Ronja Salmen kolumni: Rakkaudesta muuttumisleikkeihin

Rakastan matkustamisen nukkekotileikkiä. Tuntemattoman kaupungin mukulakivikadulla kuvittelen itselleni vaihtoehtoisia elämäntilanteita ja mieltymyksiä. ”Tää olis tällänen et tää jois flat whitee, ja sit tää tupakois vaan juhlissa ja ostais kahvipöytäkirjoja.” Omasta identiteetistä irrottautuminen tuntuu helpolta, koska puitteet ovat vaihtuneet. Matkustaminen ylläpitää mielikuvaa, että voisin olla mitä tahansa.

Olen identiteettishoppailuun koukuttunut, rajattomiin mahdollisuuksiin uskova milleniaali, eikä se lopulta ole mikään ihme. Kulttuuri ylläpitää uskomusta kapitalistisesta uudestisyntymisestä. TV on läpi lapsuuteni ollut täynnä muuttumisleikkiohjelmia, Hurjia remontteja ja Sillä silmällä -seikkailuja, joissa yhteisesti uskotaan, että uudella tukkatyylillä kaikki voi tosiaan olla toisin. Ulkoisen olemuksen muutos on eräänlainen pyhä toimitus, jossa ihminen tulee todeksi omaksi itsekseen. Hahmoksi, joka on vain uinunut nuhjuisen pintakerroksen alla kaikki nämä vuodet.

Mahdollisuus olla mitä tahansa on tietysti myytti, joka ei lopulta pidä paikkaansa edes niille varakkaimmille, jotka voivat uudistaa vaatekaappinsa kerran kuussa.

Olemme kaikki vankeja ruumiissamme ja ajatustemme hirmuhallinnon alamaisia. Ehkä fraasi itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, on niin vaikea toteuttaa, koska samalla joutuisimme myöntämään, että elämässään voi lopulta muuttaa niin vähän. En tietystikään kiellä, etteikö ”aloittaminen uudestaan” olisi monessa muodossa mahdollista, esimerkiksi ammatin- tai puolisonvaihdon kautta, mutta maailmasta ei löydy niin kaukaista kolkkaa, jonne menneisyys ei lopulta seuraisi perässä. Ainut vaihtoehto on lopulta oppia elämään sen kanssa, mitä on ja mitä on kokenut.

Koronan myötä olen miettinyt matkustamista erityisen paljon, koska uskon, että kriisi tulee kestämään vielä pitkään ja rajoittamaan matkustamista radikaalisti. Toki olen kyseenalaistanut matkustamisen kaipuuni jo aikaisemmin ja todennut olevani kaksinaismoralistinen klisee, joka haluaa pelastaa planeetan ja surffata Meksikossa. Covid-19 on toistaiseksi tehnyt matkustuspäätökset puolestani, ja tehtäväkseni jää sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Ehkä joku piru mielessäni on jopa huojentunut siitä, että kestävät valintani eivät ole tällä hetkellä vain oman itsekurini varassa.

Rakastan edelleen matkustamisen nukkekotileikkiä, ja mielestäni sitä saakin rakastaa. Leikki ei välttämättä kerro tyytymättömyydestä nykytilaan, vaan rakkaudesta mahdollisuuksiin. Siinä yhdistyy halu ymmärtää itseä, omia haaveita ja toisaalta kaipuu toiseuteen. Unelma siitä, että nahkavankilani ja jäykkälonkkaisen luurankoni sijasta saisinkin tuntea sen, mitä toinen tuntee.

Hamuan toiseutta jatkuvasti. Kysyn, miltä toisista tuntuu ja yritän ymmärtää heitä, asettua heidän asemaansa ja päästä pään sisään. Lopulta hyvin arkinen tapa on osoittautunut parhaaksi taikakaluksi. Sen äärellä minuuteni rajat liukenevat, hälvenevät ja sulautuvat osaksi toista.

Kaunokirjaa lukiessani en edes huomaa siirtymää ja havahdun olleeni poissa vasta kun lukeminen keskeytyy. Missä olen? Kuka olinkaan? On osoitettu, että lukiessa juoksemisesta aivojen juoksusta vastaava osuus aktivoituu. Lukiessa mukana eläminen onkin enemmän kuin mielikuva, se on aivojen toiminnassa näkyvä fakta. Ehkä ei ole liioiteltua sanoa, että lukemisella elää monta elämää. Ja onneksi lukeminen on leikki, matka, jonka voi tehdä kotonakin.