Mikko Pelttarin kolumni: Vapaus on perinnöllinen ja tarttuva tauti
Opiskelin Tampereen yliopistossa filosofiaa, ja se oli ihanaa. Olin loputtoman ihastunut kysymyksiin hyvästä, kauneudesta, ihmisyydestä ja vapaudesta. Olen yhä. Toisaalta en halunnut ajatella tulevaisuuttani, ja filosofia oli ikuista, ajatonta, eikä valmistaisi ammattiin. Olin nuori.
Opintojen lopulla heräsin ilmastokriisiin, ja tulevaisuudelle piirtyivät materiaaliset rajat. Ilmastotutkijoiden ja ekologien tulokset haastoivat sen, mistä luennoilla puhuttiin.
Oli niin outoa, ettei tehnyt mieli edes lukea Nietzscheä.
Sitten päädyin tiedetoimittajaksi sattumalta, kuten elämässä käy. Kirjoitin paljon ilmastoaiheista, koska halusin ymmärtää, ja koin, että sillä tapaa tekisin ”osuuteni”, tai jotain. Syyllisyys ja vastuu ovat näissä asioissa kovin epämääräisiä.
Vuonna 2019 teimme kuvittaja Jenna Kunnaksen kanssa ilmastonmuutoksen kokemusta käsittelevän lastenkirjan Näkymätön myrsky. Sen jälkeen minulta on kysytty, voiko lapsille puhua näin kauheista asioista. Onko koko aiheesta puhuminen kuin kaataisi kylmän suihkun nuoren niskaan?
Tietenkin mietimme, onko se oikein. Ajattelen yhä, että nuorten kanssa on tärkeää puhua, mutta vastuuta ei heidän harteilleen saa sälyttää. Jotain pitäisi kuitenkin antaa.
”Tyyliin kaikki yli kolmevitoset. Ne haluu jatkaa omaa mukavaa elämää ja vierittää vastuun aiemmille sukupolville. Et ei me voida mitään ku noi pilas jo kaiken. Vaikka ne on itse keski-ikäisiä ja niillä on ties kuinka paljon valtaa”, sanoo teini-ikäinen Ariel Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa -teoksen (2023) päähenkilölle.
Auts. Tunnistan. Meitä ennen eläneet päästivät kivihiilen tomuna taivaalle ja avasivat tulpat, jotka pitivät raakaöljyn maan povessa. He tekivät meidät avuttoman riippuvaisiksi nopeammasta, helpommasta ja ennen kaikkea enemmästä. Se on perintöosa, ja meidän ongelmamme.
On helppo vierittää vastuu seuraaville. Kuluttava fossiilitalous on kuin sekä tarttuva että perinnöllinen tauti, mutta kohtalo se ei ole. Ihmisten maailma on vapaasti tehty sellaiseksi kuin se on. Toimia toisin vaatii vapauden lisäksi vallan ja syyn toimia toisin.
Syy on. Ilmasto kuumenee ja luonto köyhtyy ihmiskunnan takia. Valta ja halu toimia sen sijaan näyttävät olevan ristiriidassa. Halua on enemmän niillä, joilla on vähemmän valtaa.
Tuoreessa Ilmastobarometrissa (2023) suomalaisten ilmastohuoli oli kauttaaltaan vähentynyt, mutta nuoret ovat vanhempia huolestuneempia. Ei olisi aikaa odottaa, että me väistymme näyttämöltä. Mielenosoituksissa, liikkeissä, politiikassa ja koko yhteiskunnassa nuoremmat kantavat huolen – ja vastuun – ilmastosta ja luontokadosta.
Minä en ole enää nuori. Keskiluokkaisuus ja -ikäisyys suo vallan nauttia siitä, että asiat pysyvät juuri sellaisina kuin ne ovat. Kuka voisi suojella meitä tavoiltamme ja haluiltamme?
Vapaus tuhota on sukupolvien välisen epäoikeudenmukaisuuden juurisyy. Mietin usein, onko meidän perintömme olla sukupolvi, joka ei vaalinut vapautta suojella ja rakastaa. Sekin on ihmisyyttä.
Tahdon ajatella, että kirjojen ja artikkelien kirjoittaminen olisi isoin ”ilmastotekoni”. Ei kynäilyni maailmaa muuta, mutta tieto, kyky ja halu toimia toisin tarttuvat myös. Perintö ei saa enää olla tuho ja hävitys. Sen tarttui minuun, kun välttelin tulevaisuutta opiskelemalla filosofiaa.
Mikko Pelttari on ilmastokysymyksiin erikoistunut nelikymppinen journalisti ja kirjailija.