Taloudellista toimintaa luonnon suojelemiseksi
Tehokas varainhankinta vauhditti WWF Suomen toimintaa 1970- ja -80-luvuilla. Onnistumiset luonnonsuojelussa eivät kuitenkaan suojelleet järjestöä kritiikiltä.
”Taloudellista toimintaa tämä on, turha sitä on kieltää. Tämä on rahasto.”
Näin muotoili WWF Suomen hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja Hannu Tarmio säätiön perusperiaatteen, jonka mukaan tarkoitus oli kerätä mahdollisimman tehokkaasti varoja luonnonsuojelulle. WWF Suomen ensimmäinen pääsihteeri Kalevi K. Malmström totesi puolestaan WWF:n keräävän rahaa eläinten ja kasvien suojeluun sieltä, mistä muut järjestöt eivät olleet sitä juuri saaneet.
Tämä sieltä tarkoitti pitkään yrityksiltä, ja yritysvarainhankinta oli kahden ensimmäisen vuosikymmenen ajan WWF:n talouden kulmakivi. Monet yritykset tukivat säätiön toimintaa rahalahjoituksin, joiden määrä luettiin vuositasolla kymmenissä. Usein lahjoitusten taustalla vaikuttivat pääsihteerinä vuosina 1976–1992 toimineen Mauri Rautkarin henkilökohtaiset kontaktit yritysjohtajiin sekä hänen aktiiviset yhteydenottonsa yrityksiin. Rautkari onkin kuvannut itseään ”kokopäiväiseksi kerjäläiseksi”.
WWF hankki saimaannorppien laskentaa varten Leiju-nimen saaneen ilmatyynyaluksen. Kuvassa Kaiku Marttinen.
WWF Suomen perustaminen aiheutti kitkaa muiden luonnonsuojelujärjestöjen kanssa. Uuden toimijan pelättiin vievän tukirahoja muilta järjestöiltä. Toisin kuin muilla luonnonsuojelujärjestöillä, WWF:llä ei ollut aluksi henkilöjäseniä. Tilanne muuttui vuonna 1977, kun WWF perusti Panda Clubin kannatus- ja tukijärjestökseen. Muissa luonnonsuojelujärjestöissä arvioitiin klubin vievän niiltä jäseniä, vaikka WWF:n mukaan tarkoitus oli vain luoda WWF:n ystävien ja lahjoittajien epävirallinen ”seurapiirikerho”. Panda Clubin jäsenmäärä vaihteli vuositasolla vakiintuen 1980-luvulla vajaan 3 000:n tuntumaan.
Kokonaisuudessaan WWF Suomen tulot kasvoivat hitaasti 1980-luvun puoliväliin asti. Tämän jälkeen tapahtunutta kasvusysäystä siivittivät yksi suuri testamenttilahjoitus ja kaksi suurta yritysyhteistyöprojektia. WWF toteutti Esson kanssa ”Penni litrasta eläinten suojelulle” -kampanjan, joka tuotti usean miljoonan markan potin. Sittemmin WWF:n yritysyhteistyön periaatteet ovat tarkentuneet, eikä varoja otettaisi enää fossiilisiin polttoaineisiin perustuvalta liiketoiminnalta. Silja Line puolestaan lähti mukaan suojelemaan Itämeren hylkeitä, minkä tuloksena Suomen ja Ruotsin WWF-toimistoille kertyi jo ensimmäisenä yhteistyövuonna 1,5 miljoonaa markkaa.
Esso lahjoitti 1980-luvun lopulla ”pennin litrasta” WWF:n työlle saariston luonnon suojelemiseksi. Kuvassa WWF:n markkinointipäällikkö Meri Mervola (myöhemmin Saarnilahti) tankkaamassa WWF:n autoa.
Tulojen kasvuun vaikutti merkittävästi yhä myönteisempi suhtautuminen luonnonsuojeluun 1980-luvulla. Sademetsien hävitys, happosateet ja otsonikato olivat tuoneet ympäristöongelmat jokaisen tietoisuuteen. WWF:n vuosikertomuksessa vuodelta 1987 kuvataan asennemuutosta:
Viisitoista vuotta sitten luonnonsuojelu oli lähes kirosana, nyt investoidaan luontoon ja elämisen laatuun.
Varainhankinnalla vaikuttavuutta uhanalaisten lajien suojelemiseksi
WWF:n varainhankinta onnistui kokonaisuudessaan välillä niin hyvin, että valtion tukia ”jäädytettiin”, koska säätiö ei kamppaillut ”rahoitusvaikeuksissa, kuten kaikki muut luonnonsuojelujärjestöt”. Vaikka WWF:n perustaminen oli aiheuttanut kitkaa muissa järjestöissä, menestys varainkeruussa mahdollisti jo 1970-luvulla muiden luonnonsuojelujärjestöjen rahallisen tukemisen. WWF tuki esimerkiksi säännöllisesti muiden järjestöjen luonnonsuojelulehtiä ja sai vastineeksi julkaista niissä omia artikkeleitaan.
Tehokas varainhankinta mahdollisti myös tärkeimmän: Työn luonnon suojelemiseksi. Se tarkoitti ensimmäisten vuosikymmenten ajan ennen kaikkea lajien ja niiden elinympäristöjen suojelua.
Yksi WWF:n ensimmäisistä suurista projekteista oli selvittää, mitkä lajit ylipäänsä olivat uhanalaisia Suomessa. Tuloksena oli vuonna 1974 julkaistu Suomen ensimmäinen uhanalaisten lajien luettelo, jonka mukaan uhanalaisia eläimiä oli 127 ja kasveja 62. Suomen lajiston uhanalaisuustutkimus oli merkittävä päänavaus, jonka vaikutuksesta Pohjoismaiden ministerineuvoston yhteyteen perustettiin jo listan julkistamisvuonna luonnonsuojelutyöryhmä.
WWF:n työ uhanalaisten lajien suojelemiseksi tapahtui ensimmäisten vuosikymmenten aikana erikseen nimetyissä lajityöryhmissä. Ensimmäinen työryhmä oli metsäpeuratyöryhmä, jonka tavoitteena oli metsäpeuran palauttaminen takaisin vanhoille asuinsijoilleen Suomenselälle. Vuoteen 1986 mennessä yhdeksän lajin, eli Itämeren hylkeiden, kiljuhanhen, liito-oravan, merikotkan, metsäpeuran, muuttohaukan, saimaannorpan, valkoselkätikan ja vesikon, suojelua varten oli perustettu lajityöryhmä. Vuonna 1989 lista kasvoi perhos-, kovakuoriais- ja kasvityöryhmillä.
WWF aloitti merikotkien talviruokinnan talvella 1973. Hiljalleen kanta alkoi kasvaa.
Lajien suojelu perustui tutkimukseen, jonka pohjalta ryhdyttiin käytännön suojelutoimiin. WWF:n tukema tai toteuttama tutkimus sisälsi lajista riippuen kannan ja alueiden inventointia, lisääntymis-, ravinto-, perinnöllisyys- ja elinpiiritutkimusta, myrkkymäärityksiä ja alueiden käytön selvittämistä.
Lajien suojelun pääkeino oli työ lajin tai sen elinalueiden rauhoittamiseksi. Lisäksi ensimmäisinä vuosikymmeninään WWF rakensi keinopesiä, tarhasi eläimiä ja siirsi niitä uusille elinalueille ja toteutti valvontaa. WWF pyrki myös vaikuttamaan asenteisiin ja lainsäädäntöön.
Talviruokinta oli myös WWF:n yleisesti käyttämä keino. Koska petolintujen ja Itämeren hylkeiden yhteiseksi ongelmaksi tiedettiin jo 1960-luvulla ympäristömyrkyt, lajityöryhmien vapaaehtoiset raahasivat tonneittain myrkytöntä lihaa esimerkiksi merikotkien asuinpaikoille. Vanhoissa metsissä viihtyville valkoselkätikoille puolestaan vietiin sianrasvaa parhaimmillaan noin 200 kiloa vuodessa.
Tänäkin päivänä WWF tekee töitä uhanalaisten lajien suojelemiseksi – ja osin keinot ovat samoja kuin 50 vuotta sitten. ”WWF:n tavoite lajien suojelemisessa on aina ollut itsensä tarpeettomaksi tekeminen. Parhaassa tapauksessa laji palautuu elinvoimaiseksi eikä ole enää uhanalainen. Tässä suhteessa olemme onnistuneet esimerkiksi merikotkan suhteen. Myös monen muun lajin kanta on vahvistunut WWF:n toiminnan ansiosta. Tällaisia lajeja ovat muun muassa metsäpeura, saimaannorppa ja muuttohaukka. Työtä kuitenkin riittää edelleen niin näiden kuin muidenkin lajien suojelemiseksi, se on selvä”, WWF:n suojelujohtaja Jari Luukkonen sanoo.
-
Maakaupoilla alkuun vesistöjen suojelussa
Ensimmäiset suuret alueet, joiden suojelun puolesta WWF Suomi teki töitä, olivat Siikalahti, Kesonsuo ja Liminganlahti. Parikkalan Siikalahden suojelemiseksi WWF ryhtyi toimiin vuonna 1972. Työ alueen suojelemiseksi vaati kuitenkin aikaa, sillä maanomistajat olisivat halunneet kuivattaa kasvi- ja eläinkunnaltaan ainutlaatuisen, osin umpeenkasvaneen lahden pelloksi. Kun WWF sai ostettua lahden ympäristöstä kaksi tilaa, se pääsi vaikuttamaan aktiivisemmin lahden tulevaisuuteen sekä rakentamaan alueelle lintutornin. Suojeluvastarinta oli alueella tiukkaa ja kuivaushankkeet päättyivät vasta Itä-Suomen vesioikeuden antamaan päätökseen. WWF pystyi sen jälkeen rakentamaan alueelle opastuskeskuksen. Myöhemmin vuonna 1982 Siikalahti otettiin valtion lintuvesien suojeluohjelmaan, minkä tuloksena valtio lunasti alueen ja siitä tehtiin luonnonsuojelualue. Siikalahden suojeluhanke oli pioneerikohde Suomessa ja se käynnisti muiden arvokkaiden lintuvesien suojelun Suomessa.
WWF ryhtyi toimeen Parikkalan Siikalahden suojelemiseksi vuonna 1972.
-
Talkooleirien perinne alkaa Kanadasta saaduilla opeilla
”Kansallispuiston talkoissa opetusta luonnonsuojelusta”, otsikoi Helsingin Sanomat artikkelinsa WWF:n ensimmäisestä talkooleiristä kesäkuussa 1977. Leiri oli ensimmäinen kansallispuiston kunnostamiseksi järjestetty vapaaehtoisten työleiri Suomessa. Leirillä työskenteli 20–30 henkilöä ja sitä johti WWF:n projektipäällikkö Pekka Borg, joka oli tutustunut vastaavaan toimintaan Kanadassa kansallispuistokoulutuksessa. Kaikki leiriläiset olivat vapaaehtoisia. He toimivat ruokapalkalla, jota täydennettiin nokkos- ja voikukkarisotolla ja voikukkasalaatilla.
Leirillä oli useita tavoitteita. Ensinnäkin WWF halusi kohentaa aluetta retkeilijöiden käyttöön ja kouluttaa nuoria luonnonsuojeluun. Borgin mukaan leiri oli WWF:n päänavaus opetus- ja valistustoiminnan suunnitteluun. Kolmas toive oli saada luonnonsuojelulle ja WWF:lle julkisuutta. Alusta lähtien tarkoitus oli myös laajentaa talkootoimintaa eri puolille Suomea ja toteuttaa hankkeita yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa.
Vuoden 1977 leiri sai seuraajia heti seuraavana vuonna, minkä jälkeen leirejä on pidetty vuosittain koronavuotta 2020 lukuun ottamatta. Kaiken kaikkiaan WWF on vuoteen 2021 mennessä järjestänyt 232 pidempää 4–8 vuorokautta kestänyttä talkooleiriä. Lisäksi lyhyempiä kahden–kolmen päivän leirejä on ollut 115. Leirien tavoitteena on ollut hoitaa ja ennallistaa vanhan maatalouden aikana syntyneitä perinneympäristöjä. Niiden rinnalle ovat nousseet virtavesitalkoot ja vieraslajien torjunta. Myös roskien kerääminen luonnosta on kuulunut talkooleirien ohjelmaan.