WWF todisti naalin paluuta Tunturi-Lappiin – haukku paljasti pennut

Palsasuon tummat, ikiroudan täyttämät kummut erottuvat maaruskan maalaamasta maisemasta. Suoraan edessä häämöttää kuitenkin toinen kumpu, vehreämpi, johon katseemme on nauliintunut jo yli tunnin ajan.

Muutaman sadan metrin päässä tähystyspaikastamme on naalin pesä, johon on tänä vuonna syntynyt kahdeksan poikasta. Pesäkumpu kasvaa heinää ja on kuin keidas keskellä tunturiluontoa. Rehevyys on naalin ansiota: sen jätökset ovat lannoittaneet ympäröivää maastoa.

Aamulla on satanut, ja mättäällä maatessa kylmä alkaa tunkeutua varkain useamman vaatekerroksen läpi. Odotamme näkevämme vilauksen Suomen uhanalaisimmasta nisäkkäästä, mutta ainoa liike on lähtöisin varvuista, jotka vapisevat tunturiylängön yli puhaltavassa navakassa länsituulessa.

”Näen tässä edessäni elämäni erityisimmän luontonäyn”, sanoo tunturierämaassa koko ikänsä liikkunut Jarmo ”Jame” Helander, jota odottelu ei haittaa.

”Naalin pesäkumpu, joka on otettu uudelleen käyttöön. Edellisen kerran tässä asuttiin vuonna 1994. Se on aika pitkä aika pesän olla tyhjillään.”

Helander on seurannut elämää pesällä keväästä saakka. Hän on asentanut paikalle kaksi riistakameraa, jotka taltioivat kuvia naaleista, kun ne ilmestyvät esiin maan uumeniin kaivamastaan luolastosta.

Ja millaisia kuvia kamerat ovatkaan napanneet! Naalit parittelemassa keväthangilla. Poikaset kisailemassa pesäkummulla. Emo kantamassa pyytämäänsä riekkoa pentujen ravinnoksi.

Naalin paluuta Suomeen odotettiin muutamien tuntien sijaan vuosikymmenten ajan. Riistakameran kuvia katsellessa sen ymmärtää: joskus odotus todella palkitaan.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Pitkä alho päättymässä

Naalit pysyvät piilossa, ja katse alkaa harhailla pesältä ympäröivään Utsjoen maisemaan. Kaukana siintävien tuntureiden huiput ovat kuin ikiajoiksi paikoilleen jähmettyneitä maininkeja. Pohjoisessa erämaassa maiseman muodot ovat pehmeitä, mutta elämä kaikkea muuta.

Täällä Saamenmaan karussa povessa eli 1800-luvulla todennäköisesti yli tuhat naalia. Sen jälkeen? Se tavallinen tarina.

Metsästys hävitti naalin lähes kokonaan maastamme 1900-luvun alkuun mennessä. Lajin kohtaloksi oli koitua turkki, joka pitää naalin – tai naaliin pukeutuvan ihmisen – lämpimänä pakkasella kuin pakkasella. Naalin turkista tuli himon kohde ja tulon lähde.

Naali rauhoitettiin Suomessa vuonna 1940, mutta todellinen aallonpohja oli vasta edessä: vuonna 1996 Suomessa havaittiin yksi naalin pesintä, minkä jälkeen seuraavia poikasuutisia odotettiin, odotettiin ja odotettiin.

Arvellaan, että naalin pitkään jatkuneeseen ahdinkoon vaikutti muun muassa säännöllisten myyrä- ja sopulihuippujen katoaminen ja ketun leviäminen pohjoiseen – molemmat syitä, joiden taustalla on mitä ilmeisimmin myös ilmastonmuutos.

Lumen alla lisääntyvät myyrät ja sopulit kärsivät, jos lämpötila käy talvella plussan puolella. Tenojoen rannalla saamelaissukuun syntyneen Helanderin mukaan näin tapahtuu yhä useammin. Jos lumi vettyy ja maan pinta jäätyy, seuraavan kesän jyrsijäkanta voi jäädä vaatimattomaksi.

Ilmastonmuutos on auttanut myös kettua levittäytymään tuntureille ja valtaamaan tilaa naalilta. Kettu on naalia isompi ja pärjää monenlaisissa oloissa. Kylmää erinomaisesti sietävä naali voi talvien lämmetessä menettää sen vähäisenkin kilpailuedun, joka sillä kettua vastaan on.

Naalin tilanne näytti pitkään hyvin lohduttomalta, mutta viime vuonna pohjoisesta kantautui ilouutisia: Suomessa oli syntynyt ainakin kolme naalinpoikasta! Tänä vuonna poikasia havaittiin ainakin 25, sillä pesintä onnistui Utsjoen lisäksi Enontekiöllä. Aluksi onnistuneita pesintöjä luultiin olleen kaksi, mutta myöhemmin riistakamerakuvista paljastui yllätykseksi kaksi lisää.

Odotukset ovat nyt korkealla: Helander kertoo myyrä- ja sopulikantojen olleen tänä kesänä kasvussa. Jos sää suosii talvella niiden lisääntymistä, saattaa tunturipaljakka muuttua ensi kesänä naaleille katetuksi noutopöydäksi.

Pennut antoivat odottaa itseään

Naalit pysyvät visusti luolastossaan, ja vetäydymme entistäkin kauemmas. Helander selvittää kurkkuaan ja kertaa, kuinka Utsjoen pesintä havaittiin.

Yrittäjänä työskentelevä Helander on osallistunut naalin suojeluun vuodesta 2012. Ensimmäisinä vuosina hän osallistui vapaaehtoisena Metsähallituksen koordinoimaan ketunpyyntiin. Yhden lajin metsästäminen toisen auttamiseksi voi kuulostaa äärimmäiseltä keinolta, mutta naalin paluu ei ole mahdollista ilman tunturialueille viime vuosikymmeninä levittäytyneen kettukannan harventamista.

Viimeiset kuusi vuotta Helander on viettänyt kevättalvet Metsähallituksen palkkalistoilla. Työsuhteeseen kuuluu pääasiassa naalin ruokinta-automaattien ja riistakameroiden sijoittelua ja huoltoa, naalihavaintojen perässä liikkumista ja vanhojen pesäpaikkojen tarkkailua.

Viime keväänä, huhtikuun viimeisinä päivinä, Helander teki ensimmäisen havainnon naalista, jonka pesää kiikaroimme nyt entistä kauempaa.

”Ensimmäinen havainto oli toiselta ruokinta-automaatilta, noin 10 kilometrin päässä tältä pesäpaikalta. Ei mennyt montaa viikkoa, kun huomasin, että toinenkin yksilö tallentui riistakameraan”, Helander kertaa.

Helander kollegoineen päätti tehostaa tarkkailua ja seurasi jälkiä moottorikelkalla. Hanki oli paikoin kovaa ja jäljitys haastavaa, mutta kokenut eränkävijä pysyi pienten koiraeläinten kannoilla. Lopulta naalit asettuivat pesälle, jonka liepeiltä Helander oli metsästänyt kaksi kettua vain muutamia päiviä aikaisemmin.

Helander vei paikalle riistakameran, jotta mahdollisesta pesinnästä saataisiin todisteita. Pian riistakameraan tallentuikin parittelu, mutta pentuja ei kuulunut pitkään aikaan.

”Elettiin jo heinäkuuta, ja alkoi olla pettymystä ilmassa”, Helander muistelee.

Toivoa piti kuitenkin yllä se, että naalit kantoivat jatkuvasti ruokaa pesäluolastoon. Heinäkuun 10. päivä pennut nousivat viimein päivänvaloon.

”Täytyy sanoa, että se oli kyllä melko hieno hetki”, Helander sanoo.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Koirannappula auttaa naalia

Muutaman sadan metrin päässä pesästä maastossa möllöttää kahdesta isosta muovitynnyristä tehty naalin ruokinta-automaatti. Helander avaa automaatin kannen ja tarkistaa, että koirannappuloita on vielä jäljellä.

”Hyvin on maistunut naalille ruoka, mutta on täällä vielä melkein säkillinen jäljellä.”

Naalikannan uuteen nousuun on useita syitä. Ruokinta-automaatit, joiden ylläpitoa WWF tukee, ovat auttaneet naalia etenkin silloin, kun luontaista ravintoa on vähän. Vaikka myyrä- ja sopulikannat ovat kasvamaan päin, automaattien tarjoama ravinto on kelvannut lisäravinnoksi. Automaatit on rakennettu sellaisiksi, että suurikokoisempi kettu ei pääse niiden antimia hyödyntämään.

Suuri syy on myös se, että Suomen naapurimaissa naalikannat on saatu voimakkaaseen kasvuun. Norjalaiset ovat vapauttaneet Suomen rajan tuntumaan isoissa aidatuissa tarhoissa, eräänlaisissa naalireservaateissa, kasvaneita luonnonnaalien poikasia. Lisäksi tärkeä tekijä on se, että kettuja on metsästetty tunturipaljakoilla.

Helanderin mukaan muillakin tunturilajeilla on mennyt tänä vuonna hyvin: kiljuhanhet saivat Pohjois-Norjassa ennätysmäärän poikasia, tunturikihun ja piekanan pesimämenestys oli normaalia parempi ja riekkokanta on vahvempi kuin viime vuosina. Ensi vuodeksi odotettu myyrä- ja sopulihuippu lupaa hyvää tunturiluonnolle.

Muuttuvassa ilmastossa mitään ei voi kuitenkaan sanoa varmuudella, Helander muistuttaa.

”Talvet ovat lauhtuneet ja kesät pidentyneet molemmista päistä merkittävästi. Tammi-helmikuussa oli ennen vanhaan neljän viikon jaksoja, jolloin viisari ei tullut alle kolmenkympin, mieluummin pysytteli neljässäkympissä. Siitä ei päästä mihinkään, ettei näitä lukuja enää nähdä”, Helander sanoo.

Naalin suojelemiseksi on tehty valtavasti töitä. Nyt Helander toivoo, etteivät työn hedelmät sula pois palsasoiden ikiroutaisten sydämien lailla.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Naali ilmoittaa paluustaan

Naalit ovat edelleen piilossa. Nyt on aika käydä töihin, siis vaihtaa kameroiden muistikortit. Helander viittoilee kohti pesää, ja lähdemme etenemään sitä kohti varovasti.

Helanderin suhde naaliin, saameksi njallaan, on huomattavasti pidempi kuin työsuhde lajin suojelusta päävastuun kantavaan Metsähallitukseen.

”Olin noin 8-vuotias, kun isäni törmäsi Tenolla lohta soutaessaan pieneen, orpoon naalinpoikaseen. Hän kahvitteli rantatörmällä, kun poikanen tuli kerjäämään ruokaa. Isä antoi sille evästä, mutta kun sama poikanen tuli uudestaan kerjäämään parin päivän päästä, isä toi sen kotiin ja rakensi sille tarhan auttaakseen sitä selviämään”, Helander muistelee.

”No, jonkun ajan kuluttua paikallinen konstaapeli kuuli asiasta ja tuli muistuttamaan, ettei rauhoitettua eläintä saa pitää tarhassa, oli motiivi mikä hyvänsä. Isäni vapautti naalin ja se pyöri vielä hetken pihamaastossa, kunnes katosi.”

Nuoruuden naalituttavuus teki Helanderiin lähtemättömän vaikutuksen.

”Minulla on vieläkin nenässä se naalin haju. Kun olen käynyt täällä pesän vieressä huoltamassa kameraa, tuo sama haju iskee vastaan ja vie minut ajassa taaksepäin. Kaikki tulee elävästi mieleen. Melkein näen sen naalinpojan ja tarhan.”

Saavumme pesälle, ja Helander vaihtaa muistikortit. Samalla hän selaa läpi tuoreimmat kuvat.

”Tänä aamuna on ollut liikettä, puoli kuuden maissa.”

Olemme jo tekemässä lähtöä, kun maan alta kantautuu ääni. Ihan kuin pienen koiran vaimennettu haukahdus.

Voisiko se olla…

Kyllä. Suomen uhanalaisin nisäkäs ilmoitti palanneensa juurilleen – toivottavasti pysyvästi.

Tunturiluonnon lajeista huomattava osa on vaarassa kadota Suomesta. Tänä vuonna toivoa herättivät kiljuhanhen ja naalin ennätykselliset pesimätulokset.

Teksti: Totti Toiskallio

Tunturialueiden lajit ovat ahtaalla: ilmasto lämpenee napapiirin pohjoispuolella moninkertaisesti maapallon keskiarvoa nopeammin, ja herkkää tunturiluontoa uhkaa myös erittäin laajamittainen porojen ylilaidunnus.

”Tunturipaljakoiden lajeistamme lähes 40 prosenttia on uhanalaisia. Niillä ei ilmaston lämmetessä ja eteläisempien lajien vallatessa alaa ole mahdollisuutta siirtyä tunturin huippua ylemmäs”, sanoo WWF:n ohjelmajohtaja Petteri Tolvanen.

Koko tunturiluonnon toiminnan kannalta aivan keskeisessä asemassa olevat myyrät ja sopulit ovat nurinkuriselta kuulostavan ongelman edessä: kun talviset vesisateet yleistyvät, voi maan pintaan lumen alle muodostua jääkuori, joka vaikeuttaa niiden selviytymistä talven yli. Hyvissä lumiolosuhteissa luontaisesti neljän-viiden vuoden sykleissä vaihtelevan myyräkannan ollessa kasvuvaiheessa ne lisääntyvät jo talvella hangen suojissa. Myyräsyklin häiriintyminen ja hyvien myyrävuosien vähyys puolestaan heikentää monien muiden tunturilajien, kuten äärimmäisen uhanalaisen kiljuhanhen, pesimämenestystä.

”Kun myyriä ei pesimäkaudella ole, petoeläimet, kuten tunturialueillekin levittäytynyt kettu, keskittyvät saalistamaan maassa pesiviä lintuja ja niiden pesiä. Vain muutaman kymmenen parin voimin Pohjoismaissa pesivä kiljuhanhi voi heikkojen myyrävuosien toistuessa liian usein kadota kokonaan”, sanoo Tolvanen.

Kiljuhanhen ennätyspesintä on positiivinen poikkeus

Vaikka herkän tunturiluonnon tila laajassa kuvassa heikkenee nopeasti, saadaan tunturialueeltakin silloin tällöin onneksi hyviäkin uutisia. Tänä vuonna kiljuhanhien pesinnät Norjassa onnistuivat yli odotusten – todennäköisesti siksi, että kesäkaudella myyriä oli pesimäalueella runsaasti. Elokuussa kiljuhanhien vakituisella kerääntymisalueella Pohjois-Norjassa havaittiin ennätykselliset 83 nuorta yksilöä.

”Poikasten määrä on suurin koko Norjan syyslevähdysalueen kolmen vuosikymmenen seurantahistoriassa. Se antaa toivoa useiden heikkojen pesimävuosien takia hälyttävässä laskussa olleen Pohjolan kiljuhanhikannan selviämisestä ja palaamisesta naalin tavoin myös Suomeen pesimään”, Tolvanen iloitsee.

Onnistunut pesimäkesä tekee myös kiljuhanhien syysmuuttomatkasta turvallisemman. Pesinnässään epäonnistuvat aikuiset kiljuhanhet lähtevät jo keskikesällä vaihtamaan sulkiaan Siperiaan, ja muuttavat sieltä Kreikan talvehtimisalueille pitkää ja vaarallista reittiä Venäjän ja Kazakstanin läpi. Onnistuneen pesinnän jälkeen kiljuhanhiperheet taas valitsevat suoremman ja turvallisemman reitin Suomen ja itäisen Euroopan yli.

”Vuosikymmeniä jatkuneen kansainvälisen yhteistyön ansiosta kiljuhanhen levähtämisalueita Euroopassa on saatu suojeltua. Venäjän ja Kazakstanin kautta muuttavat kiljuhanhet taas ovat paljon suuremmassa vaarassa joutua metsästäjien ampumiksi”, Tolvanen kertoo.

Suomessa kiljuhanhi on pesinyt varmuudella viimeksi vuonna 1995, ja lajia tavataan meillä nykyisin vain muuttoaikoina. Viime vuosina kiljuhanhet ovat alkaneet levähtää Oulun seudulla kevään lisäksi myös syysmuutolla vesilintujen metsästyskauden aikaan. WWF tekeekin tiivistä yhteistyötä alueen metsästäjien kanssa, ja kiljuhanhien liikkeistä tiedotetaan muun muassa metsästäjien WhatsApp-ryhmässä.

”Norjassa satelliittilähettimillä varustetut kiljuhanhet lensivät kuitenkin tänä syksynä lähes suoraan talvehtimisalueilleen. Ukrainassa lyhyen tauon pitäneet linnut taittoivat koko matkan vain 78 tunnissa ja laskeutuivat Kreikan Kerkini-järvelle 15. syyskuuta”, Tolvanen kertoo.