”Tämäkin alue on merkitty avohakattavaksi” – työryhmä kartoittaa viimeisiä luonnonmetsiä

”Kultarypykkä! Tämä onkin päivän ensimmäinen.”

Metsäkartoittaja Ari Aalto nostaa varovasti ohutta männynrunkoa maasta, ja sen alapinnalta paljastuu kirkkaan keltaisia laikkuja.

Kultarypykkä on vanhan metsän indikaattorilaji. Sen esiintyminen kertoo, että olemme vanhassa, luontoarvoltaan rikkaassa metsässä, josta löytyy luultavasti myös muita vanhojen metsien lajeja.

Asetelma on kummallinen, sillä ympäröiviä maisemia hallitsevat hakkuuaukeat ja hennon näköiset männyntaimet. Vain muutamien kilometrien päässä rymistelee metsäkone kasaamassa tukkeja pinoon tienvarteen.

Olemme suurella valtion omistamalla metsäalueella. Lähes kaikki alueen vanha metsä on hakattu, Aalto kertoo.

”Kartoitamme täällä näitä muutaman hehtaarin kokoisia laikkuja luonnonmetsää, jota on vielä jäljellä. Tämäkin alue on merkitty avohakattavaksi”, hän toteaa ja viittilöi muutaman metrin päähän, jossa puuhun sidottu punainen nauha kertoo suunnitellusta hakkuusta.

Aalto naputtelee löytämänsä kultarypykän koordinaatit tarkasti ylös gps-laitteeseen. Kaikki havainnot vanhojen metsien indikaattorilajeista ja uhanalaisista metsälajeista merkitään kartalle.

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Kivetyn alueen kartoittaminen on osa suurempaa hanketta, joka tarkoituksena on saada kartalle kaikki valtion mailla sijaitsevat luonnonmetsät. Työ aloitettiin WWF:n viime vuonna myöntämällä 20 000 euron arvoisella Panda-palkinnolla. Tämän vuoden hanketta on jatkettu Koneen säätiön apurahalla.

Työ on tärkeää, sillä luonnonmetsät hupenevat Suomessa huolestuttavaa vauhtia. Metsiemme lajeista 833 on uhanalaisia, ja useat näistä lajeista ovat riippuvaisia luonnonmetsistä. Valtion mailla sijaitsevia luonnonmetsiä ei ole aiemmin merkitty kartalle, ja arvokasta metsää hävitetään jatkuvasti hakkuissa.

”Tämäkin metsä on luontoarvoiltaan sellaista, että valtio olisi valmis maksamaan yksityiselle metsänomistajalle tämän suojelusta. Silti se aiotaan hakata”, Aalto selittää ristiriitaista tilannetta.

Metsien kartoittaminen vaatii huolellisen suunnittelutyön. Potentiaaliset alueet rajataan etukäteen ilmakuvien, karttojen ja muun saatavilla olevan tiedon avulla. Pohjatyötä on tehty tietokoneen ääressä edellisenä talvena useampi kuukausi.

”Jos lähtisimme vain sattumanvaraisesti metsään harhailemaan, emme löytäisi sieltä juuri mitään. Nyt meillä on käytännössä aina jo etukäteen vahva epäily, että kohteessa on arvokasta metsää: usein sen tunnistaa jo auton ikkunasta”, Aalto kertoo.

Vanhan puun perintö säilyy vuosisatoja

Lajien tunnistamisen lisäksi metsäkartoittajat arvioivat esimerkiksi puuston rakennetta ja lahopuun määrää. Puiden ikää on toisinaan vaikea arvioida eteläisen Suomen metsissä, joissa samalle alueelle mahtuu monenlaista metsätyyppiä. Silloin täytyy tarkastella puun oksia ja kaarnaa.

”Männyt voivat suotuisissa olosuhteissa kasvaa tällaiseen mittaan 80 vuodessa, ja toisenlaisissa olosuhteissa siihen saattaa mennä 150 vuotta”, Aalto kommentoi ympäröiviä puita.

”Nyt olemme luultavasti hieman alle 100 vuoden ikäisessä, mäntyvaltaisessa sekametsässä.”

Aallon silmä on harjaantunut tunnistamaan indikaattorilajeja jo metrien päästä. Pian löydämme ruskokäävän, sitten norjantorvijäkälän. Korokäävän tarkasteluun Aalto ottaa avuksi 10-kertaiseksi suurentavan luupin. Toisinaan lajeista otetaan myös näytteitä puukolla, mutta useimmiten tunnistus onnistuu silmämääräisesti.

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Kookkaan lahopuun pintaa koristaa rusokantokääpä. Se on seuraajalaji, joka ilmaantuu ruostekäävän lahottamiin runkoihin. Rusokantokäävän löytyminen kertoo hyvästä lahopuun jatkumosta alueella.

”Rusokantokääpä kasvaa vuodesta toiseen, ja sen iän voi laskea vuosirenkaista. Tämä on iso, noin viisivuotias”, Aalto kertoo tutkiessaan tulitikkuaskin kokoista kääpää.

Paksun sammalpeitteen alta pilkistää vanhan kelomännyn kierteinen latva. Kyseessä on aihkimaapuu, eli kaatunut ja lahonnut ikimänty. Kovaksi kuivuneen kelopuun lahoaminen on pitkä prosessi, ja siksi sitä asuttaa aivan omanlainen lajistonsa. Aihkimaapuut ovat harvinaisia, sillä useimmiten puut kaadetaan niin nopeasti, ettei aikaa kelottumiselle saatikka maatumiselle ole.

”Jokainen tällainen puu on yksilö, ja sen perintö säilyy metsissä vuosisatoja. Tämäkin mänty on saattanut ensin elää 400 vuotta, seistä sitten kelona 100 vuotta ja maata lahoamassa toiset 100 vuotta”, Aalto laskeskelee.

Mäntymetsien lajien suojelusta puhuttaessa kyse onkin usein sadoista vuosista.

”Jos tämä metsä suojeltaisiin nyt, voi olla, että tietyt lajit lähtisivät leviämään täällä vasta vuonna 2300.”

Metsälinnut kärsivät hakkuista

Metsäkartoittajat kulkevat metsässä hajallaan, koska se on ajankäytöllisesti tehokkainta. Useimmiten työtä tehdään pareittain, mutta tällä kertaa kahdeksanhenkisestä työryhmästä on paikalla lähes puolet. Välillä kartoittajat pysähtyvät vertailemaan lajihavaintoja: aluksi tunnistettua kultarypykkää on löytynyt kahdesta muustakin lahopuusta. Työryhmä on yksimielinen siitä, että alue täyttää arvokkaan metsän kriteerit.

Lyhyen ajomatkan päästä löytyy luontoarvoiltaan vielä hitusen parempaa metsää. Maassa on enemmän lahopuuta, ja korkeiden mäntyjen runkoja täplittävät vaaleanvihreät korpiluppotupsut.

Kartoittajat etsivät metsästä lähinnä helposti havaittavia lajeja, kuten erilaisia sammalia, jäkäliä ja kääpiä. Tarkan lajistokartoituksen tekeminen veisi aikaa, ja muutamien indikaattorilajien avulla saadaan tarpeeksi kattava kuva metsän luontoarvosta. Jos vastaan tulee uhanalaisia eläimiä, nekin merkitään kartalle.

”Tänään olemme nähneet sekä hömötiaisen että töyhtötiaisen, jotka ovat kumpikin nykyään uhanalaisia”, Aalto kertoo.

Linnut sinnittelevät Kivetyn pirstaleisessa metsässä, jossa niiden elinympäristö kapenee siivu kerrallaan.

”Kartoitamme nyt ihan viimeisiä luonnonmetsien rippeitä täällä. Jos nämä alueet hakataan, häviävät linnut täältäkin.”

Aalto arvelee, että metsälintujen ahdingon hahmottaminen voi olla ihmisille hankalaa. Saatetaan ajatella, että linnut voivat vain ottaa siivet alleen ja etsiä itselleen paremman elinympäristön, jos niiden kotimetsä hakataan.

”Metsälinnuille sopivat elinympäristöt alkavat vain olla aika harvassa.”

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Lisää painetta metsien suojeluun

Työryhmä tekee usein ikäviä löytöjä ajellessaan pitkin syrjäisiä metsämaita. Esimerkiksi alkusyksystä Kuusamosta löytyi valtava pino 300-vuotiasta ikimäntyä, josta oltiin tekemässä haketta.

”Ei siinä tarvitse kovin paljoa miettiä, että mistä aiheesta tviitata, kun aina seuraavan mutkan takaa tulee joku entistä absurdimpi metsätalousjuttu vastaan”, Aalto huokaisee. Työryhmä ylläpitää Twitter-tiliä, jossa julkaistaan kuvia ryhmän tekemistä löydöksistä.

Kartoittaessa tulee onneksi vastaan myös iloisia yllätyksiä. Hienoimpia kokemuksia ovat Aallon mukaan olleet ne kerrat, kun työryhmä on kohdannut täysin koskematonta ikimetsää.

”Se on mahtava tunne, kun katselee ympärilleen ja tajuaa, että tätä metsää ei ole koskaan hakattu. Sellaisiakin metsiä on vielä valtion mailla, tosin ne ovat pieniä ja hajallaan olevia alueita. Lähes kaikki Suomen suojelualueetkin on hakattu ainakin kertaalleen.”

Ajatus kartoitustyön ansiosta pelastuvista luonnonmetsistä palkitsee. Aalto uskoo, että työ lisää painetta metsien suojelulle. Sitoutuessaan EU:n ja YK:n monimuotoisuustavoitteisiin Suomi on nimittäin sitoutunut myös luonnonmetsien suojeluun.

”Kun valtion luonnonmetsät on merkitty kartalle, ei voida enää vedota tietämättömyyteen.”

Kellon lähestyessä kolmea kartoittajilla on jo kiire seuraavaan paikkaan. Kartoitusta voi tehdä vain hämärän tuloon asti, sillä pimeässä lajien tunnistus käy mahdottomaksi.

Kivetyssä tehdyt lajihavainnot ilmoitetaan Metsähallitukselle. Toiveena on, että lajihavainnot saisivat Metsähallituksen muuttamaan hakkuusuunnitelmiaan.

”Jos nämä kartoittamamme alueet päätetään hakata, niin se on sitten sitä luontokatoa käytännössä”, Aalto toteaa.

Valtio omistaa yli neljäsosan Suomen metsistä. Myös kunnat ja seurakunnat omistavat valtavan määrän metsää. Näistä julkisten metsänomistajien metsistä on suojeltu vain murto-osa. Kun metsä ei ole laillisen suojelun piirissä, siellä on mahdollista tehdä hakkuita.

Valtion omistamia metsiä hallinnoi Metsähallitus, jolle poliitikot asettavat tuottotavoitteen. Tuottotavoite on ollut vuosikausien ajan luonnon näkökulmasta liian suuri, ja korkea tuottotavoite onkin suurin syy valtion metsien liiallisiin hakkuisiin.

”Valtion omistamien metsien käyttöön vaikuttaminen on suomalaisen luonnon kannalta äärimmäisen tärkeää. Jokaisella on onneksi oikeus vaikuttaa”, WWF:n johtava metsäasiantuntija Mai Suominen sanoo.

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Metsävaikuttamisen voi aloittaa vetoamalla poliitikkoihin. Kansanedustajaa voi huomauttaa Metsähallituksen ylisuuresta tuottotavoitteesta ja kannustaa tekemään kirjallisia kysymyksiä Metsähallituksen toiminnasta.

”Muista kohdistaa yhteydenotto oikealle henkilölle: oman vaalipiirin asiat kiinnostavat kansanedustajia usein eniten, ja ympäristövaliokunnan jäsenet ovat yleensä kiinnostuneita ympäristöasioista. Voit myös olla suoraan yhteydessä Metsähallitukseen, varsinkin, jos haluat vaikuttaa jonkin yksittäisen kohteen suojeluun.”

Metsähallitukseen voi vedota, jos havaitsee toimenpiteitä, jotka uhkaavat luonto- tai virkistysarvoiltaan tärkeää aluetta. Palautteen pitäisi vaikuttaa tärkeiden virkistys- ja retkeilymetsien hakkuisiin ja niissä käytettäviin hakkuumenetelmiin.

Metsien käsittelyyn liittyvien epäkohtien tuominen julkisuuteen voi olla tehokas tapa vaikuttaa. Aihetta voi esimerkiksi nostaa esiin sosiaalisessa mediassa.

”Twitterissä voit helposti kohdistaa viestisi suoraan päättäville tahoille merkitsemällä heidät tviittiin. Aiheesta voi vinkata paikalliselle tai valtakunnalliselle medialle tai laatia lehteen mielipidekirjoituksen. Myös adressin kerääminen on hyvä tapa edistää sinulle tärkeän metsän suojelua”, Suominen vinkkaa.

Lue lisää vinkkejä julkisomisteisten metsien suojeluun tämän jutun lopusta WWF:n metsävaikuttamisoppaasta.