.
Tärkeällä asialla
Nuorukaiset ovat onnellisia, että he saavat olla osallisina uhanalaisten eläinten suojelussa. He ovat kuitenkin huolissaan siitä, ettei tietoisuuden taso luonnonsuojelusta ja sen hyödyistä ole kaikkialla yhtä hyvällä tolalla kuin heidän alueellaan.
Salametsästyksen vastaisen yksikön vapaaehtoiset kiertävät aina tilaisuuden tullen keskustelemassa muiden nuorten kanssa ja tekevät kaikkensa tietoisuuden kasvattamiseksi.
”Ihmiset, jotka elävät puskurivyöhykkeiden ulkopuolella, täytyy myös sitouttaa toimintaan. Heille täytyy kertoa suojelusta ja sen hyödyistä”, Siman Mahato Thir toteaa.
• Nepalissa on noin 645 sarvikuonoa. Suurin osa niistä elää Chitwanin kansallispuistossa.
• WWF:n tavoite on kasvattaa määrä 800 sarvikuonoon, mikä on mittaushistorian suurin populaatio Nepalissa.
• WWF työskentelee Nepalissa yhdessä valtion kanssa parantaakseen luonnonsuojelua ja estääkseen salametsästystä. Chitwanin kansallispuisto on valtion prioriteettihanke, jonka toimintamalleista otetaan oppia myös muiden kansallispuistojen kehittämiseen maassa.
Teksti ja kuvat: Lilli Pukka