Kolumni Mari Möröltä © Juha Blomberg

WWF-LEHTI 2/2017

Ei paratiisi eikä painajainen

Kolumni

Kauhukuvia tulevaisuudesta – dystopioita – on nykyaikana lapsellisen helppo laatia: rakenteet romahtavat, luonto kostaa ja vähät selviytyjät sinnittelevät, sillä porukkaa on liikaa. Tuotantoyhtiöt suoltavat sarjoja, ja sohvalla nököttävä tavis samastuu toisen taviksen hätään vesipullosta ja neuvottomuudesta linnunmunien kanssa. Et voi kilauttaa kaverille, kun mikään ei enää toimi. Kaikki voisi olla totta, kauhistellaan.

Utopioissa taas sivutaan omavaraista paratiisia: kaikkia tarvitaan. Jokainen hevosen kikkara ja kasvin osa otetaan talteen, taitoja vastaavia tehtäviä riittää jokaiselle ja uusia opitaan. Porukka heitetään esimerkiksi viktoriaaniseen aikaan, ei-omistavaan luokkaan. Turha kilauttaa kaverille, kun puhelinta ei vielä ole keksitty. Kaikki tuo on ollut totta, kaipaillaan.

Selviytymistarinat näkyvät myös proosassa: joukko vetäytyy kauas eikä halua olla sivilisaation kanssa missään tekemisissä. Suden näkeminen voittaa lätkän, ja kääpätee hakkaa latten. Pelko hallitsemattomasta ja laajasta kriisistä ajaa keskelle asuttamattomia seutuja, kotikutoisia bunkkereita tehdään. Mukavuudenhalu karsiutuu. Herra Trumpin toimet eivät ole hillinneet tarinoiden ideointia, eivät kirjailijoiden eivätkä niiden, jotka vakavissaan varustautuvat todellisuuden huojahduksiin.

Yhteisön jäsenten on oltava moniosaajia, vapaamatkustajia ei suvaita. Selviytyjäkoulukuntia on toki monenlaisia. Osalle riittävät jousipyssyt ja teräaseet, osa varustautuu tulivoimin ja täsmätaisteluvarustein. Oleellisinta on löytää luonnosta kaikki tarpeellinen, ja ulkomaailmasta tuodut vähät tarvikkeet varastoidaan – niiden tulisi riittää vuosiksi. Visut hamsterit nuukailevat liki kaikessa. Jäkälästä saa kananrehua, kananmunan kalvoa käytetään palovammojen ja rohtumien hoitoon eikä kanapiiraan tekeminen ole rakettitiedettä. Opaskirjoja riittää tuhatmäärin.

"Arvoja hakeva kansalainen elää jatkuvaa aprillipäivää."

Kiitos somen ja supernopean tiedonvälityksen uutisvatkuleineen, pelottelu on helpompaa kuin aikaisemmin. Luottamus auktoriteetteihin on koetuksella. Aamulla uutisoitu juttu perutaan iltapäivällä – arvoja hakeva kansalainen elää jatkuvaa aprillipäivää. Puupelto esitellään metsänä vähän niin kuin kalaeines edustaisi merta. Aukkohakkuualueelta ei ole pitkä matka golfkentälle, eikä puppupuheista totuuksiin. Lisätty todellisuus (tai vajavaisesti kerrotut tosiasiat) on ollut tarjolla jo pidemmän aikaa, eikä siihen tarvita teknisiä lisälaitteita.

Tässä kaikessa voi nähdä satiiria tai ironiaa. Nauru hoitaa, nauru metsässä parhaiten. Siksi laitan kattilan päähän ja loikin kasvimaalle soppatarpeita hakemaan. Illalla kestitään ystäviä. Kumarran ja kuopaisen multaa. En asuta paratiisia enkä kansoita painajaista – todellisuus semmoisenaan kelpaa. Tontin lahoava haapa ei vie mielenrauhaa eikä yöunia, ja kaikesta huolimatta tämä kodikas ryteikkö vilisee vielä elämää enemmän kuin jaksaa seurata.

Teksti: Mari Mörö

Mari Mörö on mikkeliläinen kirjailija, joka rakastaa puutarhanhoitoa ja jolle todellisuus kelpaa sellaisenaan.

Jaa tämä sivu: