Kolumni: Tuulivoiman haitat puhuttavat, vaikka oikeasti ongelma on ylikulutus
Vuono välähtelee, ikään kuin ilta-aurinko räpäyttäisi säännöllisesti silmää. Tätä optista omituisuutta ei kuitenkaan aiheuta aurinko, vaan sen eteen pykätty tuuliturbiini: joka kerta, kun roottorin lapa pyörähtää ympäri, vuonon halki pyörähtää varjo.
Asuttuani puoli vuotta Haramsøyan tuulivoimalakentän katveessa minun oli myönnettävä, että muutaman tuskastuttavan pienitehoisen turbiinin onnistui pilata maisema tuskastuttavan suurelta säteeltä. Silti niitä on lähivuosien aikana tarkoitus nousta kuin sieniä sateella pitkin Norjaa, niin merialueille kuin tundra-aavoillekin. Muu maailma suunnittelee samaa. Globaalin tuulivoimalaneuvosto GWEC:n mukaan seuraavan viiden vuoden aikana tuulivoiman määrä kasvaa – pidelkää hatuistanne kiinni! – yli kuudentoistatuhannen Haramsøyan verran, reilut viisi ja puolisataa gigawattia. Jostakin pitäisi löytyä tilaa 20 000 uudelle turbiinille.
Tuulivoimainnostuksen syyt toki tiedetään. Maailma tarvitsee ekoenergiaa, ei huomenna vaan heti. Mikäli mielimme rajoittaa lämpenemisen 1,5 celsiusasteeseen, tuulesta temmattavan energian kasvutahdin on ei enempää tai vähempää kuin nelinkertaistuttava vuosikymmenen loppuun mennessä. Uusiutuvan energian kehittämisen etiikka tuntuu siis lopulta kiteytyvän kysymykseen, kumpi on pienempi paha: ilmatilan täyttyminen hiilidioksidilla vai tuuliturbiineilla?
Kysymystä voidaan pohtia esimerkiksi vuonon neitseellisenvalkeiden suulalintujen kantilta. Viime kesänä löysin voimalan varjostamilta rannoilta lukuisia tämän lajin edustajia; ne retkottivat kuolleina rantakivikoissa irvokkaissa asennoissa kuin modernin taideteoksen pudonneet enkelit. Kuten niin monet merilinnut, suula saattaa päättää päivänsä tuuliturbiinissa. Kohtaamiani yksilöitä ei kuitenkaan suinkaan ollut tappanut tuulivoima, vaan lintuinfluenssa. Kun ilmasto lämpenee, lintujen muuttoreitit siirtyvät, ja virus pääsee leviämään aiemmin turvassa olleisiin populaatioihin ja lajeihin, erityisesti pohjoisessa. Lintuinfluenssaa on hiljattain havaittu ensi kertaa arktisilla Huippuvuorilla asti. Olisiko lintujen kannalta siis parempi ottaa tuulivoimahaitta vai pandemiariski? Jos suulien pitäisi valita, ei päätös olisi niillekään helppo.
Kysymys pienemmästä pahasta voi vaikuttaa ongelman ytimeltä. Tässä näennäisen keskeisessä dilemmassa piilee kuitenkin vaara: kun keskitymme kinastelemaan siitä, minkälainen energia olisi parasta niin meille kuin suulillekin, unohdamme usein, ettei ongelma ole lopulta niinkään energian laatu kuin määrä. Jokaisella energiamuodolla on haittavaikutuksensa, eikä elonkehä kestä sen enempää hiili- kuin tuulivoimankaan loputonta kasvua. Pyörittipä yhteiskuntamme pyöriä sitten tuli tai tuuli, suulat pysyvät taivaalla vain, mikäli se on riittävän vapaa sekä kasvihuonekaasuista että turbiinilavoista.
Auringonvalolla väläyttelevä voimala provosoi meidät helposti väittelemään tuulivoiman hyödyistä ja haitoista, joko ylistämään sitä ympäristöpelastuksena tai parjaamaan paikallisena riesana. Jos mielimme kääntää energiasektorin kestävälle kurssille, keskeinen kysymys ei kuitenkaan ole niinkään se, ovatko uusiutuvan energian haitat sopiva hinta saavutetuista päästövähennyksistä, vaan se, miten mahdollistaa energiankulutuksen reipas globaali vähentäminen. Nykyisessä jatkuvaa kasvua vaativassa taloudessa tämä ei tunnu onnistuvan ilman megalomaanista lamaa. On aika kääntää kriittinen katseemme tuuliturbiineista talousjärjestelmään – näin sanoisivat suulat.
Maria Katajavuori on ympäristöaktiivi ja luonnonsuojelubiologiaan erikoistunut ekologian tohtori, jonka uusin kirja Valas lasimaljassa oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2022.