Anni Kytömäen kolumni: Metsänomistaja nolostuu
Julkisuudessa näkee aika ajoin, miten joku kertoo olevansa ”metsänomistajan asialla”. Väite on rohkea, sillä Suomessa on 600 000 metsänomistajaa. Heillä on runsaasti erilaisia tavoitteita ja haaveita, tottumuksia ja opinhaluja.
Metsänomistajissa on ihmisiä, jotka osoittavat mieltä hakkuita vastaan, ihmisiä, jotka itse toteuttavat hakkuita, ihmisiä, joilla on ymmärrystä molempiin suuntiin ja ihmisiä, jotka eivät edes tiedä omistavansa metsää.
Minäkin lukeudun metsänomistajien kirjavaan joukkoon. Tohdin todeta, että kukaan ei voi olla 600 000 metsänomistajan asialla, sillä meillä ei ole yhteistä asiaa.
Suomessa metsänomistus nähdään usein ikiaikaisena oikeutena. Tosiasiassa ilmiö on varsin tuore. Nykymallin mukainen palstajako toteutettiin isojaossa 1700–1900-luvulla, ja sen jälkeenkin metsänomistusta on järjestetty uudelleen.
Maansa lunastaneet torpparit saivat vuonna 1922 mahdollisuuden hankkia lisämaita, metsää korkeintaan 20 hehtaaria. Tarvittaessa tiloja kasvatettiin pakkoluovutuksen kautta. Toisen maailmansodan jälkeen säädettiin puolestaan maanhankintalaki, jolla haluttiin taata asuinpaikka rintamasotilaille ja evakoille. Yhteiseen hyvään joutui luovuttamaan maata, jos omisti sitä yli 25 hehtaaria.
Nykyään monet tuohtuvat ajatuksesta, että valtio tai EU kajoaisi metsänomistajan oikeuksiin. Mitään uutta siinä ei olisi. Yhteiskunta on puuttunut metsänomistajien asioihin monin tavoin aina kulloisenkin arvomaailman mukaan. Ylhäältä päin sanelua on esimerkiksi tukipolitiikka, jossa omistajia on kannustettu esimerkiksi ojittamaan metsiään tai rakentamaan metsäautoteitä.
Oikeastaan metsänomistajat saavat tehdä aidosti itsenäisiä päätöksiä harvoin, sillä toimeentulo riippuu ulkopuolisista tahoista: siitä, että joku ostaa puut.
Todellisuudessa kukaan meistä ei edes omista metsää. Metsä on ekosysteemi ja kuuluu maaperälle ja eliöille. Metsän omistaminen on hallinnollinen käsite, jolla ei luonnon kasvojen edessä ole totuusarvoa. Yhteiskunta antaa metsän ”omistajan” tehdä metsää koskevia ratkaisuja ja hyötyä alueesta taloudellisesti, mutta osuvampi termi olisi metsän hallinnointi.
Hallinnoin neljää metsätilaa, joiden yhteispinta-ala 24 hehtaaria. Ensimmäisen metsän ostin esikoisromaanini tekijänpalkkioilla vuonna 2015. Sittemmin olen kyennyt ostamaan lisää metsiä Metso-ohjelman ansiosta. Olen suojellut metsäni pysyvästi, ja Metso-ohjelmassa suojelusta maksetaan korvaus. Tämäkin on esimerkki siitä, miten valtio puuttuu metsänomistajuuteen: valtio toteuttaa nykyajan arvoja, joihin kuuluu myös luonnonsuojelu.
Romaanieni myötä metsiensuojeluhaaveeni toteutui mutta sai myös uuden motiivin. Kirjani painetaan paperille, joka on tehty puusta. Olen yrittänyt löytää vaihtoehtoja, ja tuoreimman teokseni materiaali onkin 50-prosenttisesti kierrätyspaperia. Silti kulutan liikaa luonnonvaroja, kuten kaikki länsimaisen kulttuurin edustajat. Metsiensuojelu on välttämätöntä ekologisista syistä, mutta koen sen myös henkilökohtaisena velanmaksuna.
Viime syksynä ostin 10 hehtaaria metsää kotini vierestä. Kaupanteon jälkeen hiippailin metsään. Kuuntelin haapoja, katselin sammalviittaisia siirtolohkareita, mäyränpolkuja ja käenkaaleja. ”Teillä ei ole enää mitään hätää”, sanoin ääneen.
Samassa nolotti. Ei metsä tiennyt koskaan vaarassa olleensakaan. Se vain jatkoi omaa villiä elämäänsä jälleen kohti uutta päivää, pikku omistajasta mitään piittaamatta.
Anni Kytömäki on hämeenkyröläinen kirjailija ja luontokartoittaja, joka ihailee kaikkea sammaloitunutta.
Pysy kartalla luonnonsuojelun kuulumisista - tilaa WWF Suomen uutiskirje
WWF:n uutiskirjeen avulla pysyt kartalla luonnonsuojelun tuoreimmista kuulumisista. Uutiskirje kolahtaa sähköpostiluukkuusi kerran kuukaudessa.