Mestarimaastoutujan jäljillä kilometrien korkeudessa – Tällaista on lumileoparditutkijan työ Nepalissa
WWF Nepalin lumileopardiasiantuntija kertoo työstään Himalajan jylhissä maisemissa. Nepalin lumileopardien suojeluun on osallistunut myös 50-vuotias WWF Suomi.
Vuorten aave. Sillä nimellä uhanalainen lumileopardi Himalajalla tunnetaan, sillä eläin on niin arka ja myös mestarimaastoutuja, että sitä on hankala havaita jopa selvän näköyhteyden päästä.
WWF Nepalin lumileopardiasiantuntija Sheren Shrestha voi vahvistaa.
”Vaikka kollegani osoitti eläintä sormellaan, sain skannata maastoa katseellani hyvän tovin ennen kuin onnistuin huomaamaan sen”, Shrestha kuvailee elämänsä ensimmäistä kohtaamista lumileopardin kanssa vuonna 2018.
Vuorten aaveen kohtaaminen on äärimmäisen harvinaista. Shresthalle kokemus todisti taas kerran sen, minkä hän jo tiesi: ilman paikallisten apua ei lumileopardin suojeleminen onnistu.
”Seurueeseemme kuulunut paikallinen tutkimusavustaja oli se, joka eläimen havaitsi. Paikallisten veroisia asiantuntijoita ei ole, mitä tulee seudun ja maaston tuntemiseen”, hän sanoo.
”He ovat asuneet seudulla sukupolvien ajan ja sopeutuneet sen muutoksiin ja haasteisiin. Aina, kun menen kentälle, seuraan heidän esimerkkiään.”
(juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Sheren Shrestha on tottunut töihin korkealla vuoristossa.
Tavoitteena naapurisopu
Sheren Shrestha on suojellut lumileopardeja WWF Nepalin leivissä jo yli kuusi vuotta. Toimistotyön ohella hänen työnkuvaansa kuuluvat vierailut kissapedon kotikulmille.
Toista kuukautta kestävät kenttämatkat eivät ole mitään päiväkävelyitä: lumileopardit elävät äärimmäisen haastavissa oloissa karussa vuoristossa. Niiden elinympäristö levittäytyy 12 valtion alueelle ja jopa yli viiden kilometrin korkeuteen.
Kenttämatkojen yhtenä tärkeänä tavoitteena on ylläpitää suhteita paikallisiin – kuulla heidän huoliaan ja tarpeitaan. Monelle naapurilleen kissapeto on nimittäin ennen kaikkea vihollinen, joka uhkaa karjaa ja siten elinkeinoa.
Elintilan ja luonnonvaraisten saaliseläinten huvetessa lumileopardit hakevat yhä hanakammin saalista paikallisten pihapiireistä. Petojen kotiseutuja pirstovat esimerkiksi tiet, rautatiet ja kaivokset. Saaliseläimiä verottavat muun muassa kestämätön metsästys ja kilpailu elintilasta karjan kanssa.
Jotta lumileopardeja voidaan suojella, täytyy paikallisten toimeentulo turvata. Suojelutyön tavoitteena onkin auttaa molempia osapuolia.
”Täytyy luoda asetelma, jossa paikalliset voivat hyvin, kun lumileopardit voivat hyvin, ja toisinpäin”, Shrestha sanoo.
WWF on kehittänyt karjavahinkojen estämiseksi ja petovihan lieventämiseksi liudan keinoja, kuten turvallisempia aitauksia, pedot karkottavia valoja sekä korvausjärjestelmiä, joiden ansiosta vastuu vahingoista ei jää yksin karjankasvattajien harteille.
Samaan aikaan on vaalittu paikallisten perinteitä ja tietämystä. Myös WWF Suomi on jo pitkään tukenut ja edistänyt yhteisöllistä luonnonsuojelua Himalajan alueella ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroin ja kummien tuella. Yksi esimerkki ovat aiemmin mainitut tutkimusavustajat. He ovat kyläläisiä, jotka paitsi tukevat asiantuntijatiimejä maastossa, myös raportoivat näköhavaintojaan lumileopardeista ja seuraavat niiden liikkeitä riistakameroin.
Yhteistyön myötä naapureiden asenteet vuorten aavetta kohtaan ovat alkaneet lämmetä, ja moni paikallinen on innostunut lumileopardien suojelusta.
”Mikä hienointa, nuorisolla on yhä enemmän ymmärrystä ja arvostusta luontoa kohtaan”, Shrestha sanoo.
(juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Asiantuntijoista ja paikallisista tutkimusavustajista koostuva retkikunta tekee terveystarkastusta nukutetulle lumileopardille Nepalissa. Terveystarkastuksen päätteeksi eläimelle asennetaan GPS-panta, jonka avulla sen liikkeitä voidaan seurata ja suojelua kohdentaa yhä tehokkaammin.
Salapoliisityötä kilometrien korkeudessa
Toinen tärkeä tavoite kenttämatkoilla on tiedonkeruu, sillä lumileopardin elämästä, liikkeistä ja elinympäristöstä tiedetään yhä hyvin vähän. Kaikki uusi tieto on tarpeen suojelun onnistumiseksi.
Tietoa saadaan paitsi paikallisilta, myös lumileopardeilta itseltään. Tarkemmin sanottuna niille puettavien seurantapantojen avulla.
Lumileopardin pannoittaminen vaatii malttia ja vaivannäköä: asennusmatkoja suunnitellaan ja valmistellaan useiden kuukausien ajan, ja mukana on eri alojen asiantuntijoita tutkijoista eläinlääkäreihin ja valokuvaajiin. Silti tarvitaan myös aimo annos tuuria.
Joskus lykkyä siunaantuu kaksinkertainen määrä, kuten eräällä pannoitusmatkalla vuonna 2020. Ensimmäistä onnenpotkua Shrestha tiimeineen sai tosin vartoa ylhäällä vuoristoleirissään liki kolme viikkoa.
”Kävimme läpi todellisen tunteiden vuoristoradan toiveikkuudesta pettymykseen ja tylsistymiseen”, hän kertoo.
Kunnes viimein nuori uroslumileopardi näyttäytyi.
Tiimin eläinlääkärit rauhoittivat nuorukaisen, ja tunnin kuluttua se oli saanut lääkärintarkastuksen, sen strategiset mitat oli kirjattu talteen, ja sen kaulaa koristi huippuarvokas mutta eläimelle harmiton satelliittipanta.
Kymmenen kuukauden valmistelutyö, päiväkausien patikointi ja viikkojen vartominen purkautuivat huojentuneeseen onnentunteeseen.
”Vaikka paluu pannoituspaikalta leiriin oli pelkkää ylämäkeen kapuamista, askel oli kevyt”, Shrestha kuvailee.
Vain kahta päivää myöhemmin tiimi oli taas tositoimissa. Tällä kertaa kohdalle osui vanhempi uros, josta tuli Nepalin kuudes satelliittipannoitettu lumileopardi. Odotettuaan leirissä vielä kaksi yötä pantojen satelliittiyhteyksien muodostumista tiimi oli valmis aloittamaan kotimatkan.
Mitä mahtaa retkikunnan mielessä liikkua pitkän paluumatkan aikana?
”Päiväkausia kestävä kävely on hyvää aikaa summata aikaansaannoksiamme ja pyöritellä uusia ideoita, sen pohjalta, mitä olemme matkan aikana nähneet ja oppineet”, Shrestha aloittaa.
”Mutta itselläni on tapana myös haaveilla kaikista niistä ruuista, joista aion kotona herkutella viikkojen tauon jälkeen.”
(juttu jatkuu kuvan jälkeen)
GPS-panta on lumileopardille itselleen harmiton.
Lumileoparditutkija kiipeilee jatkossakin
Sinnikkäästä salapoliisityöstä huolimatta iso osa lumileopardien maailmasta on edelleen pimennossa. Jopa 70 prosenttia kissapedon elinympäristöistä on yhä tutkimatonta maaperää.
Myöskään lumileopardien tarkkaa määrää ei tiedetä. Arvio liikkuu jossain 4 000 ja 6 600 yksilön välillä, ja yksilömäärien myös arvellaan olevan laskussa.
Kaikki tuki lumileoparditutkimukselle on siis tarpeen myös jatkossa. Sama pätee paikallisten hyvinvoinnin ja toimeentulon tukemiseen. Näissä molemmissa WWF on mukana myös tulevaisuudessa.
”Tutkimus ja seuranta ovat elintärkeitä suojelutyön onnistumiseksi. Niin on myös sen varmistaminen, että yhteisöissä voidaan hyvin. Ratkomme jatkossakin konflikteja, vahvistamme kyläläisten kykyä selvitä niistä myös opastamme heitä kohti uusia työmahdollisuuksia, kuten luontoystävällistä turismia. Lisäksi autamme ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumisessa.”
Niin, ilmastonmuutos. Se vaikuttaa jo lumileopardin elämään, kun nousevat lämpötilat pakottavat viileisiin oloihin sopeutuneita kasveja ja eläimiä vuoristossa yhä korkeammalle. Lumileopardille ja sen saaliseläimille suotuisa elintila pienenee. Siksi kaikki ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehtävä työ – myös täällä Suomessa – on lumileopardin suojelutyötä.
Vaikeuksista huolimatta Shrestha näkee lumileopardin tutkijan tulevaisuuden valoisana.
”Olen toiveikas. Haasteita on toki paljon – eikä vain lumileopardeille vaan luonnolle ja ihmisyhteisöille kaikkialla maailmassa. Samaan aikaan on kuitenkin niin monia instituutioita ja ihmisiä, jotka paiskivat töitä vaikeuksien voittamiseksi.”
Tähän joukkoon on helppo lukea myös Sheren Shrestha, joka saa tiimeineen jatkossakin nousta kuukausiksi kilometrien korkeuteen. Tämä ei lumileoparditutkijaa haittaa.
”Olen hyvin onnekas, kun saan työskennellä näissä karuissa maisemissa. Missään muualla en ole tuntenut itseäni yhtä läheiseksi luonnon kanssa.”
Auta Kissaeläin-kummina
Uhanalaisten kissaeläinten tulevaisuus on veitsenterällä. Ikonisten lajien ahdingon syynä on elinalueiden hävittäminen, salametsästys ja ilmastonmuutos. Katso, mitä kaikkea tuellasi saadaan aikaan.