Perinneympäristöt ovat koti sadoille uhanalaisille lajeille, joista osa on voinut elää alun perin mammuttien aroilla
Luonnon monimuotoisuudelle tärkeitä perinneympäristöjä oli ennen joka puolella Suomea, mutta nyt niistä on jäljellä enää murto-osa.
Perinneympäristöt, joita ovat esimerkiksi erilaiset niityt, kedot ja metsälaitumet, ovat syntyneet vuosisatojen aikana perinteisten maanviljelys- ja karjankasvatusmenetelmien myötä.
”Rehua ei aiemmin tuotettu pelloilla viljelemällä, vaan karja saatettiin esimerkiksi laittaa metsään laiduntamaan, ja talviheinä korjattiin niittämällä. Samoin metsiä kaskettiin viljelyä varten”, WWF:n suojeluasiantuntija Eeva-Liisa Korpela kuvailee.
Perinneympäristöt ovat varsinaisia monimuotoisuuden aarreaittoja. Ne ovat ensisijainen elinympäristö neljäsosalle kaikista Suomen uhanalaisista lajeista. Erityisen tärkeitä perinneympäristöt ovat erilaisille kukkia tarvitseville hyönteisille.
”Perinneympäristöissä tavataan runsaasti uhanalaisia perhosia, kovakuoriaisia ja mesipistiäisiä. Näistä etenkin mesipistiäiset ovat tärkeitä pölyttäjiä”, Korpela kertoo.
Pölyttäjien määrän huvetessa maailmanlaajuisesti on niiden lajikirjon ja elinympäristöjen turvaaminen entistä tärkeämpää.
”Pölyttäjälajien määrää voi ajatella eräänlaisena vakuutuksena. Kun ympäristö muuttuu, on hyvä, ettemme ole vain yhden pölyttäjälajin varassa. Usein kasvi tuottaa myös paremmin siemeniä, jos sitä pölyttää useampi eri laji.”
Monimuotoisuuden lisäksi perinneympäristöillä on maisemallisia arvoja, ja hoidettuja perinneympäristöjä pääseekin nykyään ihailemaan esimerkiksi useiden kansallispuistojen alueilla. Katso alta kuvia erilaisista perinneympäristöistä.
(juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Gustavsvärnin linnoitus Hangossa.
Perinneympäristöä hoidetaan niittämällä Tvärminnessä.
Hoidettua perinneympäristöä Hallonasissa.
Umpeenkasvu on perinneympäristöjen suurin uhka
Perinteisistä maanviljelysmenetelmistä luovuttiin 1900-luvulla. Viljan niittäminen viikatteella vaihtui suuriin puimureihin ja luonnonlaitumien sijaan karja alkoi laiduntaa niitä varten kylvetyillä nurmilaitumilla, jotka ovat lajistollisesti hyvin yksipuolisia ja köyhiä. Niittyjä ja laidunmaita muokattiin pelloiksi, ja sotien jälkeen niitä myös metsitettiin. Muutokset olivat kohtalokkaita perinneympäristöille.
”Perinneympäristöt vaativat säilyäkseen jatkuvaa hoitoa, kuten laiduntavia eläimiä tai säännöllistä niittämistä. Oman onnensa nojaan jätettynä perinneympäristö kasvaa umpeen”, Korpela kertoo.
Maanviljelyn modernisoitumisen seurauksena perinneympäristöjen määrä romahtikin vuosisadan aikana 99 prosentilla. Kaikki perinneympäristöt luokitellaan nykyään uhanalaisiksi luontotyypeiksi.
Korpela on huomannut, että perinneympäristöjen hoitamisen tärkeyttä voi olla hankala hahmottaa. Saatetaan ajatella, että ihmisen toiminnan seurauksena syntyneet perinneympäristöt eivät ole oikeaa luontoa. Miten luonnossa elävät kasvi- ja eläinlajit voivat tarvita ihmistä elinympäristöään hoitamaan?
”Perinneympäristöjen lajit ovat vielä ympäristöään vanhempia – ne ovat voineet elää täällä jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten vaikkapa mammuttien laiduntamilla aroilla. Perinneympäristöt ovat toimineet korvaavina elinympäristöinä luonnosta hävinneiden isojen nisäkkäiden laidunmaille. Perinneympäristöjen vähennyttyä korvaavina ympäristöinä voivat puolestaan toimia esimerkiksi teiden pientareet, mikäli niitä hoidetaan niittylajisto huomioiden”, Korpela kertoo.
Apua talkootoiminnasta ja luonnonlaiduntamisesta
WWF auttaa perinneympäristöjä järjestämällä talkooleirejä, joissa kunnostetaan perinneympäristöjä esimerkiksi raivaamalla ja niittämällä. Lisäksi WWF tukee luonnonlaiduntamista, sillä vapaana laiduntavat naudat, lampaat ja hevoset hoitavat perinneympäristöjä tehokkaasti.
”Jos syö lihaa, luonnonlaidunliha on ympäristöystävällinen vaihtoehto, koska sen tuotanto ylläpitää perinneympäristöjä”, Korpela sanoo.
Perinneympäristöjen lajeja voi auttaa myös omaa pihaa hoitaessaan. Pölyttäjät eivät viihdy liian siistillä pihalla, vaan ne tarvitsevat runsasta ja monipuolista kasvillisuutta. Koko pihaa ei siis kannata päällystää nurmikolla.
”Jos mökkitontilla on umpeen kasvanut niityn pala, sitä voi alkaa niittämään uudestaan vaikkapa kerran vuodessa loppukesästä. Muutamassa vuodessa siitä voi tulla jo aika hienon näköinen. Omalle tontille voi perustaa myös uusniityn, johon kannattaa laittaa kasvamaan suomalaisia niittykukkia”, Korpela vinkkaa.
Kiinnostaako sinua WWF:n vapaaehtoistoiminta?
Vapaaehtoistyö tarjoaa ikimuistoisia elämyksiä ja käytännön mahdollisuuksia toimia luonnon hyväksi. Löydä oma tapasi osallistua WWF:n tapahtumakalenterista.