Sarvikuonot

Sarvikuonoja elää Afrikassa ja Aasiassa, kaikkiaan viisi lajia. Nykyään kaikki sarvikuonolajit ovat uhanalaisia. Niitä salametsästetään sarvien vuoksi. Myös sarvikuonojen elinalueet ovat vaarassa tuhoutua.

  • 3000Sarvikuonojen salametsästys on lisääntynyt Etelä-Afrikassa 3000 prosenttia viimeisen viiden vuoden aikana
  • 2700isosarvikuonot voivat painaa jopa 2700 kiloa
  • ©WWF

WWF suojelee sarvikuonoja

WWF tekee työtä sarvikuonojen tulevaisuuden puolesta monin keinoin, kuten:

  • ehkäisee sarvikuonojen salametsästystä mm. salametsästyksen vastaisten joukkojen avulla
  • estää sarvikuonojen sarvien laitonta kauppaa mm. vaikuttamalla uhanalaisilla eläimillä käytävää kansainvälistä kauppaa koskevaan CITES-sopimukseen
  • suojelee sarvikuonojen elinympäristöä monin toimin, esim. kenttähankkeessaan Borneossa.
  • valistaa sarvikuonojen suojelun tärkeydestä mm. ympäristökasvatuksen keinoin
  • huolehtii sarvikuonojen suojelualueista
  • siirtoistuttaa sarvikuonoja turvallisemmille elinalueille tai toisille suojelualueille vahvistamaan kantaa ja
  • on perustanut kriisirahaston Afrikan sarvikuonojen auttamiseksi.

Lue kansainvälisen WWF:n verkkosivuilta englanniksi lisää WWF:n suojelutyöstä sarvikuonojen hyväksi.

Sarvikuonolajit

Pensassarvikuono (mustasarvikuono, aiemmin suippohuulisarvikuono)

Pensassarvikuonon (Diceros bicornis) erottaa leveähuulisarvikuonosta pidentyneestä ylähuulesta. Sen vanha suomenkielinen nimi onkin suippohuulisarvikuono. Pensassarvikuonon ominaispiirteitä ovat:

  • paino: 800–1350 kg
  • säkäkorkeus: 1,4–1,7 m
  • sarvien määrä: kaksi, jopa kolme; etummainen kookkain ja jopa 1,3 m pitkä
  • väri: pääasiassa harmaa, voi vaihdella vaaleanruskeasta tummanruskeaan maaperäolosuhteiden mukaan.

Pensassarvikuonon elinympäristö vaihtelee aavikoista vuoristometsiin. Pääasiassa se elää ruoho- ja metsäkasvillisuuden rajavyöhykkeillä. Pensassarvikuonolla on neljä alalajia, jotka elävät eri puolilla Afrikkaa. Lähes 98 % pensassarvikuonoista elää neljän maan alueella:

  • Etelä-Afrikassa
  • Namibiassa
  • Zimbabwessa ja
  • Keniassa.

Lajia esiintyy harvakseen myös muiden maiden alueilla Kamerunista itään ja Etiopiasta etelään. Sitä on uudelleenistutettu mm. Sambiaan ja Botswanaan. Lajin elinpiiri kattoi aikoinaan koko Saharan eteläpuoleisen Afrikan lukuun ottamatta Zairen jokialuetta.

Vielä 1900-luvun puolivälissä pensassarvikuono oli maailman sarvikuonoista runsaslukuisin. Viimeisten 60 vuoden aikana populaatio on kuitenkin kutistunut 90 %. Vielä 1960-luvun lopussa arvioitiin, että Afrikassa elää noin 70 000 yksilöä. Vuonna 2007 kannan kooksi arvioitiin 3725 yksilöä.

Kanta kehittyy nykyisin hyvään suuntaan, mutta laji on edelleen uhanalainen. Erityisesti Pohjois-Kamerunissa elävä läntinen alalaji on yhä vaarassa kuolla sukupuuttoon. Tämän alalajin edustajia on jäljellä enää vain muutama. On myös merkkejä siitä, että salametsästys lisääntyy monissa maissa.

Isosarvikuono (valkosarvikuono, aiemmin leveähuulisarvikuono)

Lähes karvattoman isosarvikuonon (Ceratotherium simum) ominaispiirteitä ovat:

  • paino: 1800–2700 kg
  • säkäkorkeus: 1,5–1,8 m
  • sarvien määrä: kaksi; näistä suurempi pohjoisella alalajilla noin 1 m pitkä ja eteläisellä alalajilla 1–1,5 m pitkä ja
  • väri: harmaa.

Isosarvikuonoilla on sarvikuonoista monimutkaisin sosiaalinen rakenne. Jopa 14 eläimen klaaneja esiintyy.

Isosarvikuonoa on kaksi alalajia: pohjoinen C.s.cottoni, zairenleveähuulisarvikuono ja C.s. simum, etelänleveähuulisarvikuono. Isosarvikuonoa esiintyy:

  • Etelä-Afrikassa
  • Botswanassa
  • Norsunluurannikolla
  • Keniassa
  • Kongon demokraattisessa tasavallassa
  • Mosambikissa
  • Namibiassa
  • Swazimaassa
  • Sambiassa ja
  • Zimbabwessa.

Pohjoinen alalaji on äärimmäisen uhanalainen. Vain muutama yksilö sinnittelee Garamban kansallispuistossa Kongon demokraattisen tasavallan koillisosassa.

Eteläisen alalajin luultiin 1800-luvun lopussa kuolleen sukupuuttoon. Vuonna 1895 löydettiin kuitenkin pieni, alle sadan yksilön populaatio Etelä-Afrikasta. Yli vuosisadan ajan jatkuneen suojelun ansiosta kanta on saatu elvytettyä noin 14 500 yksilöön (vuonna 2007). Valkosarvikuonon eteläinen alalaji onkin ainoa sarvikuono joka ei ole tällä hetkellä uhanalainen. Se on luokiteltu silmälläpidettäväksi.

Indokiinansarvikuono eli jaavansarvikuono

Karvattoman jaavansarvikuonon (Rhinoceros sondaicus) ominaispiirteitä ovat:

  • paino: 900–2300 kg
  • säkäkorkeus: 1,5–1,7 m
  • sarvien määrä: yksi; uroksilla noin 25 cm pitkä, naarailla lyhempi tai puuttuu kokonaan ja
  • väri: harmaa.

Jaavansarvikuono jakautuu kahteen alalajiin: Indonesian jaavansarvikuono (Rhinoceros sondaicus sondaicus) ja Vietnamin jaavansarvikuono (Rhinoceros sondaicus annamiticus), joka on kuollut sukupuuttoon. Viimeinen Vietnamissa elänyt jaavansarvikuono kuoli vuonna 2010, todennäköisesti salametsästyksen seurauksena.

Jaavansarvikuono on luultavasti harvinaisin suurista nisäkkäistä. Jaavansarvikuonoja on jäljellä enää noin 50 yksilöä. Valtaosa asuu Ujong Kulonin kansallispuistossa Indonesiassa.

Osa jaavansarvikuonoista aiotaan siirtää muualle Kaakkois-Aasiaan, kenties Sumatran saarelle. Näin estetään, ettei esimerkiksi äkillinen luonnonkatastrofi, salametsästäjien mittava toiminta tai sairausepidemia hävitä koko lajia. Hanke on kuitenkin vaativa, koska aikaisempia kokemuksia tämän lajin siirtämisestä ei ole. Ongelmana onkin mm. löytää paikka, jossa laittomien hakkuiden ja salametsästyksen uhka ovat pieniä.

Haasteena on myös sarvikuonojen vangitseminen siirtoa varten niitä vahingoittamatta sekä kulkuyhteydet kansallispuistossa. Pitää myös ratkaista kuinka monta urosta ja naarasta on siirrettävä, jotta uusi kanta on elinkelpoinen, mutta ei vaaranneta Ujong Kulonin kannan elinkelpoisuutta.

Pienen populaatiokokonsa vuoksi laji on erityisen suuressa vaarassa hävitä luonnonmullistusten, tautien, salametsästyksen, poliittisten levottomuuksien tai geneettisen heikentymisen vuoksi. Jaavansarvikuonoa uhkaa myös jatkuvasti kasvavan ihmispopulaation yhä lisääntyvä maantarve.

Pikkusarvikuono eli sumatransarvikuono

Sumatransarvikuono (Dicerorhinus sumatrensis) on sarvikuonoista pienin. Sillä on tiheä karvapeite. Muita sumatransarvikuonon ominaispiirteitä ovat:

  • paino: 600–800 kg
  • säkäkorkeus: 0,9–1,5 m
  • sarvien määrä: kaksi (ainoa Aasian sarvikuonoista, jolla kaksi sarvea) ja
  • väri: nuorena punertavanruskea, tummuu vanhemmiten.

Sumatransarvikuonon laaja levinneisyys ulottui aikoinaan Himalajan juurilta Bhutanista itäiseen Intiaan, Burman ja Thaimaan läpi jopa Vietnamiin ja Kiinaan, ja etelässä Malesiaan sekä Sumatran ja Borneon saarille.

Nykyisin sumatransarvikuonoa tavataan ainoastaan hajanaisilla alueilla Malesian niemimaalla, Sumatran saarella ja Borneolla Sabahin alueella. Borneon saaren Indonesian puoleisen osan sekä Malesian Sarawakin osavaltion sarvikuonopopulaatioiden uskotaan kuolleen sukupuuttoon. Borneolla elävän populaation katsotaan kuuluvan eri alalajiin (D.S.harrissoni) kuin Sumatran alueella ja Aasian mantereella tavattavat sumatransarvikuonot (D.s.sumatrensis).

Sumatransarvikuonoja arvioidaan olevan jäljellä alle 300 yksilöä. Jäljellä olevat populaatiot ovat pieniä ja kaukana toisistaan. Sumatransarvikuonopopulaatio on puolittunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Populaation vakiintumisesta ei näy merkkejä.

Salametsästys on verottanut sumatransarvikuonon Borneon populaatiota merkittävästi, mutta pieni ryhmä on säilynyt hengissä "Borneon sydämessä" laajojen sademetsäkaistaleiden peittämällä alueella. Tämä tieto käy ilmi Sabahin osavaltiossa Malesiassa vuonna 2005 tehdystä kenttäselvityksestä ja sarvikuonojen historiallista elinympäristöä koskevasta aineistosta.

Intiansarvikuono

Intiansarvikuono (Rhinoceros unicornis) on suurin kolmesta aasialaisesta sarvikuonosta. Se ominaispiirteitä ovat:

  • paino: 1800–2700 kg
  • säkäkorkeus: 1,75–2 m
  • sarvien määrä: yksi, pituus 20–60 cm ja
  • väri: ruskeanharmaa.

Intiansarvikuonot elävät pienissä populaatioissa Koillis-Intiassa, Nepalissa ja Bhutanissa. Vuonna 1975 niitä arvioitiin olevan 600–700. Tehokkaan suojelun ansiosta kannan koko on nyt 2 400 yksilöä. Laji on kuitenkin yhä uhanalainen, sillä vain kahdessa sen populaatioista on yli 100 yksilöä.

Ravinto

Sarvikuonot ovat kasvissyöjiä. Ne syövät mm.:

  • ruohoja
  • hedelmiä
  • lehtiä
  • oksia ja
  • puunkuorta.

Osa lajeista ruokailee myös viljelmillä.

Lisääntyminen

Sarvikuononaaraat tulevat sukukypsiksi muutaman vuoden uroksia nuorempina, lajista riippuen 3–7-vuotiaina. Kantoaika kestää 15–17 kuukautta. Poikasia syntyy tavallisesti 2–4 vuoden välein.

Urokset elelevät yleensä yksinään pariutumisaikaa lukuun ottamatta. Naaraat voivat elää yhdessä naaraspoikasten kanssa.

Sarvikuonot voivat saavuttaa 30–60 vuoden iän. Pienimpien sarvikuonolajien yksilöt ovat lyhytikäisimpiä.

Uhkat

Salametsästys

Sarvikuonot ovat metsästäjille helppoja saaliita. Niiden sarvi on helposti kätkettävä salakuljetuksen kohde.

Sarvesta valmistettujen, statussymboleina käytettyjen tikarinkahvojen kysyntä kasvoi Jemenissä 1970-luvulla siinä määrin, että maasta tuli koko Afrikan sarvikaupan keskus ja sarven hinta nousi 20-kertaiseksi. Leveähuuli- ja varsinkin suippohuulisarvikuonojen populaatiot romahtivat kiihtyneen salametsästyksen seurauksena. Vielä 1980-luvun alussa jopa puolet maailman sarvikaupasta suuntautui Jemeniin. Nykyisin sarvikuonoja uhkaa eniten sarven suuri kysyntä itämaisen kansanparannuksen tarpeisiin.

Kansainvälisen kaupan kiellosta ja vaihtoehtohoidoista huolimatta kysyntä on pysynyt korkeana erityisesti Kiinassa, Taiwanissa ja Etelä-Koreassa. Etelä-Koreassa sarvea käytetään useiden vaivojen lääkitsemiseen: mm. epilepsian, kuumeen, kouristusten ja aidsin hoitoon. Sarvi on samanlaista sarveisainetta kuin ihmisen kynsi.

Katso video Afrikan sarvikuonojen salametsästyksen mittavasta lisääntymisestä ja ammattimaistumisesta:

Poliittiset levottomuudet

Poliittiset levottomuudet ja sodat ovat vaikeuttaneet Afrikan sarvikuonojen suojelua huomattavasti varsinkin Angolassa, Ruandassa, Somaliassa ja Sudanissa. Tämän seurauksena sarvikuonoja uhkaava sarvikauppa ja köyhyyteen linkittyvä salametsästys ovat yleistyneet.

Elinalueiden tuhoutuminen ja muuttuminen

Maanviljely ja ihmisasutus ovat verottaneet sarvikuonojen elintilaa erityisesti Kaakkois-Aasiassa ja Intiassa.

Monet jäljellä olevista sarvikuonoista ovat nyt keskittyneet suojelualueille. Tärkeät suojelualueet jäävät kuitenkin yhä enemmän toisistaan eristyksiin metsänhakkuiden, maatalouden, ihmisasutuksen sekä teiden ja patojen rakentamisen takia.

Tiesitkö, että…

  • Sarvikuonoilla on heikko näkökyky.
  • Sarvikuonot vilvoittelevat mielellään ottamalla mutakylpyjä.
  • Leveähuuli- eli valkosarvikuonon (white rhinocero) nimi juontaa juurensa hollannin kielen sanasta ’weit’ (leveä), joka viittaa sen leveään turpaan eikä suinkaan valkoiseen väriin.
  • Paksun turkin peittämä, Pohjois-Euroopassakin elänyt villasarvikuono kuoli sukupuuttoon viimeisen jääkauden aikana, noin 10 000 vuotta sitten.
  • Suurin koskaan elänyt nisäkäs, pitkäkaulainen Paraceratherium, kuului sarvikuonoihin.

Perusta oma synttärikeräys!

Valitse kohde ja osoita merkkipäivän huomionosoitukset luonnon hyväksi.

Lue lisää

Antamalla rikastuu!

©WWF

Ihminen, joka näkee luonnon rikkauden, ei ole koskaan köyhä. Tue työtämme.

Tee kertalahjoitus