Paratiisin puolustajat – näin paikalliset suojelevat Länsi-Papuan poikkeuksellista luontoa
Indonesian syrjäisestä kolkasta löytyy monille tuntematon paikka, jonka hiekkarannoilla ja sademetsissä voi kohdata muun muassa paratiisilintuja ja merikilpikonnia. Paikalliset alkuperäiskansat suojelevat Länsi-Papuan poikkeuksellisen hyvin säilynyttä luontoa WWF:n tuella.
Tiesitkö, että...
Voit myös kuunnella jutun. Klikkaa tästä.
Metsässä kävelyn yhdistää yleensä rauhaan ja hiljaisuuteen, mutta täällä sademetsässä tunnelma on erilainen. Hyönteiset sirittävät, ja korkealla puissa kaikuvat lintujen äänet: kuuluu kujerrusta, huutoa ja pitkiä vihellyksiä. Itse äänen aiheuttajia näemme vain vilaukselta niiden pyrähdellessä puusta puuhun, sillä kasvillisuutta on monessa kerroksessa. Puita pitkin kiipeilee koukeroisia liaaneja.
Länsi-Papualla Indonesiassa sijaitsevat yhdet maailman koskemattomimmista sademetsistä. Se on poikkeuksellista, sillä suuri osa maailman trooppisista metsistä on viime vuosikymmenten aikana hävinnyt tai pirstoutunut karjafarmien, soija- ja palmuöljyplantaasien, kaivosten tai muun maankäytön tieltä.
Meitä ympäröivät metsät ovat säilyneet suureksi osaksi siksi, että ne sijaitsevat niin syrjäisessä kolkassa Indonesiaa. Tänne päästäksemme olemme ajaneet neljä tuntia teitä, jotka ovat paikoin niin huonossa kunnossa, että ajaminen onnistuu vain kävelyvauhtia. Automatkan jälkeen olemme vielä jatkaneet matkaa pari tuntia moottoriveneellä.
Myös Länsi-Papualla paine metsien käytölle on suuri.
”Vaikka metsät kuuluvat perinteisesti paikallisille alkuperäiskansoille, heillä ei usein ole virallista hallintaoikeutta alueisiinsa. Silloin on vaarana, että suuryritykset voivat ottaa nämä alueet omikseen ja tehdä niistä esimerkiksi palmuöljyplantaaseja”, sanoo WWF:n kansainvälinen metsäasiantuntija Maija Kaukonen.
Tärkeä osa WWF:n työtä Länsi-Papualla onkin alkuperäiskansojen tukeminen metsäalueiden kartoittamisessa ja metsien virallisen hallintaoikeuden rekisteröimisessä.
(juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Paratiisilinnut ovat aktiivisimmillaan aikaisin aamulla, Wika Rumbiak kertoo, kun istumme tarkkailemassa lintuja.
Sademetsän suojelua perinteiseen tyyliin
”Katso tuota ison puun oksaa, erotatko siellä valkoista? Se on paratiisilinnun pyrstö”, kuiskaa Wika Rumbiak, joka johtaa WWF Indonesian suojeluohjelmaa Papualla.
Turhaa puhumista on vältettävä, sillä paratiisilinnut eivät pidä metelistä – vaikka ne itse aiheuttavatkin sitä melkoisesti.
Papua tunnetaan paratiisilinnun kotina, ja niitä elää saarella yhteensä 12 eri lajia. Paratiisilintu on endeeminen laji, eli sitä ei esiinny missään muualla maailmassa.
”Linnut ovat hyvin värikkäitä ja kauniita, ja siitä ne ovat saaneet nimensäkin, ne ovat kuin suoraan paratiisista”, Rumbiak kuvailee.
Paratiisilinnut ovat uhanalaisia erityisesti salametsästyksen vuoksi. Yläpuolellamme liihottelevilla linnuilla ei onneksi ole hätää, sillä olemme paikalliseen Sundoy-heimoon kuuluvan Juzak Johanis Sundoyn omistamassa metsässä, jossa tämä harjoittaa WWF:n tuella perinteistä luonnonsuojelua, ”sasia”.
”Sasi perustuu siihen, että metsä ja ranta jaetaan alueisiin, jotka ovat vuorotellen joko avoimia tai suljettuja. Suljetulla alueella ei saa metsästää tai viljellä, mutta avoimella alueella paikalliset saavat harjoittaa perinteisiä elinkeinojaan, eli metsästää riistaa ja kerätä luonnon antimia”, hän selostaa.
Sundoy ja hänen perheensä partioivat metsässä säännöllisesti vahtien, etteivät ulkopuoliset esimerkiksi metsästä suojellulla alueella.
”Toisinaan vastaan tulee ansoja tai alueita, jotka metsästäjät ovat polttaneet saadakseen pussieläimet esiin piiloistaan. Jos metsästäjät ovat lähistöllä, käskemme heitä poistumaan ja kerromme, ettei alueella saa metsästää”, hän kuvailee.
55-vuotias Sundoy muutti Weyosiin 10-vuotiaana. Saman ikäisenä hän osallistui isänsä kanssa ensimmäistä kertaa perinteiseen kilpikonnarituaaliin ja innostui luonnonsuojelusta. Rituaalissa kilpikonnaa kutsutaan mereltä rannalle palmunlehtien avulla.
(juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Juzak Johanis Sundoy toteuttaa maillaan perinteistä luonnonsuojelua.
Alueen luonnolla on suuri merkitys heimon kulttuurissa. Kilpikonnarituaalin juuret juontavat valtavaan kiveen, joka seisoo kilpikonnien pesimiseen käyttämänsä rannan edustalla. Paikalliset kutsuvat kiveä nimellä Batu Rumah, ja tarun mukaan se on suuren vuoren pikkuveli.
”Aikoinaan kilpikonnat katosivat rannalta, ja Batu Rumah kysyi isoveljeltään vuorelta neuvoa tilanteeseen. Isoveli kertoi Batu Rumahille, että paikallisten on suoritettava rituaali, ja sen jälkeen kilpikonnat tulisivat takaisin”, Sundoy kertoo vanhaa tarinaa.
Aikaisemmin paikalliset söivät kilpikonnan osana rituaalia, mutta nykyään, kun rituaali suoritetaan, tehdään se tiedon lisäämiseksi kilpikonnien suojelusta.
”Ennen tapana oli myös kerätä kilpikonnien munia. Tänä päivänä tiedetään, että munien syöminen johtaisi ennen pitkää myös kilpikonnien katoamiseen.”
Nyt paikalliset tekevät WWF:n tuella tärkeää työtä suojellen kilpikonnien pesimisrantaa ja valvoen niiden munintaa. Sukupolvelta toiselle välittynyt tieto kilpikonnien pesintäpaikoista ja käytöksestä on tärkeässä roolissa kilpikonnien suojelutyössä.
Toimiko rituaali ja palasivatko kilpikonnat lopulta rannalle? Se selviää vain yhdellä tavalla: on hypättävä takaisin moottoriveneeseen ja käännettävä nokka kohtia Batu Rumahia.
Merikilpikonnien jäljillä
Pienen vuoren muotoista järkälettä koristavat siellä täällä rönsyilevät puut ja pensaat. Kun laskevan auringon valo kehystää Batu Rumahin, on helppo ymmärtää, miksi kiven ympärille on kasvanut legendoja.
Ehdimme levätä pienen hetken teltoissa ennen kuin herätys koittaa yhdeltätoista illalla. On aika lähteä etsimään kilpikonnia.
Alueella kulkevat kolmen uhanalaisen merikilpikonnan, liemikilpikonnan, merinahkakilpikonnan ja etelänbastardikilpikonnan, vaellusreitit. Näistä kenties erikoisin on jättiläismäinen merinahkakilpikonna, joka voi suurimmillaan kasvaa lähes kahden metrin pituiseksi ja jopa 700 kilon painoiseksi. Nyt ei ole merinahkakilpikonnan pesintäaika, mutta hyvällä tuurilla voimme nähdä rannalla liemikilpikonnan.
”Olemme todella onnekkaita, jos näemme liemikilpikonnan. Laji on erittäin uhanalainen muun muassa sen vuoksi, että tämänkaltaiset munimiseen soveltuvat hiekkarannat ovat kadonneet monista paikoista. Rantoja on tuhoutunut rakentamisen alta, ja lisääntynyt liikenne ja ihmisten toiminta on tehnyt niistä liian rauhattomia munimiseen”, matkatoverini Kaukonen kertoo.
Kirkkaat taskulamput voivat häiritä munimaan aikovia kilpikonnia, joten taivallamme infrapunavalon hämärässä hohteessa. Kahlaamme jokien yli ja ohitamme toisen kivisen maamerkin, kilpikonnan muotoisen kiven. Löydämme vanhan pesän ja rikkoutuneen munankuoren.
”Tämän pesän kohtaloksi on koitunut petoeläin, kenties varaani”, Rumbiak sanoo.
(juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Liemikilpikonnanaaras kaivaa pesää hiekkaan.
Onnistuneen muninnan lopputulos!
Vilkkaimpaan munimisaikaan kyläläiset vartioivat kilpikonnien pesiä ja rakentavat niiden suojaksi aitoja, jotta pedot eivät pääse ryöväämään munia. Toisinaan kilpikonnat munivat liian lähelle rantaa, jolloin nousuvesi saattaa huuhtoa munat mukanaan. Silloin kyläläiset siirtävät pesän turvallisempaan paikkaan.
Pari tuntia käveltyämme erotamme hiekassa erikoisia uria, jotka johtavat mereltä rannalle. Jäljet ovat peräisin kilpikonnan evistä, ja niiden lähellä näkyy kilpikonnan tekemä kuoppa.
”Kilpikonnat hämäävät toisinaan saalistajia tekemällä valepesän oikean pesän lähelle. Tämä vaikuttaa sellaiselta”, pohtii WWF Indonesian metsien ja villieläinten suojeluun keskittyvän ohjelman johtaja Muhammad Ali Imron.
Jälkiä risteilee siellä täällä, mutta itse kilpikonnia ei näy. Olemme jo vähällä luovuttaa, kun edestäpäin näytetään valomerkkiä. Liemikilpikonnanaaras on tekemässä pesää aivan telttaleirimme lähelle!
Hivuttaudumme pimeässä varovaisesti lähemmäs. Hiekka roiskuu kilpikonnan kaivaessa tarmokkaasti.
Liemikilpikonnat vaeltavat munimaan samalle rannalle, jossa ne ovat itse syntyneet. Tämäkin kilpikonnaemo on saattanut uida satoja tai jopa tuhansia kilometrejä tänne päästäkseen.
Pesän kaivaminen ja muninta kestävät pitkälle aamuyöhön. Lopuksi pesä tarkistetaan, ja kasa valkeita munia todistaa pesinnän onnistuneen. Noin kahden kuukauden kuluttua poikaset kuoriutuvat ja suuntaavat heti vaiston varassa mereen, turvaan saalistajilta.
-
WWF Länsi-Papualla
• Australian pohjoispuolella sijaitseva Papuan saari on maailman toiseksi suurin saari. Sen läntinen puoli kuuluu Indonesialle ja itäinen puoli Papua-Uusi-Guinealle.
• Länsi-Papualla sijaitsevat yhdet maailman koskemattomimmista sademetsistä, ja alueella elää useita uhanalaisia lajeja, kuten paratiisilintuja, merikilpikonnia sekä puukenguruita.
• Perinteisesti suuri osa metsistä kuuluu Papuan alkuperäiskansoille, mutta niitä on ryhdytty vasta hiljattain rekisteröimään virallisesti alkuperäisklaanien ja -heimojen hallintaan. Jos metsän omistajuutta ei voi osoittaa virallisella dokumentilla, vaarana on, että esimerkiksi yritykset voivat ottaa maita haltuunsa lupaa kysymättä tai viranomaisten luvalla.
• WWF tukee paikallisia alkuperäiskansoja metsien kartoittamisessa ja niiden virallisen hallintaoikeuden saamisessa.
• Länsi-Papuan luontoa uhkaavat muun muassa kaivosteollisuus, palmuöljyviljelmien ja muiden maatalousinvestointien laajentuminen, salametsästys sekä ilmastonmuutos, joka vaikeuttaa myös perinteisten elinkeinojen, kuten sago-palmun viljelyä.
• WWF tukee paikallisia luontoystävällisten elinkeinojen, kuten pienviljelyn, perinteisten käsitöiden ja ekoturismin harjoittamisessa.
• WWF:n luonnonsuojelutyötä Länsi-Papualla tehdään ulkoministeriön sekä WWF-kummien tuella.
Ekoturismi auttaa luontoa ja ihmisiä
Kilpikonnat ja paratiisilinnut ovat autuaan tietämättömiä, että houkuttelemalla alueelle luonnosta kiinnostuneita vierailijoita ne voivat auttaa paikallisia toimeentulossa. WWF:n tukemissa kylissä ekoturismista pyritään kehittämään tulonlähdettä kyläläisille.
”Syrjäisillä seuduilla elävät alkuperäiskansat eivät saa välttämättä lainkaan tukea valtiolta ja toimeentulo on epävarmaa. Paine omien metsäalueiden luovuttamiseen kaivosyhtiön tai palmuöljyplantaasin käyttöön saattaa olla suuri, jos vaihtoehtoja elannon tienaamiseen ei ole”, Kaukonen kuvailee.
Toimeentulon epävarmuus saattaa johtaa myös kilpikonnien, paratiisilintujen tai muiden uhanalaisten lajien salametsästykseen. Esimerkiksi kilpikonnanluisista koruista voi saada hyvän hinnan kaupungeissa, joissa varakkaat ihmiset ostavat niitä statussymboleiksi.
”Ekoturismi on yksi ratkaisu ongelmaan. Sen avulla paikalliset voivat hyötyä luonnonsuojelusta konkreettisesti”, Kaukonen sanoo.
Vaikka alueen metsä- ja meriluonto on todella ainutlaatuista nähtävää, on kylien syrjäinen sijainti haaste ekoturismin kehittämiselle. Turistien houkutteleminen alueelle vaatii paljon työtä ja huolellista suunnittelua.
Matkamme viimeisessä kohteessa, Nanggouw’n kylässä, vierailijoita varten on vastikään kehitetty ekoturismipaketti.
Kylä on jo itsessään nähtävyys: meren rannalle johtavaa tietä vierustavat värikkäät puutalot ja vehreät puutarhat. Nanggouw on saanut nimensä rannalla kasvavan vanhan banianiviikunapuun mukaan.
(juttu jatkuu kuvien jälkeen)
Nanggouw’n kylä on saanut nimensä rannalla kasvavan pyhän puun mukaan.
64-vuotias Domingas Yesnath johtaa kyläläisten naisten muodostamaa käsityöryhmää, jossa valmistetaan muun muassa mekkoja ja laukkuja viikunapuun kaarnasta.
”Ennen kuin kristinusko tuli tänne, puuta pidettiin pyhänä ja sen uskottiin voivan antaa voimaa ihmisille”, kuvailee kylän ekoturismiryhmän johtaja Herman Yesnath.
Vierailu puulla on myös osa turisteille suunnattua pakettia. Nanggouw’ssa vierailijat pääsevät lisäksi vaeltamaan sademetsässä ja katselemaan paratiisilintuja sekä muita Länsi-Papualle tyypillisiä lajeja, kuten puukenguruita ja täplä-kuskuksia.
Luonnon lisäksi turisteilla on mahdollisuus tutustua kylän kulttuuriin, kuten paikalliseen tanssiin sekä ostaa käsitöitä ja tutustua niiden valmistukseen. Kylän naiset valmistavat muun muassa vaatteita ja laukkuja viikunapuun kaarnasta, joka pehmennetään ensin puisella työkalulla hakkaamalla.
Käsityöryhmää johtava 64-vuotias Domingas Yesnath eli ”Mama Minggas” on pukeutunut itse valmistamaansa mekkoon ja päähineeseen.
”Tällaisen mekon valmistamiseen alusta loppuun menee suunnilleen kokonainen päivä”, hän kertoo.
Kyläläiset myös suojelevat luontoa ulkopuolisilta. Vielä muutamia vuosia sitten ihmisillä oli tapana kalastaa kylän alueella sijaitsevassa joessa käyttäen syanidia ja muita myrkkyjä. Tapa on sekä luonnolle että ihmisille erittäin haitallinen, sillä syanidia syönyt kala on myös ihmiselle myrkyllinen. Lisäksi myrkytetyt syötit voivat ajautua joesta mereen ja päätyä esimerkiksi kilpikonnan syömäksi.
Nyt kyläläiset pitävät huolen siitä, ettei joella kalasteta myrkkyä käyttäen.
Kuluneiden päivien aikana länsipapualainen vieraanvaraisuus on tullut meille tutuksi. Nanggouw’sta lähtiessämme saamme matkaevääksi kukkuralliset astiat meheviä kumkvatteja, banaaneja ja rambutaaneja. Hyvästit sanottuamme hyppäämme taas maastoauton kyytiin ja aloitamme pitkän ajomatkan takaisin. Sademetsä sirittää ympärillämme.
-
Sademetsän suojelijan muistilista
• Palmuöljyn tuotannon alta on raivattu valtavia määriä trooppista metsää erityisesti Kaakkois-Aasiassa. Jos olet ostamassa palmuöljyä sisältävää tuotetta, varmista, että siinä on RSPO-sertifikaatti tai etsi ainesosaluettelosta ”vastuullisesti tuotettua ja sertifioitua palmuöljyä”.
• Myös esimerkiksi suklaata tai kahvia ostaessa kannattaa suosia vastuullisuussertifioituja tuotteita, joiden tuotannossa on otettu huomioon ympäristö ja ihmisoikeudet. Pakkauksesta voi etsiä esimerkiksi Reilu Kauppa -, Rainforest Alliance – tai Luomu -merkkiä.
• Kasvipainotteisesti syömällä voi osaltaan vähentää painetta sademetsien raivaamiseen. Karjanlaidunnus ja rehusoijan viljely lihakarjalle ovat merkittäviä metsäkadon aiheuttajia. Lihantuotanto uhkaa sademetsiä myös kiihdyttämällä ilmastonmuutosta.
• Levitä tietoa sademetsien tärkeydestä ja niiden suojelusta. Tietoisuuden lisääminen voi innostaa muita toimimaan. WWF:n Sademetsä-kummina voit tukea sademetsien suojelutyötä. Kiitos teille Sademetsä-kummeille tärkeästä tuesta!
Kuuntele juttu
Auta Sademetsä-kummina
Tuellasi suojelemme luonnon monimuotoisuuden aarreaittoja, joita tuhotaan hälyttävällä vauhdilla. Tavoitteemme on pysäyttää maailman metsäkato vuoteen 2030 mennessä. Siihen pystymme vain yhdessä.