Näkökulma: Hakkuiden sääntely palvelee koko yhteiskuntaa – Suomen pyrittävä suurempaan hiilinielutavoitteeseen

Marraskuussa EU-parlamentti ja jäsenmaiden neuvosto pääsivät yhteisymmärrykseen Suomeakin velvoittavan maankäyttösektorin asetuksen (LULUCF) päivittämisestä. Päivitettyjen tavoitteiden mukaisesti Suomen pitää vuosina 2026–2030 päästä metsä- ja maatalousmaiden osalta keskimäärin vähintään -18 megatonnin vuosittaisiin nieluihin. Tilastokeskuksen juuri julkaisemiin vuoden 2021 lukuihin peilattuna Suomen olisi siis lisättävä nielujaan neljän vuoden aikana lähes 19 megatonnin verran. Jos nielut ovat sovittua pienemmät, pitää Suomen kompensoida joko vähentämällä päästöjä muualla, esimerkiksi liikennesektorilla, tai hankkimalla nieluyksiköitä muista EU-maista.

EU ei ole vielä asettanut vuoteen 2035 ulottuvaa nielutavoitetta, mutta tavoitteen löysentäminen olisi Pariisin sopimuksen vastaista. WWF:n mielestä Suomen tuleekin jo tässä vaiheessa ennakoivasti pyrkiä nykyistä vähimmäisvelvoitetta huomattavasti suurempaan nielutavoitteeseen. Kansalliseen ilmastolakiimme kirjattu vaade Suomen hiilineutraaliudesta viimeistään vuonna 2035 on ilmastopaneelin laskelmien mukaan saavutettavissa 21 megatonnin nielutasolla, mutta esimerkiksi kansallista maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmaa (MISU) varten laaditut selvitykset osoittivat, että keinot huomattavasti suuremman nielutason saavuttamiseen ovat jo tiedossa. Metsä- ja maatalousmaiden kokonaisnielujen kasvattaminen 25 megatonnin tasolle vuoteen 2030 mennessä on WWF Suomen mielestä täysin realistinen tavoite, mutta se edellyttää muutoksia talousmetsien hoitoon ja käyttöön.

Näemmekö metsän puilta?

Tasaikäisrakenteisessa talousmetsässä hiilen määrä on korkeimmillaan ennen päätehakkuutta, ja iäkäs, järeäpuustoinen metsä jatkaa hiilen sitomista puuston kasvun jo hidastuttua. Mikäli puusukupolven kiertoaikaa eli hakkuiden väliin jäävää jaksoa lyhennetään, tämä runsashiilinen vaihe jää lyhyemmäksi. Metsälain uudistamisen jälkeen tapahtunut talousmetsien kiertoaikojen lyhentäminen onkin pienentänyt Suomen hiilinieluja.

Metsä ei kuitenkaan tarkoita vain siellä kasvavia puita. Suomen metsiin sitoutuneesta hiilestä jopa puolet tai enemmän on puiden sijaan maaperässä. Avohakkuun ja siihen liittyvän ojituksen ja muun voimakkaan maanmuokkauksen seurauksena maaperään sitoutunut hiili hajoaa ja karikkeen muodostuminen hidastuu pitkäksi aikaa. Erityisen suurta ilmastohaittaa syntyy ojituksista turvemailla eli suometsissä, joihin orgaanista ainesta on kertynyt vuosituhansien ajan.

Puuntuotantoon liittyviä ilmastohaittoja ja nieluhävikkiä voidaan vähentää huomattavasti muuttamalla hakkuutapoja. WWF suosittaa siirtymistä avohakkuuttomaan puuntuotantoon pääosassa Suomen metsiä. Jatkuvapeitteisestä metsänhoidosta on vähemmän haittaa sekä metsäluonnolle että metsien hiilinieluille.

Puun käytön negatiiviset vaikutukset tulee minimoida

Suomessa vain noin puolet hakatusta puubiomassasta päätyy puutuotteisiin – puolet poltetaan lähes välittömästi. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kannalta olisi hyvin tärkeää, että hiili pysyisi sidottuna puutuotteisiin mahdollisimman pitkään. Talousmetsistä korjattu puuraaka-aine tulisikin käyttää pitkäkestoisiin tuotteisiin kuten talojen rakenteisiin ja huonekaluihin. Hiiltä pitkään sitovilla puutuotteilla voidaan myös korvata esimerkiksi sementistä, teräksestä tai muista fossiiliperäisiä päästöjä tuottavista materiaaleista valmistettuja tuotteita.

Metsänhoidon eri vaiheissa syntyvää harvennuspuuta ja hakkuutähteitä on Suomessa vielä tällä hetkellä perusteltua hyödyntää sähkön ja lämmön tuotannossa, jos sillä voidaan korvata fossiilisia polttoaineita kuten turvetta ja kivihiiltä. Puubiomassalla on kuitenkin monia vaihtoehtoisia käyttökohteita, joiden arvonlisä yhteiskunnalle on suurempi kuin lämmöntuotannossa. Siksi esimerkiksi kaukolämmön tuotannossa tulee jatkossa investoida teknologiaan, joka ei perustu puun polttoon.

Maksajasta edelläkävijäksi

Suomessa ei ole haluttu ottaa käyttöön valtion ohjauskeinoja kokonaishakkuiden rajoittamiseksi. Tätä on perusteltu sekä metsäteollisuuden intresseillä että yksityisten metsänomistajien omaisuuden suojalla. Ilmastolain sitovan hiilineutraalisuustavoitteen sekä Suomen EU-lainsäädännön mukaisten nieluvelvoitteiden valossa hakkuiden tiukemmasta sääntelystä pitää kuitenkin puhua vakavasti. Nykyinen tilanne on epäoikeudenmukainen, sillä koko yhteiskunta joutuu maksajan rooliin, jos ylimitoitetut hakkuut estävät riittävän nielutason saavuttamisen. Oikeudenmukainen keino olisi ottaa käyttöön kuutioperusteinen hakkuuvero, joka loisi puun ostajalle kannusteita vähentää puun käyttöä pienen lisäarvon tuotteisiin ja kerryttäisi yhteiskunnalle varoja nieluhäviöiden korvaamiseen. Myös metsätalouden valtiontukia tulisi jatkossa kohdentaa toimenpiteisiin, jotka vahvistavat talousmetsien hiilinieluja (ks. lausuntomme metsätalouden määräaikaisesta kannustinjärjestelmästä METKA:sta).

Vähintään yhtä tärkeää on käynnistää Suomen talousmetsien hyödyntämisen rakennemuutos. Metsänhoidon käytäntöjen uudistaminen ja koko teollisen infrastruktuurin muuttaminen vie useita vuosikymmeniä, eikä muutosprosessin aloittamista voi siksi enää lykätä. Ilmastonäkökohtien painoarvo politiikassa ei taatusti ole vähenemässä.