Ronja Salmen kolumni: Miten unelmoidaan kohtuudella?
Rakensin iltaisin taloa. Makasin lapsena koivuvanerista tehdyn kerrossängyn yläpedissä ja kasasin mielessäni omakotitaloa huone huoneelta. Iso keittiö, oma kirjasto. Pihalle omenapuu, tai ehkä useita, ja ikkunan viereen suuri tammi. Pienen matkan päähän talli ja sinne kaksi ponia. Noin alkuun.
Myöhempinä vuosina haave päivittyi. Lisäsin pääni sisäiselle kartalle kakkosasunnon New Yorkiin, missä olisi Sinkkuelämän tyyliin walk-in-vaatekaappi. Olen myös haaveillut asunnosta Portugalissa surffirannan lähellä ja ”matkustavasta elämäntyylistä”, mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Lyhyesti sanottuna olen unelmoinut vauraudesta. Varakkuudesta. Vapaudesta, jonka raha suo, mahdollisuudesta kuluttaa kursailematta.
Unelmani eivät ole tavattomia, kukapa varattomuudesta haaveilisi. Ja olenhan muiden tapaan unelmoinut myös hellyydestä, perheestä ja lapsista. Vaikutusvallasta, osaamisesta ja lahjakkuudesta.
Mutta maalliset unelmani? Ne ovat kohtuuttomia. Jo nykyisellä elämäntyylilläni paukutan helposti yli Sitran elämäntapatestin kestävän hiilijalanjäljen. Eikä pikatestiin edes voi syöttää kaikkia syntejään. Minä elän jo nyt yli varojeni, mitä tulee hiilibudjettiini. Unelmieni lämmitettävät lisäneliöt, lentokilometrit ja laidunmaat eivät sovi ilmastohuolen yhtälööni.
Seurasin vuoden ajan toimittaja Timo Korven päästöpaastoa, Ylelle toteutettua videosarjaa, jossa Korpi yritti elää vuoden ajan alle kahden tonnin hiilidioksidipäästöillä. Tavoite onnistui, ja viimeisessä videossa Korpi kävi läpi tuntojaan liittyen vähäpäästöiseen elämään. Kaikista vaikeinta oli ollut luopua kuluttamisesta. On mahdotonta arvioida kunkin tuotteen tai palvelun todellista hiilijalanjälkeä, joten tavoitteeseen pääsemiseksi Korvelle oli yksinkertaisinta pitää eurot pankkitilillä ja jättää kuluttamatta.
Unelmista ei pitäisi tuntea syyllisyyttä. Minä viimeisenä ihmisenä haluaisin kieltää ihmisiltä unelmoinnin! Sadat miljoonat ihmiset unelmoivat ennen nukahtamistaan välttämättömyyksistä, luksusesineistä ja asunnoista. Heillä on siihen oikeus. Mutta minun, hyväosaisen, etuoikeutetun ja keskituloisen suomalaisen haaveet jatkuvasta henkilökohtaisesta talouskasvusta ovat poskettomia. Vastuullinen kuluttaminen on merkityksellistä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, mutta todellista vastuullista kuluttamista on jättää kuluttamatta. Minun kohdallani henkilökohtaisten ilmastovalintojen ja ilmastonmuutoksen hidastamisen isojen tekojen filosofia on sama: pitäisi tulla toimeen sillä mitä on. Ja vielä vähentää.
Olen vähentänyt unelmieni talosta lämmitettäviä huoneita. Se ei silti näytä onnettomalta.