Näkökulma: Hiilidioksidin tekninen talteenotto ei korvaa luonnon hiilinieluja – EU:n ilmastopolitiikkaan tarvitaan uusi sektori  

Hiilidioksidin poistaminen ilmakehästä on välttämätöntä ilmastokriisin hillitsemiseksi ja sen pahimpien vaikutusten välttämiseksi. Vuodesta 1850 laskien meret ja metsät ovat poistaneet ilmakehästä noin puolet ihmisperäisistä kasvihuonekaasupäästöistä. Ihmistoiminnan takia luonnon kyky sitoa hiilidioksidia kuitenkin heikkenee, ja esimerkiksi Suomessa liian suuret vuosittaiset hakkuumäärät ovat merkittävästi heikentäneet metsänieluja viimeisen 15 vuoden aikana.

Hiilidioksidia on mahdollista sitoa ilmasta myös teknisillä ratkaisuilla, niin sanotulla DACCS-menetelmällä (Direct Air Carbon Capture and Storage). Helpointa on napata talteen CO₂-molekyylejä paikoista, joissa pitoisuus on korkea, kuten polttolaitosten piipuista. Vaikka tekninen hiilenpoisto voi kuulostaa yksinkertaiselta, on se todellisuudessa moninkertaisesti mutkikkaampaa – eikä lähelläkään ongelmatonta.

Hiilidioksidin talteenotto ja kuljettaminen vaativat paljon energiaa, sillä yhden hiilidioksiditonnin poistamiseen kuluu noin megawattitunti (MWh) sähköä. Suuruusluokkaa voi havainnollistaa hypoteettisella esimerkillä: Kun sähköä tuotetaan polttamalla puuta lauhdevoimalassa, suorat päästöt piipusta ovat noin tonni hiilidioksidia per tuotettu megavattitunti. Tässä esimerkkitilanteessa kaikki tuotettu sähkö kuluisi syntyvän hiilidioksidipäästön talteenottoon. Hiilidioksidin talteenotto on siis todella energiaintensiivistä, mikä osaltaan nostaa sen kustannuksia. Luonnonnielujen vahvistaminen on huomattavasti edullisempaa.

Hiilidioksidin poisto ilmakehästä on hiilen teknisen talteenoton ensimmäinen kriittinen vaihe, muttei suinkaan ainoa. Seuraavaksi on mietittävä, mitä hiilidioksidille tehdään. Periaatteessa vaihtoehdot voidaan jakaa karkeasti kahteen kategoriaan, varastointiin ja käyttöön.

Tunnetuin varastointitapa on pumpata hiilidioksidi tyhjennettyihin kaasu- ja öljykenttiin merenpohjassa. Varsin pitkiin varastointiaikoihin voidaan päästä myös käsittelemällä valettuja sementtituotteita – kuten laattoja, harkkoja tai elementtejä – hiilidioksidilla, jolloin se muuttuu pysyväksi karbonaatiksi.

Talteen otetusta hiilidioksidista ja vedystä voidaan myös valmistaa polttoaineita. Kun ne nimensä mukaisesti poltetaan, hiilidioksidi palaa ilmakehään. Siksi synteettisten polttoaineiden tuotantoa ei pidä sotkea hiilidioksidin varastointiin. Hiilidioksidin hiiltä voidaan käyttää myös muovien valmistamiseen, mutta sekin vaatii paljon energiaa.

Vaikka teknisessä hiilenpoistossa on merkittäviä ongelmia ja ratkaisemattomia kysymyksiä, on selvää, että nykytilanteessa, jossa ilmastokriisi on edennyt jo varsin pitkälle, tarvitaan sekä teknisiä nieluja että luonnonnieluja. Samalla on täysin keskeistä huolehtia siitä, ettei hiilen teknistä talteenottoa käytetä verukkeena fossiilisten polttoaineiden käytön jatkamiselle.

Asia on erittäin ajankohtainen nyt, kun EU:ssa kehitetään hiilidioksidin poiston sertifiointijärjestelmää (CRCF, Carbon Removals Certification Framework), jonka tavoitteena on luoda hiilenpoistoille yhdenmukainen laskentatapa. Tässä CRCF-kehikossa on kolme erilaista yksikköä: pysyvät tekniset varastot, melko lyhyet (vähintään 35 vuotta) varastot tuotteissa ja niin sanotun hiiliviljelyn (Carbon Farming) tuottamat ja muutoksille alttiit varastot muun muassa puustossa ja maaperässä.

Jotta ilmastokriisin ratkaisemisen kannalta keskeinen tavoite fossiilisista polttoaineista luopumisesta voitaisiin saavuttaa, on päättäjien pidettävä visusti huolta siitä, ettei CRCF-asetuksen hiilenpoistoyksiköitä päästetä EU:n päästökauppamarkkinoille. Ja koska pitkäikäiseen hiilidioksidin varastointiin tähtäävät tekniset nielut ovat luonteeltaan hyvin erilaisia kuin luonnonnielut, ei näitäkään pidä sekoittaa keskenään. Siksi EU:n ilmastopolitiikkaan tarvitaankin nyt uusi sektori teknisille nieluille.

WWF julkaisi helmikuussa 2025 EU-tason politiikkasuosituksensa hiilidioksidin teknisen talteenotosta. Lue suosituksemme (englanniksi) täältä.