© Juha-Pekka Kervinen / WWF
Päivitetty

Itä-Usambaralla nähdään metsä puilta

Tansanian kylämetsissä käy kuhina. Naiset kastelevat taimiviljelmiään ja perhoset lepattavat tarhoissa. Kehittyneet ruoanvalmistusmenetelmät ovat vähentäneet polttopuun keruun tarvetta, ja aikaa jää myös vaihtoehtoisille, kestäville elinkeinoille. Metsien vaaliminen takaa elannon myös jälkipolville.

Kuoppainen, mutainen ja kiemurainen tie kulkee Vugan kylään Itä-Usambaran vuoristossa. Kaivan kumisaappaat auton takakontista ja teen vielä yhden pohjelihasharjoituksen, kun kiipeämme tapaamaan kylän ympäristöryhmäläisiä. Lapset pörräävät ympärillä astuessamme sisään hämärään huoneeseen.

Stephen Nyagonde edustaa WWF:n paikallista kumppanijärjestöä, Tanzania Forest Conservation Groupia (TFCG). Hän nostaa nyrkin ylös, hymyilee ja huudahtaa ”Vuga, oi!” Kyläläiset vastaavat kuorona ”Oi!” ja esittelykierros voi alkaa.

Vierailuumme on valmistauduttu huolellisesti. Ympäristöryhmän sihteeri on kirjoittanut muistion, josta selviävät kylän viimeisimmät kuulumiset. Paljon on ehditty: asukkaat suojelevat metsiä sekä välttämällä niiden käyttöä että estämällä laittomia hakkuita ja kaivostoimintaa. Vugalaiset kertovat havainneensa suojelutoimenpiteiden aiheuttamat myönteiset muutokset metsässä – jo kadonneet eläimet linnuista apinoihin ovat palanneet, ilmanlaatu on parantunut ja veden korkeus noussut metsän jälleen kukoistaessa.

Kylänvanhimmat haluavat näyttää meille pyhän puunsa. Sen juurella on aikojen saatossa käyty pyytämässä milloin sadetta, milloin suojaa kulkutaudeilta. Toiveet toteutuivat, jos puulle uhrasi kokonaisen lampaan ja kanan. Vaikka uhrimenot ovat loppuneet jo vuosia sitten, kyläläiset kunnioittavat edelleen aluetta eivätkä esimerkiksi poimi puusta tippuneita oksia polttopuuksi.

Kiipeämme yhä korkeammalle. Edessä avautuu henkeäsalpaava maisema. Hyvällä säällä täältä näkee kuulemma Kilimanjaron ja nytkin useampia WWF:n hankekyliä. Synkäksi mieltä vetää kuitenkin hakkuualueiden määrä – maapallon keuhkoja on hakattu matalaksi jo 1970-luvulta lähtien, jolloin muun muassa suomalainen kehitysyhteistyöpolitiikka perustui pitkälti tehometsätalouden vientiin.

Uusi liesi säästää aikaa ja luontoa

Kurkistan Blandina Lukindan pieneen keittiöön, jossa hän valmistaa puuroa. Blandina oli ensimmäisiä, joka hankki itselleen uuden, savesta muuratun lieden, kun WWF:n hanke kylässä käynnistyi. Kuuden lapsen äidin elämä muuttui lieden mukana kertaheitolla. Polttopuuta tarvitaan nyt neljä kertaa vähemmän kuin aiemmin. Ruokakin valmistuu kaksi kertaa nopeammin, kun liesiä on entisen yhden sijaan kaksi.

– Säästyneellä ajalla pystyn hankkimaan sivuansioita, kuten kasvattamaan taimia ja myymään siemeniä. Haluan myös auttaa muita kyläläisiä rakentamaan itselleen parempia liesiä heidän elämäänsä helpottamaan, kertoo Blandina puuronkeiton lomassa.

Uudet liedet parantavat Blandinan keittiön ilmanlaatua ja ehkäisevät näin myös keuhkosairauksia. Pitkään lämpimänä pysyvästä liedestä on lisäksi iloa vuoriston kylminä ajanjaksoina.

Myös siirtyminen savimajoista tiilitaloihin vähentää puun tarvetta. Eustack Bonifasi TFCG:stä pakenee kanssani äkillistä rajua sadekuuroa räystään alle. Törmäämme yksinkertaiseen laitteeseen, jolla tehdään tiiviitä tiiliskiviä. Niiden materiaalina on paikallinen punainen savimaa. Yhden tiilen painamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, vähän voimaa ja kymmenisen minuuttia. Tiilien tiivisteenä käytetään samaa maaperäainesta, ja tällä periaatteella rakennettu talo kestää parisenkymmentä vuotta. Se on paljon verrattuna savimajojen 4–5 vuoden elinikään. Parhaassa tapauksessa tiilitalo pystytään vuoraamaan betonilla, jolloin se on käytännössä ikuinen.

Sinisiipi olkapäällä

Seuraavana päivänä vastassa on uusi utelias lapsilauma. Tämä koulupukuinen porukka on saanut uuden luokkahuoneen perhosten myynnistä kertyneillä varoilla. Ibc Msasan kylässä riittää perhosenkasvattajaperheitä, joista yhden luokse olemme nyt matkalla. Tiemme raivaamme halki maustepensaiden ja hedelmäpuiden. Sana peltometsäviljelmä herättää helposti väärän mielikuvan yksipuolisesta puupellosta, ei sellaisesta rehevästä ja monipuolisesta herkkuaitasta, jolta täällä näyttää.

Edith ja Mathias Kajirun pihalla kiipeäminen palkitaan: sinisiipi laskeutuu olkapäälleni, lepattaa hetken ja jatkaa menoaan. Perhonen lajitovereineen viettää lyhyen, hektisen elämänsä vehreässä häkissä, jonka läpi aurinko siivilöityy ja jonne saalistajilla ei ole pääsyä.

Huomaan heti, että perhosten kasvatus on tuonut muutoksen Kajiruiden elämään: savimajan viereen on noussut uusi tiilistä rakennettu alumiinikattoinen koti. Siivekkäiden myyntituloilla on myös ostettu lisää viljelymaata ja maksettu perheen kahden vanhimman lapsen koulumaksut. Perhoset myydään keräilijöille ja perhostarhoihin.

– Koko perhe osallistuu perhosten hoitoon. Joka ilta keräämme perhosten munat talteen. Viiden päivän kuluttua ne ovat kasvaneet toukiksi, jotka puolestaan suljetaan kullekin perhoslajille sopivan kasvin ympärille pusseihin. Käymme päivittäin tarkistamassa, että toukilla on kaikki hyvin, kunnes ne sitten lajista riippuen koteloituvat noin 2–4 viikon kuluessa. Sitten toimitamme kotilot eteenpäin myytäväksi, kertoo Mathias.

Perhoset tasa-arvon asialla

Perhosprojektin vetäjä Amiri Saidi kertoo, että koko hanke alkoi alun perin halusta parantaa naisten tulonsaantimahdollisuuksia. Tällä hetkellä yli puolet alueen perhoskasvattajista on naisia. Tuotoista 65 % ohjataan kasvattajille itselleen, 7 % menee yhteisöjen tukemiseen ja loput hallinto- ja vientikuluihin.

– Sen lisäksi, että perhosenkasvatus kannattaa, lisää se myös luonnon monimuotoisuutta, kertoo Amiri ylpeyttä äänessään.

– Tarhoissa siivekkäitä eivät uhkaa luonnosta tutut vaarat, kuten hämähäkit, liskot, linnut, kameleontit ja käärmeet. Tietyt perhoslajit suosivat vain tiettyjä puulajeja, ja tämä innostaa kasvattajia viljelemään ja säilyttämään samaisia puita.

Pussitettujen puunuorukaisten sisällä perhosentoukat rapistelevat uutterasti lehdeltä toiselle. Perhosten myyntisesonki kestää vain puolet vuodesta, ja sen jälkeen syntyneet siivekkäät vapautetaan luontoon. Mielikuvissani sademetsän yli lepattaa värikäs perhosyhteisö – vapautus lienee sellainen näky, että sitä ei aivan heti unohda.

Mikrolainalla munkin paistoon

Mikrolainoilla tuettava yritystoiminta on yksi tavoista, joilla WWF ja TFCG pyrkivät vähentämään painetta metsien kontrolloimattomaan hyödyntämiseen. Mitä enemmän tuloja itä-usambaralaiset saavat muusta kuin puunhakkuusta ja yksipuolisesta maanviljelystä, sitä paremmin luonto säilyy koskemattomana.

Pankkitoimintaa harjoittaviin ryhmiin kuuluu kuhunkin noin kolmekymmentä jäsentä, joista kukin laittaa pankkiin joka kuukausi talletuksen. Lainan takaisinmaksut hoidetaan yleensä muutamassa kuukaudessa pienen koron kera. Pankki ei lainaa rahaa tyhjästä tai ilman korkoa, vaan toiminnalla edistetään ryhmäläisten omistajuutta, vastuuta ja jatkuvuutta suhteessa pankkiinsa.

Savimajaolosuhteissakin rahoja pystytään säilyttämään turvassa kekseliäästi. Omaisuus säilytetään metallilaatikossa, jonka kolme lukkoa on jaettu vaihtuville ryhmän jäsenille. Kukaan ei siis voi ottaa laatikosta rahaa ilman keskustelua muiden kanssa.

Rahaa ei ainoastaan lainata, vaan sitä myös annetaan tarvitseville. Mikäli esimerkiksi jonkun ryhmäläisen perheenjäsen sairastuu, hän voi hakea apua pankin ylimääräisestä rahastosta. Ryhmäläiset päättävät yhdessä avunannosta.

Koska rahaa ei ole pankissa suuria määriä, tehdään päätökset lainan annosta yhdessä. Hyviä syitä lainan antoon ovat esimerkiksi koulumaksut ja pienyrittäjyys.

Yksi Ibc Msalan kylän pankin asiakkaista on Joyce Clement, jonka kahvilassa käy kuhina.  Alen-poika saa paistaa hikihatussa munkkeja täyttääkseen asiakkaiden tarpeet. Joyce, 45-vuotias kolmen lapsen äiti, aloitti kahvilatoiminnan viime toukokuussa, ja on jo nyt pystynyt maksamaan alkupääomaan tarvittavan lainan takaisin kyläpankilleen. Teetä, munkkeja ja pannukakkuja tarjoava kahvila on kylän toinen, mutta asiakkaita on riittänyt kummallekin yrittäjälle, eikä kilpailuasetelmaa ole päässyt syntymään.

– Tunnen itseni itsenäisemmäksi ja olen hyvin ylpeä yrityksestäni, Joyce kertoo. Hän naurahtaa perään pystyvänsä jopa auttamaan tarvittaessa aviopuolisoaan taloudellisesti.

WWF Tansaniassa

WWF Suomen Tansanian kenttähanke sijoittuu Itä-Usambaran vuoristometsiin. Ne ovat yksi viidestä arvokkaimmasta metsäalueesta Afrikassa. Metsät tarjoavat elannon paikallisille asukkaille ja ovat tärkeitä makean veden saannin kannalta. Niitä uhkaavat esimerkiksi laittomat hakkuut ja polttopuun tarve.  WWF:n tavoitteena on metsäkadon pysäyttäminen, pirstoutuneen metsäpeitteen eheyttäminen, kotoperäisen lajiston elinolosuhteiden turvaaminen ja sademetsien kestävän käytön edistäminen.

Hanke käynnistettiin vuonna 2004. Se toteutetaan Suomen ulkoasiainministeriön tuella yhdessä paikallisväestön sekä paikallisten järjestöjen, viranomaisten ja hallinnon kanssa.

wwf.fi/tansania

Pelastetaan metsät yhdessä!

Tule mukaan suojelemaan Tansanian metsiä! Liity WWF:n sademetsäkummiksi osoitteessa wwf.fi/sademetsakummi. Voit antaa kummiuden myös lahjaksi ystävällesi.

Teksti: Anna-Stiina Lundqvist