Jenni Räinän kolumni: Olemme aikamme lapsia
Puunrunkoja lojuu rinteillä kuin suurempi voima olisi viskellyt ne mielivaltaisesti ympäriinsä. Puolisoni kävelee edellä ja pohtii, että näyn on aiheuttanut varmaan syöksyvirtaus.
Vakuutan, että kyseessä on ihan normaali metsä, jossa on kerrankin normaali määrä lahopuuta maassa. Mieheni ei usko ennen kuin olemme kävelleet läpi koko kahdeksan kilometrin reitin Paljakan luonnonpuistossa.
Olin kokenut saman havahtumisen joitakin vuosia aiemmin vierailulla Pisavaaran luonnonpuistossa Tervolan ja Rovaniemen rajalla. Sitä ennen en ollut ymmärtänyt, että myös kotiseudullani voisi kasvaa sellaista metsää: niin jylhää, niin suurta – ja että sitä metsää peittäisi niin suuri määrä lahopuita. En ollut ymmärtänyt, koska Pisavaaran ja Paljakan metsät eivät olleet meidän aikamme metsiä.
Olemme jokainen oman aikamme lapsi. Minä olen pronssisen virran lapsi. Lapsuudenkotini ohi virtaavan pohjoisen joen vesi oli aina syvänruskeaa, ja kuvittelin, että niin sen kuului olla.
Olen ojanylitystarinoiden ajan lapsi. Kuvittelin, että luonto nyt vain on sellainen, että soille ja metsään lähtiessä pitää käydä keskustelua siitä, otetaanko mukaan talvisin lapio ja kesäisin saha, jotta ojaan saadaan kelpo ylityspaikka.
Mutta hiljalleen alkoi revetä ristiriita omien kokemusteni ja vanhempien ihmisten kertomusten välille. Isäni kertoi ajasta, jolloin joen rannalla saattoi nähdä pinnan läpi pohjan kivet ja kalat. Ajasta, jolloin vettä käytettiin talouskäyttöön. Ja kuinka aiemmin kylän hevoset kesäisin laskettiin laiduntamaan ojattomille maille.
Luonnon mittakaavassa elinikämme on lyhyt henkäys, rytmimme eri kuin satojen tai tuhansien vuosien aikana kerrostuneiden prosessien, mutta jo yhden sukupolven aikana aiheuttamamme muutokset voivat olla dramaattisia.
Huippuvuosina 1969 ja 1970 Suomeen kaivettiin uutta ojaa 80 000 kilometriä vuodessa. Ojia on kaivettu Suomessa yhteensä 1,3–1,4 miljoonaa kilometriä, mikä riittäisi kahteen edestakaiseen matkaan Maasta Kuuhun. Se on maailmanennätys.
Hiljalleen olemme alkaneet käydä laajempaa keskustelua siitä, mitä voisimme oppia aiemmista ylilyönneistä. Samalla toistamme aiempaa. Monitahoinen keskustelu jää jalkoihin, kun on kiire rakentaa vihreää energiaa: osin, jotta nykymuotoinen kuluttamisen tasomme voisi säilyä. Metsien keskelle rakennetaan jättiläismäisiä tuulivoimapuistoja jo ennen kuin perinpohjaista keskustelua suunnitelmien alueellisista yhteisvaikutuksista on maltettu käydä.
Vihreän energian nimissä ystäväni sai jo tarjouksen siitäkin, kuinka hänen omistamansa metsäojitettu suo haluttaisiin ”ennallistaa” ja peittää aurinkopaneeleilla. Jossain muualla sijaitsevaa joutomaata tarpeidemme täyttämiseen tuntuu riittävän vuosikymmenestä toiseen.
Luonto on muuttunut suuresti viimeisten sukupolvien elinaikana. Kaikki käyttömme lisää tätä kuormaa ja siitä syystä harkinta on kullanarvoista. Meidän tulisi nähdä nykyisyyden läpi ja ymmärtää tämä muutos. Muuten meidän voi olla vaikea ymmärtää ongelmien ratkaisukeinoja tai niiden suuruusluokkaa.
Luonnonmetsävierailun jälkeen lahopuun merkitystä metsien ekologialle ei tarvitse erikseen avata. Havainto jokiveden samentumisesta puolestaan herättää ymmärtämään korjaustoimien tarpeellisuuden.
Tuttu totuus pätee luonnonkin kanssa: Jotta voisimme ymmärtää nykyisyyttä, tulee meidän tuntea historia.
Jenni Räinä on Oulussa asuva kirjailija ja toimittaja, jonka esikoisromaani Suo muistaa julkaistiin elokuussa.
LIITY KUMMIKSI - SAAT WWF-LEHDEN KOTIISI!
Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä WWF-lehti on täynnä inspiroivia tarinoita ja upeita kuvia luonnonsuojelusta. Liittymällä kummiksi tuet työtämme ja saat lehden kotiin toimitettuna.