Meriajokasniityt – Itämeren koralliriutat

Meriajokas on pitkä, nauhamainen kasvi, joka voi kasvaa jopa yhden metrin pituiseksi. Se on Itämeren ainoa veden alla elävä mereinen siemenkasvi.

”Moni ei tiedä meriajokkaan olemassaolosta tai osaa arvostaa sitä. Olen itse jo opiskelujeni aikana sukeltaessa tutustunut meriajokkaaseen, mutta en vielä silloin ymmärtänyt, miten tärkeä kasvi se on meidän ekosysteemissämme”, toteaa WWF:n merten ja arktisen luonnon ohjelmapäällikkö Sampsa Vilhunen.

Suomalaiset sukeltajat ovat onnekkaita, sillä jopa kolmannes kaikista maailman tunnetuista meriajokasniityistä sijaitsee Skandinaviassa – niityt peittävät alleen noin 1500–2000 neliökilometrin kokoisen alueen. Itämeressä kasvien levinneisyys ulottuu eteläiseltä Itämereltä keskiselle Suomenlahdelle ja pohjoiselle Selkämerelle.

Meriajokkaita tutkinut Åbo Akademin meribiologi, dosentti Christoffer Boström kertoo esimerkiksi Salpausselän pienten saarien hiekkarantojen olevan oivallinen paikka sukeltaa pinnan alle meriajokkaan maailmaan.

”Meriajokkaat kasvavat avoimella hiekkapohjalla ja liikkuvat hitaasti veden mukana. Sukeltaessa se on hyvin kaunis ja rauhoittava ympäristö.”

Tärkeä rooli

Meriajokas ei ole vain mikä tahansa tavallinen kasvi. Meriajokkaan rooli meren ekosysteemissä tekee näistä vihreistä ruohoniityistä ihmeellisiä. Boströmin mukaan ensisilmäyksellä rauhalliselta vaikuttavat niityt kuhisevat elämää, aivan kuten trooppiset koralliriutatkin. Meriajokas on niin sanottu avainlaji, joka tarjoaa turvaa ja ravintoa monelle eliölle. Suomessa meriajokasniittyjen seassa kasvaa yleensä useita kasvilajeja.

”Tämä on ainutlaatuista maapallon pohjoispuoliskolla, missä meriajokasniityt koostuvat yleensä vain yhdestä lajista. Monilajiniittyihin törmää yleensä vain tropiikeissa”, kertoo Boström.

Niittyjen suojassa elää muun muassa tokkoja, piikkikaloja, katkoja ja simpukoita. Kasvien juuristo sitoo hiekan ja muodostaa oivan ympäristön myös Itämeren useimmille pohjaeläimille, kuten äyriäisille, hyönteistoukille ja kotiloille. Lisäksi niittyjen seassa uiskentelee merihevosten kanssa samaan merineulojen heimoon kuuluvia särmä- ja siloneuloja.

”Meriajokasniityt ja niiden seassa elävät eliöt ja kasvit eivät ole yhtä näyttävän näköisiä kuin koralliriuttojen värikkäät eliöt. Niittyjen monimuotoisuus on kuitenkin todella laaja, kun vain tietää, mitä etsiä”, sanoo Vilhunen.

Vilhusen mukaan meriajokas on Itämerelle tärkeä laji.

”Meriajokkaat puhdistavat vettä kierrättämällä rehevöittäviä ravinteita, mikä säästää rehevöitymisen hoitoon käytetyissä kustannuksissa.”

Meriajokas kasvaa hiekka- tai hiesualustoille. Kasvi sitoo kasvualustaansa tehokkaasti ja estää meren pohjan eroosiota. Näin ollen vesi pysyy kirkkaampana. Meriajokasniityt toimivat myös rannikoiden suojelijoina myrskyjä vastaan: ne lieventävät aaltojen rannikkoihin kohdistamaa voimaa ja vähentävät myrskyn aiheuttamia tuhoja. Tämän lisäksi meriajokasniityt ovat myös suuria hiilinieluja. Ne tuottavat runsaasti happea ja sitovat enemmän hiilidioksidia kuin vastaavankokoinen metsäalue. Näin ne ehkäisevät osaltaan ilmastonmuutosta.

Vaarassa hävitä

Suomessa meriajokas on uhanalaisuusluokitukseltaan silmälläpidettävä. Meriajokasniityt ovat puolestaan luontotyyppinä erittäin uhanalaisia. Aivan kuten niiden trooppiset vastineet koralliriutat, myös meriajokasniityt kohtaavat nykyisin useita uhkia.

Maailmanlaajuisesti meriruohoniityt, joihin myös meriajokas kuuluu, katoavat 110 neliökilometrin vuositahtia. Tahti on erittäin nopea: kahdessa vuodessa niittyjä katoaa Helsingin kaupungin kokoisen alueen verran. Harva tietää, että meriruohoniityt häviävät nykyisin nopeammin kuin koralliriutat ja sademetsät. Boströmin mukaan meriajokkaan tilanne on pahin Tanskassa, Saksassa ja Ruotsin länsirannikolla.

”Ruotsin länsirannikolta noin 58 prosenttia meriajokkaista on hävinnyt.”

Yksi meriajokasniittyjen suurimmistä uhista on rehevöityminen. Rehevöitymisen myötä runsastuvat rihmalevät vievät meriajokkailta elintilaa ja heikentävät kasvin elinoloja. Rehevöityminen on Itämeren suurimpia ongelmia. Sitä aiheuttavat etenkin maatalouden ravinnepäästöt, jotka mereen huuhtoutuessaan lisäävät levätuotannon lisäksi myös hapenkulutusta.

”Myös veden samentuminen on meriajokkaalle haitaksi. Kirkas vesi ja valon riittävyys ovat kasvin selviytymiselle ehdoton edellytys”, sanoo Boström.

Itämeren meriajokkaat ovat usein yhdestä ainoasta kasviyksilöstä lähtöisin olevia valtavia klooneja. Suvuttoman lisääntymisen vuoksi niittyjen geneettinen vaihtelu on hyvin pientä. Tämä tekee niistä herkkiä erilaisille ympäristömuutoksille. Ilmastonmuutos ja sen vaikeasti ennakoitavat seuraukset aiheuttavat muutoksia veden lämpötilassa ja suolaisuudessa. Tämä saattaa vaikeuttaa meriajokkaan lisääntymistä entisestään.

”Suomen jättiläiskloonit ovat kuitenkin yli tuhat vuotta vanhoja ja voivat monista stressitekijöistä riippumatta yllättävän hyvin. Toisaalta esimerkiksi öljyonnettomuus tuhoaisi ne hetkessä eikä niitä saataisi koskaan takaisin”, toteaa Boström.

Suojelu alkaa tiedon kautta

Boströmin mukaan meriajokkaan palauttaminen takaisin kasvupaikoille, joista se on hävinnyt, on aikaa vievää ja kallista. Tuhansia vuosia vanhoja niittyjä ei saada istuttamalla heti entiseen kuntoonsa.

”Kaikkein kannattavinta on suojella jo olemassa olevia niittyjä, eikä antaa niiden hävitä”, toteaa Boström.

Vilhusen ja Boströmin mukaan aivan ensimmäinen askel meriajokkaan suojelussa on ihmisten tietoisuuden lisääminen.

”Kaikki tietävät, mitä koralliriutat ovat ja Suomen rannikon mökkiläiset tuntevat rakkolevän. Meriajokasta sen sijaan ei tunneta”, toteaa Boström.

”Mekin havahduimme meriajokkaan tärkeyteen WWF:ssä vasta vähän aikaa sitten. Ihmisten tietoa on nyt lisättävä, jotta myös suuren yleisön ääni saadaan kuuluviin meriajokkaan suojelun puolesta. Tämän jälkeen tavoitteena on perustaa meriajokkaalle suojeluohjelma ja aloittaa yhdessä sen toteuttaminen”, sanoo Vilhunen.

Teksti: Milja Leikkari