Johannes Roviomaan kolumni: Suomi katsoo arktista aluetta tirkistelyaukosta

Kun mietin maailmaa, jossa leikin nykyään aikuista, en voi olla ajattelematta, miten suomalaiset poliitikot tirkistelevät arktista aluetta kuin pojankoltiaiset pukukoppiin kairatusta aukosta. Sieltä näkyy vain pienen joukon intressejä mukaileva, kapeakatseinen siipale todellisuudesta, josta on kadotettu kaikki moninaisuus.

Suomalaisilla päättäjillä on esteetön pääsy tutkittuun tietoon, mutta he ovat päättäneet, että arktista aluetta katsotaan nyt teollisuuden ja turvallisuuden näkökulmasta, koska niin isotkin pojat tekevät.

Arktis, joka lämpenee nelinkertaista nopeutta planeetan muihin osiin nähden, on jätetty lähestulkoon oman onnensa nojaan. Samoin sen neljä miljoonaa ihmistä, joista kymmenen prosenttia kuuluu alkuperäiskansoihin.

Tiedonpuutteeseen maailma ei lopu. Tätä elinaikanamme tapahtuvaa valtavaa muutosta ilmassa, maassa ja meressä – ihmisissä, luonnossa, eläimissä ja elinkeinoissa – tutkitaan erittäin paljon. Jos arktisen alueen suojeluun ei löydy arktiselta valtiolta kiinnostusta, keneltä sitten?

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen arktiselle yhteistyölle aukesi ovi, josta pystyi kulkemaan suhteellisen turvallisesti rapiat kolmekymmentä vuotta. Kahdeksan arktista valtiota, eli Pohjoismaat, Kanada, Yhdysvallat ja Venäjä, perustivat Arktisen neuvoston, jonka tarkoitus oli ensisijaisesti suojella alkuperäiskansoja, luontoa ja torjua ilmastonmuutosta.

Ihmisten historia arktisella alueella on täynnä äärimmäistä julmuutta. Sodat ja kolonialismi, myös teollisuus, ovat hävittäneet luontoa ja kokonaisia kansoja.

Jäljet näkyvät elonkirjossa ja ihmisten mielissä. Venäläinen kirjailija Anton Tšehov kirjoittaa Sahalin-teoksessaan siitä, kuinka rangaistussiirtolan vangit pelastuivat nälkäkuolemalta, koska löysivät ikiroudan alta mammutinlihaa Siperiassa 1890-luvun lopulla.

Nyt ikiroudan sulaessa on uhkana, että ilmakehään päätyy valtavasti metaania. Äärimmäisen rikkaat ja riidanhaluiset valkoiset miehet ovat kiinnostuneita enimmäkseen sotimisesta ja rahasta. On paljon tahoja, jotka haluavat kieltää ilmastonmuutoksen tai viivyttää sen torjuntaa.

Suomen ei tarvitse olla yksi niistä.

Jostain laarin pohjalta täytyisi löytää ennennäkemätöntä rohkeutta ja viisautta, moraalista selkärankaa. Nykyisellä kehityskululla, jossa arktinen alue nähdään taas raaka-ainepankkina, saadaan kyllä lyhyitä voittoja pienelle porukalle, mutta jonka vaikutukset ovat mittaamattoman kalliit elonkirjolle.

Huoli planeetan tulevaisuudesta hukkuu kuin tähtitaivas valosaasteeseen. Maapallon korjausvelan pitäisi olla tärkeämpää kuin jatkuva taloudellinen kasvu, joka on matemaattinen mahdottomuus. Nähdäkseni talousjärjestelmän  on mahduttava planeetan rajojen sisään – eikä toisinpäin. Tiedeyhteisön määrittämistä yhdeksästä planetaarisesta raja-arvosta on menetetty jo kuusi.

Me emme voi tirkistellä arktista aluetta ainoastaan pienestä reiästä käsin ja antaa teollisuuden ja poliitikkojen hihitellä jälkikäteen, että olipas tyhmästi tehty. Silloin uhkana on, että menetämme jotain, mitä emme saa koskaan enää takaisin.  

Välillä pienestä reiästä tiirailu on hyödyllistä. Esimerkiksi jos katsoo kaukoputkeen tai mikroskooppiin ja ymmärtää, mitä näkee.  

Johannes Roviomaa on vapaa toimittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija, joka on erikoistunut kestävyysaiheisiin, erityisesti ilmastonmuutokseen, arktiseen alueeseen ja ruuantuotantoon. Roviomaa on käsikirjoittanut ja tuottanut Dear Arctic (2023) -dokumenttielokuvan, joka kertoo arktisen alueen tutkimuksesta.