Antti Arnkilin kolumni: Jumalia on vaikea hylätä

Puhdasta energiaa kyllä otetaan paljon käyttöön, mutta se ei näytä syrjäyttävän fossiilisia, vaan tulee niiden kasvun päälle. Esimerkiksi öljyä kulutetaan maailmassa ennätysmääriä, suunnilleen sata miljoonaa barrelia päivässä. Siis miljardeja litroja joka päivä – samalla kun jutellaan siitä, kuinka öljyn aika on jo piankin jäämässä taakse. Miksi addiktio on niin syvä?

Mielenkiintoisen fiktionäkökulman asiaan tarjosi Emma Puikkosen romaani Musta peili (2021). Öljy ei ole vain kirjan suuri teema vaan myös yksi sen kertojista. Romaanin posthumanistisessa käsittelyssä öljyllä on oma ääni ja toimijuus. Outo aine, johon on pakkautunut uskomaton määrä muinaista auringon voimaa, odottaa kärsivällisesti maan poimuissa haaveillen palvelijasta, joka päästäisi sen takaisin valoon. Utelias kädellinen lopulta löytääkin tulevan isäntänsä ja vapauttaa sen syvyyksistä.

Öljyn pikku apurit palkitaan ruhtinaallisesti. ”Ihmiset avasivat suunsa ammolleen ja joivat ahnaasti kuin linnunpoikaset.” Ihmeellinen musta maito lataa ihmiset täyteen voimia, joita he jo pian luulevat omikseen. Moderni hybris liikuttaa kokonaisia kansoja. Öljy tanssittaa ihmistä miten mielii, ja saduista tulee totta, kun ilkikurinen jumala muuttaa muotoaan ja levittäytyy kaikkialle:

”Astioiksi ja puhdistusaineiksi ja nailoniksi minä muutun, vetoketjuiksi ja muovipusseiksi ja haluksi, hammasharjoiksi ja kosmetiikkarasioiksi ja vaseliiniksi, uniksi ja lämmitysöljyksi ja lentopetroliksi, lääkkeiksi ja lannoitteiksi ja maaleiksi, takeiksi ja sodiksi ja hameiksi ja silmälaseiksi.”

Öljy seuraa huvittuneena, kuinka ihminen ylistää kykyjään ja nokkeluuttaan, keksii energiasokeita talousteorioita ja runoilee nykyajan ylivertaisuudesta. Mikäs siinä, keimailkoon lainahöyhenissä, kunhan jatkaa herransa palvelemista. Öljy ei aio lopettaa ihmisen käyttöä.

Tuhoisat seuraukset huomataan, mutta silloin on jo vaikea erottaa, mihin öljy loppuu ja mistä ihminen alkaa. ”Mikroskooppisen pienet muovihiukkaset kieppuvat ihmisen veressä ympäri. Muovi humisee veren mukana suonia pitkin, varpaanpäihin ja kynsien alle, nenänpäähän ja päälakeen.”

Öljystä pyristellään eroon, mutta kuinka kääntää selkänsä jollekin näin mahtavalle? ”Jumalia on vaikea hylätä.”

Musta peili on tietenkin fiktiivinen teos. Eihän öljy oikeasti meitä hallitse? Todellisuudessa ihminen tekee päätöksiä ja muovaa omaa tulevaisuuttaan? Siihen mieluusti uskoisi, vaikka toistaiseksi historiassa ei olekaan nähty yhtään energiasiirtymää, jossa olisi luovuttu jostakin saatavilla olevasta energiasta. Tähän mennessä on vain lisätty uutta entisen päälle.

Tämä kuvastaa haasteen valtavuutta. Ihminen on ollut taitava rikkomaan rajoja, kiihdyttämään, käyttämään lisää kaikkea. Ensimmäistä kertaa olisi pystyttävä asettumaan rajojen sisään. Tapahtuuko se vapaaehtoisesti? Tällä hetkellä vaatii hyvää tahtoa nähdä suuri käänne, jossa planetaarinen kestävyys viimein otettaisiin kaiken toiminnan lähtökohdaksi ja teot alkaisivat vastata puheita.

Viimeiset yllätyksensä Mustan peilin fossiilijumala järjestänee vetäytyessään. Energiajuhlan päättyessä ja ekologisten seurausten vyöryessä päälle ihmistä viedään taas, mutta toiseen suuntaan.

Antti Arnkil on helsinkiläinen kustannustoimittaja ja kirjailija, jolta ilmestyi syksyllä planeetan kestävyyden rajoja käsittelevä esseekirja Seurauksia.