Tässä työssä ei päätä saa huimata – WWF vieraili rengastajan kanssa kotkanpesällä, mutta tehtävä osoittautui vaaralliseksi

”Lähellä olevan pesän voi tunnistaa siitä, että maassa on höyheniä. Ylöspäin tuijottelemalla sitä ei aina edes näe, joten on tärkeää katsoa molempiin suuntiin”, kertoo WWF:n merikotkatyöryhmän pitkäaikainen jäsen Hannu Ekblom kesäkuisena aamuna Kirkkonummella ja nostaa maasta höyhenen.

Tällä kertaa pesä on löytynyt nopeasti, sillä Ekblom rengasti sieltä poikasen myös viime vuonna. Ilman haasteita emme kuitenkaan selviä: tuuli on niin kova, että pesäpuuhun kiipeäminen on liian vaarallista.

Pesän tarkastamiseen ei voi näin tuulisella säällä käyttää edes droonia. Jos tuuli olisi heikompi, poikaset saataisiin droonin avulla inventoitua, vaikka rengastaminen ei onnistuisi.

”Eräänä päivänä odotimme viisi tuntia ennen kuin olosuhteet olivat turvalliset kiipeämiseen”, Ekblom kertoo samalla, kun emot lentelevät lähellä pesäpuuta ja tarkkailevat, mitä maassa tapahtuu.

Tähän aikaan vuodesta rengastamiselle saattaa olla muitakin esteitä. Kesäkuun puolivälissä merikotkan poikaset alkavat olla jo niin suuria, ettei rengastaminen välttämättä onnistu senkään takia.

Talviruokinta pelasti merikotkan

Huolimatta 1920-luvulla tapahtuneesta rauhoituksesta merikotkia vainottiin aina 1950-luvulle saakka pesintää häiritsemällä, pesäpuita kaatamalla ja jopa lintuja ampumalla. 1960-luvulla havaittiin, että pesivien lintujen lisääntymiskyky oli alentunut ympäristömyrkkyjen takia, ja esimerkiksi vuonna 1975 kuoriutui ainoastaan neljä poikasta. Laji oli säilynyt vain Itämeren saariston syrjäisimmissä ja luoksepääsemättömimmissä ikimetsissä.

WWF:n merikotkatyöryhmä perustettiin vuonna 1972. Ryhmä koostui asiantuntijoista ja innokkaista lintuharrastajista, jotka alkoivat tehdä valistustyötä ja suojella pesäpaikkoja yhdessä maanomistajien ja viranomaisten kanssa. Kenties tärkein yksittäinen toimi merikotkan pelastamisessa oli WWF:n merikotkatyöryhmän harjoittama talviruokinta, jonka avulla kotkille tarjottiin myrkytöntä ravintoa.

Myös Ekblom järjesti ystävineen merikotkille talviruokintaa. Muiden vapaaehtoisten tapaan he hakivat viikonloppuisin ruhoja maatiloilta ja ajoivat ne merikotka-alueille, jotta linnut saisivat puhdasta ravintoa.

Kenttätyö on aina sisältänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tarinat kertovat, etteivät edes auto-onnettomuus, heikot jäät tai murtuneet selkänikamat pysäyttäneet vapaaehtoisia tekemästä osuuttaan.

Poikasten kunto raportoidaan perinpohjaisesti

Ensimmäiset merikotkat rengastettiin Suomessa vuonna 1917. Ekblom on elämänsä aikana rengastanut 650 merikotkaa, joista tänä vuonna 30. Puihin kiipeäminen ei Ekblomia hirvitä, sillä nuorempana hän korjasi työkseen jopa 120-metrisiä paperitehtaiden tiilipiippuja.

Vaikka kiipeämiseen olisi olemassa kevyempiäkin varusteita, luottaa Ekblom vanhoihin välineisiinsä. Painavat kiipeilyvarusteet pitävät kuulemma myös kunnossa.

Kirkkonummen pesä on noin 18 metrin korkeudessa, ja pesän reunalla olevan ulosteen määrän perusteella siellä on vain yksi poikanen. Silloin kun rengastajan on turvallista kiivetä pesälle, kuuluu toimenpiteeseen muutakin kuin alumiinirenkaiden kiinnittäminen linnun jalkoihin.

”Pesästä mitataan esimerkiksi korkeus sekä suurin ja pienin halkaisija. Kotkasta suunnilleen kaikki, mitä voi: muun muassa nilkkojen paksuus, siiven pituus, paino, nokan pituus, korkeus ja kupu, ja niin edelleen. Ympäristöstä kartoitetaan puusto ja maastotyyppi”, Ekblom luettelee.

Pesästä ja sen alapuolelta kerätään talteen sulkia sekä ravintoeläimien raatoja ja luita. Löydökset toimitetaan Luonnontieteelliseen museoon tutkittavaksi, jotta voidaan selvittää, minkälaista ravintoa merikotkat syövät, ja miten ne voivat.

Merikotka on nyt Suomessa elinvoimainen

Merikotka poistettiin Suomen uhanalaisten lajien listalta tänä vuonna. WWF:n merikotkatyöryhmä on saavuttanut tavoitteensa, sillä uljas laji on nyt Suomessa elinvoimainen, ja poikasia on viime vuosina syntynyt noin 450 vuosittain.

Koska merikotka ei ole enää uhanalainen, WWF päätti lakkauttaa merikotkatyöryhmän nykymuodossaan. Jatkossa vastuu merikotkan suojelemiseksi tehtävästä kenttätyöstä on siirtymässä Sääksisäätiölle.

Ekblom iloitsee suojeluvoitosta ja hyvinvoivista merikotkista, joiden rengastusta hän aikoo vielä jatkaa. Uransa suurimman poikasen hän kohtasi tänä kesänä. Se painoi 5,7 kiloa.

Vaikka tänään rengastus ei onnistunut, aikoo Ekblom jatkaa rakkaan elämäntapansa parissa.

Jutussa on käytetty lähteenä vuonna 2016 laadittua Merikotkien puolesta – WWF:n Merikotkatyöryhmän vuosikymmenten taival -raporttia.