Näkökulma: Itämeren lohenkalastus vaatii täysremontin

Euroopan yhteisen kalastuspolitiikan tärkeimpänä tavoitteena on ollut palauttaa kalakannat kestävälle tasolle viimeistään vuoteen 2020 mennessä. Tärkeimpänä mekanismina ovat EU:ssa vuosittain päätettävät kalastuskiintiöt. Ne määrittävät, kuinka paljon kutakin kalakantaa saa kalastaa.

Kiintiöpäätöksissä on edetty viime vuosina hiljalleen kohti kestävämpää kalastuksen tasoa. Keskeinen ongelma kuitenkin on, että kiintiöpäätöksissä määritellään kuinka paljon saa kalastaa, mutta ei sitä, missä ja miten. Käytäntö on ollut erityisen vahingollinen Itämeren heikoille lohikannoille.

Itämeren alueella on jäljellä noin 30 keskenään erilaista luonnonvaraista lohikantaa. Lohen merikalastukseen määritellään kuitenkin vain kaksi kalastuskiintiötä: yksi Itämeren pääaltaan ja Pohjanlahden alueelle ja toinen Suomenlahdelle. Lohikantoja siis hallinnoidaan ja kalastetaan yhtenä kokonaisuutena, vaikka kantojen tila ja ominaisuudet sekä kotijokien olosuhteet ovat hyvin erilaiset.

Eri lohikannat kestävät kalastusta kovin eri tavalla. Heikoimmat lohikannat eivät nykytilanteessa kestäisi kalastusta käytännössä lainkaan, kun taas vahvimmat kannat, kuten Tornionjoen kanta, ovat päässet elpymään.

Nykyisen kaltainen lohenkalastus ei mahdollista kaikkien lohikantojen elpymistä. Käytössä olevilla toimenpiteillä ei myöskään voida saavuttaa EU:n yhteisen kalastuspolitiikan tavoitteita asetetussa aikataulussa – eikä mahdollisesti koskaan. Kansainvälisen merentutkimusneuvoston mukaan lohenkalastuksen jatkaminen viime vuosien tapaan voi johtaa jopa joidenkin lohikantojen häviämiseen.

Jokaisen menetetyn lohikannan myötä menetetään luonnon monimuotoisuutta, sillä jokainen kanta on geneettisesti erilainen ja sopeutunut juuri oman kotijokensa olosuhteisiin.

Lohen, kuten muiden kalakantojen, kalastuskiintiöt päätetään poliittisesti enemmän tai vähemmän Kansainvälisen merentutkimusneuvoston ICESin tieteelliseen neuvonantoon pohjautuen. Neuvonannon reunaehdot on kuitenkin jo lähtökohtaisesti määritelty vallitsevan säätelyjärjestelmän mukaan. Lohikantoja koskeva tieteellinen neuvonanto ei kerro, kuinka paljon kalastusta kukin lohikanta kestää, vaan tutkijat yrittävät määritellä kompromissin, joka sopisi kaikille 30 lohikannalle. Tämä on mahdoton tehtävä.

Olennainen kysymys kuulukin, voimmeko olla tyytyväisiä siihen, että saamme vahvimmat lohikannat kestävällä tasolle mutta heikoimmat jätetään oman onnensa nojaan? WWF:n näkökulmasta nykyinen tilanne on yksiselitteisesti vastoin EU:n kalastuslainsäädäntöä ja kalakantojen kestävän tason tavoitetta.

On selvää, että Itämeren lohenkalastus vaati täysremontin. Nykyisestä one-size-fits-all -ajattelusta on siirryttävä kohti kantakohtaista kalastusta. Tämän toteuttamiseksi on olemassa EU:n kalastuspolitiikan mukainen mekanismi: monivuotinen hoitosuunnitelma.

Muita Itämeren kiintiöityjä kalakantoja on jo vuosien ajan säädelty kantakohtaisesti monivuotisen hoitosuunnitelman pohjalta. Myös lohikantojen osalta hoitosuunnitelma on ollut valmisteilla jo pitkään, mutta syystä tai toisesta se ei ole koskaan edennyt päätöksentekoon, saati toteutukseen asti.

Nyt viimeistään on korkea aika siirtyä myös lohipolitiikassa nykyaikaan ja toimeenpanna hoitosuunnitelma, joka turvaa kaikkien Itämeren lohikantojen tulevaisuuden.