Näkökulma: Bakun ilmastokokouksessa on löydettävä rahoituksen ja hillinnän tasapaino

Yksi Bakun parhaillaan käynnissä olevan ilmastokokouksen ilmastoneuvottelujen keskeisistä jännitteistä voidaan tiivistetysti kuvata näin: Kehittyneet maat haluavat kaikkien – ja etenkin suuripäästöisten – maiden panostavan päästöjen vähentämiseen. Kehittyvät maat puolestaan korostavat ilmastotoimiin, mukaan lukien hillintään, sopeutumiseen ja vahinkojen korjaamiseen suunnatun rahoituksen merkitystä. Ilman tasapainon löytymistä konsensuspäätöksiä on tälläkin akselilla hyvin vaikeaa saada aikaan.

Viime vuoden ilmastokokouksessa Dubaissa (COP28) saatiin päätökseen Pariisin sopimuksen toimeenpanon ensimmäinen tilannearvio, niin sanottu Global Stocktake (GST). GST-päätökseen saatiin valtavan väännön jälkeen kirjauksia siitä, että hillintää pitää vauhdittaa. Näihin kuului muun muassa historiallinen kirjaus siitä, että siirtymä pois fossiilisten polttoaineiden käytöstä pitää käynnistää (1.CMA5-päätöksen pykälä 28).

Fossiilisten käytön ripeä alasajo on kiistatta sovitun lämpötilatavoitteen saavuttamisen edellytys. On kuitenkin syytä muistaa, ettei fossiilisia polttoaineita itse asiassa mainita Pariisin sopimuksessa. Siksi sen toimeenpanossa ei ole myöskään suoraan energiasiirtymää koskevaa mekanismia, vaikka Oikeudenmukaisen siirtymän työohjelma (Just Transition Work Program, JTWP) onkin olemassa.

Dubaissa sovittiin myös niin sanotun UAE-dialogin käynnistämisestä Global Stocktake -päätöksen toimeenpanon varmistamiseksi. WWF:n mielestä UAE-dialogia tarvitaan juuri sellaisten asioiden käsittelyyn, joilla ei ole omaa työohjelmaa tai neuvotteluraidetta.

Periaatteessa yksi sopiva työohjelma on jo olemassa. Glasgow’n COP26-ilmastokokouksen päätöspakettiin sisällytettiin Mitigaation eli hillinnän työohjelma (Mitigation Work Program, MWP), joka käynnistettiin vuotta myöhemmin Sharm el Sheikhin kokouksessa (COP27). Vaikka kyseessä on käytännössä vain sarja temaattisia keskusteluja, on kyseistä työohjelmaa vesitetty ja jarrutettu erityisesti fossiilitaloudesta riippuvaisten maiden toimesta. EU ja monet muut maat ovatkin todella turhautuneita siitä, että tarvittavista hillintätoimista ei voida ilmastokokouksissa keskustella rakentavasti.

Pitkään ja hartaasti neuvoteltuja kompromisseja on hyvin vaikeaa avata. Tästä Mitigaation työohjelma on paraatiesimerkki: Sen mandaatti muotoiltiin ennen Dubain kokousta ja siksi sen päivittäminen vaatisi uutta konsensuspäätöstä. Ei ole suuri salaisuus, että tietyt maat hyväksyivät Dubain GST-päätöksen vesitetyssäkin muodossa vain pitkin hampain, tiedostaen, ettei linjausten toimeenpanosta sovittu tarkemmin.

Nykyinen kehittyneiden maiden rahoituslupaus päättyy tämän vuoden lopussa, ja siksi parhaillaan Bakussa jatkuvan COP29-kokouksen pääteema on ilmastorahoitus. Bakun kokouksessa olisi tarkoitus määritellä uusi rahoituskehys, New Collective Quantified Goal (NCQG). Sen ytimessä tulee olla kehittyneille maille osoitettava lahjarahoitus, mutta toki ilmastorahoituksen kokonaisuuteen kuuluu paljon muitakin rahoitusmuotoja. WWF vaatii kehittyvien maiden budjettirahoituksen kymmenkertaistamista nykyisestä sadasta miljardista tuhanteen miljardiin vuodessa.

Pariisin sopimuksen keskeisiin periaatteisiin kuuluu maiden itsenäinen harkintavalta siitä, millaisiin ilmastotoimiin ryhdytään. Kansalliset sitoumukset esitellään viiden vuoden välein päivitettävissä kansallisissa sitoumuksissa (Nationally Determined Contributions, NDC). Me WWF:ssä tiedostamme, että tätä alhaalta ylös -mekanismia ei tulla lähiaikoina muuttamaan, mutta olemme samalla hyvin pettyneitä siitä, että jotkut maat eivät edes suostu käymään keskustelua siitä, millä keinoilla päästöjä saataisiin tehokkaasti vähennettyä.

Mielestäni jo aikaa sitten teollistuneet maat tiedostavat ilmastoneuvotteluissa vastuunsa nykyisestä ilmastokriisistä. Olen myös nähnyt valmiutta kantaa vastuuta rahoittamalla etenkin kaikkien köyhimpien maiden ilmastotoimia. Samalla OECD-maat esittävät kuitenkin perusteltuja ehdotuksia siitä, että kaikkien maiden kesken pitäisi puhua hillinnän keinoista, mukaan lukien energiasiirtymästä. Pelkään pahoin, että niin kauan kun näitä ehdotuksia blokataan fossiilitalouteen nojaavien maiden toimesta, ei kehittyviltä mailta löydy halua yllättää positiivisesti rahoitusesityksillään.

Mitigaation ja rahoituksen suhdetta voi myös pohdiskella klassisen muna–kana-paradoksin näkökulmasta: molemmissa neuvottelupöydissä tarvitaan joustoa ja rakentavaa otetta. G77-maiden strategiakokouksissa kannattaakin muistaa, että loppupeleissä rahaa liikkuu vain konkreettisiin toimenpiteisiin. Niistä on pystyttävä keskustelemaan Pariisin sopimuksen osapuolten välillä.

Tämä näkökulma on kirjoitettu 17. marraskuuta illalla, COP29 kokouksen ensimmäisen neuvotteluviikon havaintojen perusteella. Olen päättänyt julkaista sen tietäen, että se voi vanhentua hyvinkin nopeasti.