Valokuvien tekijänoikeudet

Ahven on sisävesilaji, joka elää myös meren rannikolla. Ahventa esiintyy koko Suomessa pohjoisinta käsivarren Lappia lukuun ottamatta. Se on parvikala, jonka ruokavalio koostuu mm. pohjaeläimistä ja pikkukaloista. Ahven voi saavuttaa jopa yli kahden kilon painon, mutta niin suuria körmyniskoja tapaa harvoin. Paikoittain isot ahvenet voivat kantaa mukanaan merkittävää myrkkykuormaa, jolloin niitä ei kannata syödä usein. Suuret ahvenet ovat parhaita lisääntyjiä ja siten tärkeitä kalakannan ylläpitämiseksi.

Ahvenen sanotaan tarttuvan kaikkiin pyydyksiin, ja siksi se onkin ollut pitkään suosittu ruokakala ja vapaa-ajankalastuksen kohde. Merialueen ahvensaalis on ollut 2000-luvun aikana kasvussa, joskin viime vuosina ahven saaliit ovat jääneet keskimääräistä heikommiksi.

Ahvenen kalastus Suomen rannikolla on tyypillistä sekalajikalastusta verkoilla ja rysillä, jossa tavoitellaan samanaikaisesti useita lajeja. Verkkoihin voi näin ollen tarttua myös uhanalaisia lajeja, mikä on johtanut verkkokalastuksen säätelytarpeeseen merialueella. Tämän vuoksi ahventa ei kuitenkaan tarvitse vältellä ruokakalana.

¹Vänern, Vättern, Hjälmaren, Mälaren

Alaskanseiti kuuluu turskakalojen lahkoon, ja se muistuttaakin ulkonäöltään huomattavasti turskaa. Se on kylmässä vedessä viihtyvä petokala, joka saalistaa kaloja ja äyriäisiä. Alaskanseiti viihtyy pääasiassa syvissä vesissä, mutta kutuaikaan keväällä se nousee suurissa parvissa rannan tuntumaan lisääntymään.

Alaskanseiti elää Pohjoisella Tyynellämerellä. Suuria populaatioita tavataan muun muassa Alaskan rannikolla ja Beringinmerellä. Alaskanseiti on Pohjoisen Tyynenmeren yleisimpiä kalalajeja, ja kannat ovat olleet suhteellisen vakaita. Ilmaston lämpenemisellä pelätään olevan negatiivinen vaikutus alaskanseitikantojen tilaan.

Alaskanseitiä käytetään satojen elintarvikkeiden raaka-aineena Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Japanissa. Erityisesti kalapakasteet, kuten kalapuikot ja surimi, on hyvin usein valmistettu alaskanseitistä. Myös sen mätiä käytetään paljon elintarvikkeiden valmistuksessa.

Sardelli on suurissa parvissa elävä sillikala. Se käyttää ravinnokseen planktonia, ja parvet muuttavat usein ravinnon perässä kesäisin pohjoisemmaksi ja hakeutuvat pinnan tuntumaan. Suuret sardelliparvet ovat monelle eläinlajille tärkeä ravinnonlähde. Sardellien ja muiden pienten sillikalojen väheneminen johtaa usein negatiivisiin muutoksiin ravintoketjuissa.

Sardelli elää Euroopan rannikon tuntumassa Välimerellä, Mustamerellä sekä Pohjois-Atlantin itärannikolla. Välimeren sardellikanta on elpynyt ilahduttavasti viime vuosina. Mustanmeren sardellikanta on palautunut 1980-luvun romahduksesta, mutta kalastushallinnossa on edelleen monin paikoin puutteita. Biskajanlahdella sardellikannat ovat hyvällä tasolla.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES 8; 2FAO37, GSA 22; 3FAO 37, GSA 6; 4FAO 37, GSA17; 5FAO 37

Ankeriaita elää Pohjois-Atlantilla, Pohjanmerellä, Välimerellä ja Itämerellä. Niillä on kiehtova elinkaari, jota ei vieläkään tunneta täysin. Nämä käärmemäiset otukset ovat pitkäikäisiä kaloja, jotka vaeltavat yli 6 000 kilometriä lisääntyäkseen. Uskotaan, että kaikki ankeriaat lisääntyvät Atlantin luoteisosassa, Sargassomeressä. Vastakuoriutuneet ankeriaan poikaset aloittavat pitkän vaelluksensa merivirtojen mukana kohti Eurooppaa, jossa ne uivat sisävesiin kasvamaan. Euroopan rannikolle saapuessaan ankeriaat ovat noin kuusivuotiaita.

Luontaiset ankeriaskannat ovat uhattuina niin Suomessa kuin maailmallakin. Ankeriaan läpinäkyvät poikaset, lasiankeriaat, ovat olleet voimakkaan pyynnin kohteena ja vähentyneet merkittävästi. Äärimmäisen uhanalaisen ankeriaan kauppaa säädellään kansainvälisin sopimuksin, mutta ankeriaan poikasilla käydään mittavaa salakauppaa.

Suomen sisävesien ankeriaskannat ovat nykyään istutusten varassa, koska sinne johtavat joet on padottu. Ankeriasistutuksiin Suomessa käytetyt lasiankeriaat on pyydetty Ranskasta ja Britteinsaarilta. Istutukset eivät tue lajin säilymistä, koska vesirakentaminen estää sukukypsien kalojen laajamittaisen paluun Sargassomereen. Suomessa tapahtuva pyynti vastaavasti vähentää kudulle pyrkivien ankeriaiden määrää.

Suomessa ankeriaalle on laadittu hoitosuunnitelma. Hoitosuunnitelma perustuu lähinnä siirtoistutuksiin, eikä edesauta kutevan ankeriaskannan elpymistä.

Grönlanninpallas elää Pohjois-Atlantin ja Pohjoisen Tyynenmeren arktisilla ja kylmillä merialueilla. Se on syvissä vesissä viihtyvä laji, joka kasvaa noin metrin mittaiseksi ja vajaan 50 kilon painoiseksi.

Barentsinmeren ja Norjan merialueiden pallaskannat ovat olleet kauan alhaisella tasolla. Heikon lisääntymisen takia kannan epäillään heikkenevän lähivuosina, varsinkin jos kalastuspaine kasvaa entisestään. Muualla Koillis-Atlantilla kannan tilasta ei ole tarkkaa tietoa. Luoteis-Atlantilla kantojen tilassa on suurta vaihtelua ja kanta-arviot ovat puutteellisia. Tyynellämerellä kannat ovat vakaat, mutta kalastuksen arvioidaan aiheuttavan haittaa uhanalaiselle merieliöstölle. Erityisesti pohjatroolit voivat vaurioittaa merenpohjaa ja kylmän veden koralleja.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27

Aikuinen haimonni on tasaisen harmaa, ja sen normaali myyntikoko on alle kaksi kiloa. Nykyisin haimonnia kasvatetaan lammikoissa ja jokiin rakennetuissa kassikasvatuslaitoksissa lähinnä Thaimaassa ja Vietnamissa. Kasvatuksessa on ongelmia: Verkkoaltaiden ja lammikoiden aiheuttamaa ravinne- ja lääkeainekuormitusta ei säädellä riittävästi. Rajusti kasvavan kysynnän vuoksi uusia altaita raivataan monimuotoisuudeltaan arvokkaille kosteikkoalueille. Rehun hankinnan vastuullisuudessa on myös paljon kehitettävää.

Haimonnin vastuullisuus riippuu myös kalan tarkasta alkuperästä. Vietnam on suurimpia haimonnin tuottajamaita, ja se on valtiona sitoutunut sertifioimaan tuotantoaan kestävyyskriteerien mukaisesti.

Parhaimmillaan haimonnin kasvatus voi olla ekologisesti kestävää, sillä haimonni on kaikkiruokainen ja vaatii vähemmän villiä kalaa ravinnokseen kuin esimerkiksi lohikalat. Haimonnilla uskotaan olevan tulevaisuudessa merkittävä rooli kasvavan ihmisväestön ruokkimisessa.

Hait ja rauskut ovat rustokaloja, joilla on saalistajina suuri merkitys meriekosysteemeille. Lajeista suurin osa elää valtamerialueilla, mutta joitakin lajeja tavataan myös makeissa vesissä kuten Mississipissä Pohjois-Amerikassa ja Amazonjoessa Brasiliassa. Suurin osa haista ja rauskuista on voimakkaasti ylikalastettuja. Elintarvikkeiksi käytetään monesti vain haiden evät ja rauskujen siivet. Loppuosa kalasta heitetään takaisin mereen. Haiden ja rauskujen osia käytetään myös esimerkiksi luontaistuotteisiin.

Useimmat lajit elävät suhteellisen pitkäikäisiksi ja lisääntyvät hitaasti. Ne tuottavat vain muutaman jälkeläisen vuosittain. Siksi säänneltykin kalastus vaikuttaa haitallisesti hai- ja rauskulajeihin.

Hait ovat myyttisiä merten saalistajia. Ne syövät kaloja, merikilpikonnia, hylkeitä ja jopa pieniä valaita. Maailman suurin kala on valashai. Tämä 15 metrin pituiseksi kasvava jättiläinen syö kuitenkin monista sukulaisistaan poiketen pelkästään planktonia. Suurelta osalta haita puuttuu virallinen uhanalaisuusluokitus pääosin kalastuspoliittisista syistä.

Rauskulajeja on maapallolla yli 500. Suurin osa niistä elää merenpohjalla saalistaen pohjaeläimiä, kuten rapuja ja simpukoita. Suomessakin kaupataan valitettavasti muun muassa tuoreita rauskunsiipiä. Rauskuista esimerkiksi silorausku on vähentynyt dramaattisesti kalastuksen seurauksena.

Hauki on maailman laajimmalle levinnyt sisävesilaji. Suomessa se elää koko maassa niin järvissä, joissa kuin meren rannikollakin. Solakka petokala voi kasvaa jopa puolitoistametriseksi ja 35-kiloiseksi, mutta Suomessa isoimmat yksilöt ovat noin 20-kiloisia.

Suomen haukikannat ovat suhteellisen vakaat, erityisesti sisävesissä. Kannat ovat kuitenkin heikentyneet paikoin. Taantumisen syyt ovat monissa tapauksissa epäselviä, mutta todennäköisesti ilmiö johtuu ympäristön muutoksista.

Hauki saalistaa toisia kaloja, jopa omia lajikumppaneitaan. Sillä on tärkeä rooli ekosysteemissä, sillä hauet pitävät esimerkiksi särkikalakantoja kurissa. Hauen arvostus ruokakalana on näyttänyt elpymisen merkkejä pitkään jatkuneen taantuman jälkeen. Vuonna 2018 haukea pyydettiin vesistämme noin 6400 tonnia. Haukisaaliista noin 95 prosenttia on vapaa-ajan kalastajien saalista.

Hietakampelaa tavataan Biskajanlahdelta Barentsinmerelle ja eteläiselle Itämerelle. Satunnaisesti lajia löytyy Suomenkin aluevesiltä. Pohjaeläimiä ravinnokseen käyttävät hietakampelat oleskelevat lähellä rannikkoa hiekka-, sora- ja liejupohjilla, yleensä melko matalissa vesissä.

Hokikala elää Uuden-Seelannin ja eteläisen Australian vesialueilla. Se on pitkulainen syvänmeren kala, joka voi kasvaa seitsenkiloiseksi. Hoki elää 400—1000 metrin syvyydessä ja saalistaa ravinnokseen lyhtykaloja, äyriäisiä ja kalmareita. Hokikala on varsin nopeakasvuinen laji, joka saavuttaa sukukypsyyden kolmen vuoden iässä. Hokikalan troolauksen yhteydessä voi tulla sivusaaliiksi myös uhanalaisia lajeja.

Hokikala on vaalealihainen pakastealtaiden ja lounasravintoloiden suhteellisen tuore tuttavuus. Hokikalaa tarjoillaan muun muassa pikaruokalaketjujen aterioissa, ja se on myös suosittu surimin raaka-aine.

Hummeri on roteva sinisenmusta äyriäinen, josta tulee keitettäessä kirkkaanpunainen. Euroopanhummeri, jota tavataan Itämerta ja Islantia lukuun ottamatta Euroopan rannikolla, voi kasvaa kymmenen kilon painoiseksi körilääksi ja elää jopa yli satavuotiaaksi. Hummerikannat ovat heikolla tasolla eri puolilla Eurooppaa, eikä merkkejä kannan palautumisesta ole nähtävissä.

Suomessa on myynnissä myös amerikanhummeria, jota tuodaan usein kypsänä ja pakastettuna muun muassa Kanadasta. Amerikanhummeri on painavin meriäyriäinen: se voi painaa jopa 20 kiloa. Pohjois-Amerikan hummerikannat ovat pääosin kestävällä tasolla, mutta pyyntiin liittyy sivusaalisongelmia etenkin uhanalaisten valaiden osalta, jotka voivat takertua mertojen naruihin.

Hummeria pyydetään merroilla, mikä on yleisesti ympäristölle hellävarainen pyyntimenetelmä. Hummeria voidaan pyytää myös sukeltamalla ja poimimalla suoraan pohjasta, mutta tämä menetelmä on kuitenkin kielletty liian tehokkaana muun muassa Ruotsin kalastusalueella.

Hummerit elävät kivisillä merenpohjilla, joista ne voivat löytää kivenkoloja päiväaikaiseen lymyilyyn ja ravinnokseen muun muassa simpukoita. Hummeri on kotimaisen rapumme tapaan yöeläin. Monet saattavat yllättyä tiedosta, että hummerit voivat olla joko oikea- tai vasenkätisiä.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹ICES IIIa, ²ICES IVc, ³ICES IIa, ICES IIIa, ICES Iva, ⁴FAO 21

Kampelakaloihin kuuluva kallioantura elää kivikkoisilla pohjilla Koillis-Atlantilla Biskajanlahdelta Islantiin ja Vienanmerelle. Tiedot lajin elintavoista ja esiintymisestä ovat osin puutteellisia. Pohjanmerellä kallioantura lienee jopa runsastunut viime vuosina, mutta esimerkiksi Britteinsaarten ympäristössä kanta on ollut laskusuunnassa jo pitkään.

Kalmarit ovat pääjalkaisten lahkoon kuuluvia sulavarakenteisia mustekaloja, joita löytyy lähes kaikilta maailman merialueilta. Monet kalmarilajit ovat elinalueillaan yleisiä. Ne ovat petoja, jotka saalistavat pyyntilonkeroillaan kaloja ja äyriäisiä. Suuret kalmarilajit, kuten jättiläiskalmari, voivat elää jopa kahden kilometrin syvyydessä.

Kalmarit eivät ole valvotun kalastuksenhoidon alaisuudessa. Kalmarikannan luontaiseen sykliin kuuluvat huomattavat vaihtelut, mutta kalastaminen voi vaikuttaa populaatioihin negatiivisesti. Monet merinisäkkäät ja petokalat ovat riippuvaisia kalmaripopulaatioista.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ²FAO 47

Kampasimpukoita, ostereiden lähisukulaisia, tavataan kaikilla maailman merialueilla. Ne elävät yleensä hiekkapohjilla, matalilta alueilta aina sadan metrin syvyyteen asti. Tavallisesti kampasimpukoita esiintyy 10–15 metrin syvyydessä. Kampasimpukoiden heimoon (Pectinidae) kuuluu noin 30 lajia, joista useat ovat kaupallisesti tärkeitä. Suomen markkinoilla kampasimpukat olivat aikaisemmin harvinainen erikoisuus, mutta nykyään niitä löytyy useiden ravintoloiden ruokalistoilta ja kauppojen kalatiskeiltä.

Kampasimpukoiden pyynti pohjatrooleilla ja -haroilla vahingoittaa merkittävästi merenpohjan ekosysteemiä.

Itämeren kampelakantojen arvioidaan kasvaneen muutamia alueellisia poikkeuksia lukuun ottamatta, vaikka kalastuspaine on paikoin lisääntynyt. Itämeren rehevöitymisestä johtuva hiekkapohjien limoittuminen voi kuitenkin pienentää rannikkomme kampelakantoja. Meriveden suolaisuuden ajoittainen lisääntyminen ja varsinkin Itämeren tilan pysyvä parantuminen palauttaisivat kampelan todennäköisesti nykyistä monilukuisempana takaisin Suomen rannikolle. Kampelan pyynti Itämeren pääaltaalla on haitallista heikossa tilassa olevilla turskakannoille ja verkkokalastuksen sivusaaliiksi voi jäädä uhanalaisia pyöriäisiä. 

Maailmalla kampelat ovat arvostetuimpia talouskaloja ja ne ovat laajasti kaupallisen kalastuksen piirissä. Kampelalla on suomalaisessa kalastuksessa taloudellisesti vähäinen merkitys, ja sitä saadaan pääasiassa sivusaaliina. Pienestä kalastuspaineesta johtuen Suomen rannikon kampelakantojen arvioidaan kestävän nykyisen pyynnin, vaikka kannat eivät ole kovin vahvoja.  

Kampela ja Itämeren kampela ovat niin samannäköisiä, ettei niitä voi ulkonäön perusteella erottaa. Osin tästä syystä, Itämeren kampela tunnistettiin omaksi lajikseen vasta joitakin vuosia sitten. Lajit voi erottaa toisistaan vain geneettisin menetelmin tai tutkimalla kalojen munia tai siittiösoluja. 

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES 22-23, ²FAO 27, ICES 24-28 

Karppi on alun perin Aasiasta kotoisin oleva jykevä särkikala. Se viihtyy hyvin rehevissä vesistöissä ja käyttää ravinnokseen pohjaeläimiä ja jonkin verran myös vesikasveja. Rehevissä vesistöissä se pystyy syrjäyttämään rehevöitymistä aiheuttavia pienempiä kalalajeja, ja siten sillä voi olla vedenlaatua parantava vaikutus. Karppi voi elää jopa 30-vuotiaaksi ja saavuttaa 20 kilon painon. 

Suomen vedet ovat olleet liian kylmiä karpin poikasille, joten se ei ole pystynyt muodostamaan lisääntyviä kantoja vesistöissämme. Toistaiseksi Suomen karppikanta on siis ollut täysin istutusten varassa. Ilmaston lämpeneminen saattaa mahdollistaa karpin luontaisen lisääntymisen lämpiminä kesinä. 

Pohjankatkaravut elävät Atlantin ja Tyynenmeren pohjoisosien kylmillä merialueilla. Ne elävät meren pehmeillä sedimenttipojilla 50–500 metrin syvyydessä. Päivisin katkaravut pysyttelevät pohjan läheisyydessä, mutta hämärän tullen ne uivat pintavesiin syömään pieneliöitä.  

Pohjankatkarapu on Pohjoismaissa yleisimmin ruoanlaitossa käytetty katkarapu. Katkarapuja kalastetaan troolaamalla, jolloin sivusaaliit ovat usein suuria. Kalastusvälineiden kehittyminen on pienentänyt sivusaaliin määrää merkittävästi. 

Luoteis-Atlantin katkarapukannat ovat taantuneet liikakalastuksen vuoksi, ja paikoin katkarapujen troolaus on jouduttu keskeyttämään kokonaan. Barentsinmeren ja Huippuvuorten alueen kanta on kuitenkin edelleen vahva, eikä nykyinen kalastus uhkaa sitä. Katkarapujen elämänkierto on suhteellisen lyhyt, joten yksilömäärät voivat lisääntyä nopeastikin. 

Pohjanmeren katkaravut ovat hermafrodiitteja. Ne kuoriutuvat mätimunista koiraina ja muuttuvat sukupuoleltaan naaraiksi 2–4 vuoden iässä. Pohjanmeren kanta on kuitenkin tällä hetkellä ylikalastettu, ja kalastus tuottaa aiempaa enemmän poisheitettävää saalista. 

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 21, NAFO 0A, ²FAO27, ICES II, ³FAO 21, NAFO 2G-H, 2J, 3K, 4R-T, ⁴FAO27, ICES Va2, ⁵FAO27, ⁶FAO 27, ICES IIIa, IVa (Norja, Ruotsi, Tanska) 

Suomessa trooppisia katkarapulajeja myydään monilla eri nimikkeillä, kuten tiikerirapu, scampi, kuningaskatkarapu ja jättiläiskatkarapu. Trooppisilta alueilta tuotujen katkarapujen pakkausmerkinnät tai tiedot siitä, miten ne on tuotettu, ovat usein puutteelliset tai puuttuvat kokonaan. Mikäli ostat trooppisia katkarapuja, varmista, että ne ovat ASC- tai MSC-sertifioituja. 

Lähes kaikki maailman trooppiset katkarapukannat ovat ylikalastettuja ja vaarassa ehtyä hallinnon tehottomuuden tai puutteen vuoksi. Katkarapujen troolaus vaurioittaa koralleja sekä vahingoittaa sivusaaliiksi joutuvia eläimiä.  

Katkarapujen viljely tuhoaa mangrovemetsiä ja muita herkkiä rantaekosysteemejä, jotka pitävät yllä monimuotoisuutta, suojaavat myrskytuhoilta ja ovat lisäksi paikallisväestölle tärkeitä kalastus- ja metsästysalueita. Kasvatusaltaista leviää ympäristöön eloperäistä jätettä sekä kemikaaleja, antibiootteja ja suolavettä, jotka pahimmillaan pilaavat alueen pohjavesivarannot ja muut makean veden lähteet. 

Keisarihummeri elää Pohjois-Atlantin itärannikolla. Kantojen tilasta ei ole kaikilta pyyntialueilta tarkkoja tietoja.

Keisarihummeri elää syvällä merenpohjassa ja on euroopanhummeria pienempi ja hentorakenteisempi. Sitä pyydetään runsaasti muun muassa Pohjanmerestä ja tuodaan myös Suomeen, lähinnä pakasteena. Syvissä vesissä elävää keisarihummeria pyydetään usein pohjatroolaamalla. Sen pyynnissä syntyy paljon sivusaalista – saaliista jopa kolmannes on muita lajeja. Keisarihummerin, kuten monen muunkin pohjalla elävän lajin, pyynnillä voi siis usein olla merkittäviä ympäristövaikutuksia, vaikka sen omat kannat kestäisivätkin pyynnin.

Merroilla tapahtuvassa pyynnissä sivusaaliin määrä on vähäinen ja takaisinlaskettavilla alamittaisilla yksilöillä on hyvät selviytymismahdollisuudet. Lisäksi keisarihummerit säilyvät mertapyynnissä paremmassa kunnossa, jolloin niistä saatava tuotto on parempi kuin troolipyynnissä.

¹Kattegat ja Skagerrak

Pieni silakan näköinen kilohaili viihtyy meren ulapoilla. Kilohailin esiintymistä rannikollamme säätelee lämpötilan ohella veden suolapitoisuus. Itämeren lisäksi kilohaili elää Atlantilla, Välimerellä ja Mustallamerellä.

Kilohaili on Itämeren turskan tärkein ravinnonlähde ja turskakantojen vaihtelu vaikuttaa myös kilohailin runsauteen. Kilohailin kalastusta tulisi ohjata pois turskan elinalueilta Itämeren turskakantojen heikon tilan vuoksi.

Kilohaili on säilykekalateollisuudelle tärkeä raaka-aine. Kuluttaja löytää kilohailia kaupoista fileoituna maustekalana. Silakan tavoin kilohailia käytetään enimmäkseen rehuteollisuuden raaka-aineena.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO27; ICES 3a & 4, ²FAO27; ICES 22-32

Kirjolohi on tärkein Suomessa kasvatettu kalalaji. Se onkin yksi suomalaisten suosikkikaloista ruoanvalmistuksessa. Alkujaan kirjolohi on kotoisin Pohjois-Amerikasta eikä se lisäänny vesissämme. Kirjolohesta on käytetty myös nimiä sateenkaarirautu, kirjotaimen, forellilohi ja meriforelli. 

Kirjolohta viljellään verkko- ja maa-altaissa muun muassa Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Tanskassa kirjolohen tuotanto on siirretty pääosin kiertovesijärjestelmiin, jotka kuormittavat vähemmän ympäristöä. Myös Suomessa kirjolohta kasvatetaan jonkin verran kiertovesijärjestelmässä. 

Kalankasvatuksen rehevöittävää vaikutusta on vähentänyt ruokintatekniikoiden ja rehun koostumuksen kehittyminen sekä tuotannon pienentyminen. Viime vuosina kalaraaka-aineen käyttöä kirjolohen rehussa on pystytty vähentämään tuntuvasti lisäämällä kasviperäisen raaka-aineen, kuten soijan, härkäpavun ja rypsiöljyn, käyttöä. Suomalaisten kasvattajien käyttämän rehun raaka-aineet ovat myös jäljitettävissä ja raaka-aineiden vastuullisuuteen on kiinnitetty enemmän huomiota. Kirjolohen kasvatuksessa karkulaiset eivät muodosta mittavaa ekologista riskiä, sillä kirjolohi on vieraslaji eikä lisäänny vesissämme.  

Kirjolohenkasvatuksella on edelleen negatiivisia paikallisia vaikutuksia veden ja pohjan laatuun erityisesti kalankasvatuksen ydinalueilla Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla. Kalankasvatusta pyritään ohjaamaan pois herkiltä alueilta erityisellä sijainninohjaussuunnitelmalla. Kirjolohen kasvatuksessa käytettävä rehu koostuu yhä enemmän Itämeren alueelta peräisin olevia raaka-aineista, kuten silakasta ja kilohailista. 

Lue lisää kirjolohesta klikkaamalla tästä. 

Kissakala on pelottavan näköinen ja pahamaineinen saalistaja, joka elää Pohjois-Atlantin rannikkoalueilla. Se on monilla elinalueillaan vähentynyt huomattavasti liikakalastuksen ja elinympäristöjen heikentymisen vuoksi.

Kissakala on erikoistunut saalistamaan kovakuorisia selkärangattomia, kuten rapuja ja merisiilejä, joita se murskaa massiivisilla leuoillaan. Se viihtyy kylmässä vedessä jopa 500 metrin syvyydessä. Kissakala elää merenpohjan tuntumassa ja suosii kivikkoisia elinympäristöjä. Sen rooli ravintoketjussa on erittäin tärkeä, sillä se saalistaa muille pedoille kelpaamattomia merenpohjan selkärangattomia.

Kissakalan lihaa myydään sekä tuoreena että pakastettuna. Eniten sitä kalastavat Venäjä sekä Islanti. Kissakala on myös monen urheilukalastajan toivesaalis, sillä sen voimat ja ulkonäkö tekevät siitä kovan ja kunnioitusta herättävän vastuksen.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES 5a

Kolja on turskakala, joka elää merenpohjan tuntumassa ja käyttää ravinnokseen meritähtiä, nilviäisiä ja äyriäisiä. Kolja voi kasvaa metrin pituiseksi ja painaa jopa 14 kiloa. Kasvuvauhti vaihtelee paljon alueittain, mutta esimerkiksi Pohjanmeressä kolja saavuttaa sukukypsyyden 3—4 vuoden iässä ja on tällöin 30—40 cm mittainen.

Kolja elää Pohjois-Atlantilla. Sen tärkeimmät elinalueet ovat Pohjanmerellä, Barentsinmerellä ja Islannin ympärillä. Pohjois-Amerikan rannikolla koljakannat ovat heikossa tilassa, minkä vuoksi niihin ei myöskään kohdistu nykyisin paljoa kalastusta. Kolja on Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa merkittävä ruokakala, jota myydään muun muassa fileenä, savustettuna ja pakastettuna.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä:  ¹FAO 27, ICES Va; ²FAO27, ICES IIIa, ICES IV ja ICES Via (North Sea, Skagerrak and West of Scotland); ³FAO27, ICES I&II, ⁴FAO27, ICES Vb

Kuha on petokala, jolla on erinomainen hämäränäkökyky ja siksi se viihtyykin sameissa vesissä. Se voi kasvaa suureksi, yli metrin mittaiseksi ja 15 kilon painoiseksi. Kuhaa tavataan Suomen sisävesissä aina napapiirille asti. Rannikkovesistä kuhaa kalastetaan pääosin Suomenlahdelta, Saaristomereltä ja Selkämereltä. Kuha esiintyy maassamme levinneisyysalueensa pohjoisilla äärirajoilla. 

Kuha on rannikon ja sisävesiemme ammattikalastuksen tärkeimpiä kalalajeja ja loistava ruokakala, jonka merkitys on koko ajan kasvussa. Valtaosa kuhasaaliista on kuitenkin vapaa-ajankalastajien kalastamaa. 

Etenkin 1960—70-luvuilla maamme kuhakannat vähenivät ja monin paikoin hävisivät kokonaan. Vesien puhdistuminen, mittavat istutukset sekä etenkin useiden lämpimien kesien aikaansaamat voimakkaat kuhavuosiluokat ovat kohentaneet kuhakantoja monin paikoin. Vuoden 2016 alussa voimaan tulleessa uudessa kalastuslaissa ja –asetuksessa kuhan kalastuksen säätelyä tehostettiin ja kuhan valtakunnallista alamittaa nostettiin. Uuden säätelyn vaikutuksia on toistaiseksi vaikea arvioida, sillä kuhakantojen tila on pitkälti riippuvainen paikallisista olosuhteista ja säätelytoimenpiteistä. Todennäköistä on, että ilman verkkokalastuksen nykyistä tehokkaampaa säätelyä erityisesti merialueidemme kuhan kalastuksen kestävyys on vaarassa pitkällä aikavälillä. 

Suomen tavoin myös Virossa ja Ruotsissa kuhan kalastus on sisävesissä kestävämmällä tasolla kuin rannikolla, jossa pyyntipaine on paikoitellen liian suuri eikä kalastusta säädellä yhtä tehokkaasti kuin sisävesissä. 

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹Hjälmaren, Mälaren, Vänern 

Kultaotsa-ahven kuuluu ahvenkalojen lahkoon. Se elää luonnossa joko yksinään tai muodostaa pieniä parvia, jotka etsivät ravinnokseen simpukoita ja muita nilviäisiä. 

Kultaotsa-ahvenen tärkein elin- ja tuotantoalue on Välimeri, mutta sitä tavataan myös Pohjois-Atlantin itärannikolla. Välimerellä kultaotsa-ahven on ollut paikoin voimakkaasti ylikalastettu, mutta kannan nykytilasta ei ole täyttä varmuutta. Liikakalastusta pidetään edelleen uhkana monilla alueilla. Pohjois-Atlantin itärannikon kannan koosta ja sen kalastuksesta ei ole tarkkoja tietoja. 

Kultaotsa-ahventa on perinteisesti viljelty suolavesilammikoissa ja laguuneissa. Laajamittainen kultaotsa-ahvenen verkkoallasviljely käynnistyi 1980-luvulla, kun kala saatiin lisääntymään keinotekoisesti. Lajia kasvatetaan etenkin Välimeren maissa, ja sen tärkeimpiä markkina-alueita ovat Espanja ja Turkki. Kultaotsa-ahven on petokala, jonka kasvatuksessa kuluu huomattavia määriä kalasta valmistettua rehua. Lajin kysyntä on kasvamassa myös Pohjoismaissa, ja sitä voi jo löytää suomalaiseltakin kalatiskiltä. Ranskassa kultaotsa-ahventa kasvatetaan myös niin sanotuissa läpivirtauslaitoksissa, mikä onkin verkkoallaskasvatusta ympäristöystävällisempi vaihtoehto. 

Alue: ¹Ranska, läpivirtauslaitokset 

Kuningasrapu on yksi suurimmista niveljalkaisista. Se voi painaa 15 kiloa ja jalkojen kärkiväli voi olla jopa 1,8 metriä. Tämä pohjoisen Tyynenmeren jättiläinen elää jopa 350 metrin syvyydessä ja käyttää ravinnokseen erilaisia merenpohjan eläimiä, kuten meritähtiä, merisiilejä ja sienieläimiä. Kuningasravulla on vähän luontaisia vihollisia ja sen lisääntymisvauhti on suotuisissa olosuhteissa hyvin nopea.

Kuningasravun alkuperäistä elinaluetta ovat pohjoisen Tyynenmeren rannikkoalueet. Kuningasrapua istutettiin kalastuselinkeinon tehostamiseksi Neuvostoliiton toimesta Barentsinmerelle Kuolanvuonoon 1960-luvulla. Istutukset onnistuivat odotettua paremmin, ja nyt tulokaslaji valtaa uutta elintilaa pitkin Norjan rannikkoa. Kuningasrapu on tuonut uuden tulonlähteen moniin norjalaisiin kalastajakyliin, mutta samalla se on uhka meriekosysteemin alkuperäiselle lajistolle ja siksi sen pyynti on suotavaa.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 67, ²FAO 27, ICES I&II, ³FAO 61

Kuore eli norssi on pienikokoinen ja vaatimattoman näköinen kala. Se on Suomen vesistöissä yleinen, mutta silti monelle suomalaiselle varsin tuntematon kalalaji. Todennäköisesti kuore on ollut alun perin merikala, mutta jääkauden jälkeen se on jäänyt elämään myös sisävesiimme. Pienikokoisena, ulappa-alueilla viihtyvänä parvikalana se muistuttaa elintavoiltaan hyvin paljon muikkua.

Kuore elää Suomen rannikkoalueella ja sisävesissä maanlaajuisesti Lappia lukuun ottamatta. Se on todennäköisesti hyötynyt vesistöjen lievästä rehevöitymisestä. Jokien patoaminen uhkaa kuitenkin paikoitellen kuoreen lisääntymispaikkoja.

Kuore käyttää ravinnokseen eläinplanktonia, pieniä vesihyönteisiä ja kalanpoikasia. Keväisin jäiden lähdön jälkeen kuoreet kokoontuvat kutemaan suurina parvina rantavesiin, jokisuihin ja jokiin. Varsinkin Itä-Suomessa kuoretta pyydetään kutuaikaan perinteikkäin menetelmin lippohaaveilla.

Lue lisää kuoreesta klikkaamalla tästä.

Suomalaisen lohen tarina on surullinen. Vielä 1900-luvun alussa lohi lisääntyi Suomessa ainakin 34:ssä Itämeren valuma-alueen joessa. Olemme kuitenkin tuhonneet patoamalla yli 90 prosenttia lohijoistamme, mikä on kyseenalainen maailmanennätys.

Itämerestä pyydettävä lohi on nykyään peräisin noin 30 luonnonvaraisesta lohikannasta. Lisäksi lohia istutetaan Itämereen ja siihen laskeviin jokiin. Nousulohimäärät ja poikastuotanto ovat kasvaneet erityisesti Pohjanlahden suurimmissa kutujoissa, mutta pienempien lohikantojen elpyminen on edelleen hidasta ja epävarmaa.

Suomen jäljellä olevat lohikannat on luokiteltu vaarantuneiksi. Alkuperäisiä lohikantoja on Suomessa jäljellä ainoastaan Tornion- ja Simojoessa sekä Jäämereen laskevissa Teno- ja Näätämönjoessa. Lisäksi Kymijokeen on saatu palautettua luonnossa lisääntyvä lohikanta hävinneen alkuperäisen lohikannan tilalle. Tornionjoessa on Itämeren alueen vahvin lohikanta, ja viimeisen vuosikymmenen aikana Tornionjokeen on päässyt palaamaan ennätysmäärä emokaloja. Myös Simojoen lohikanta on elpynyt, mutta kannan pienestä koosta ja joen valuma-alueen heikosta tilasta johtuen kannan elpyminen on hitaampaa ja epävarmempaa kuin Tornionjoessa.

Ihmistoiminnan lohelle aiheuttamia haittoja on kompensoitu istutuksilla, jotka eivät ole kuitenkaan toimineet toivotulla tavalla, ja nykyisin istutuksista saatava tuotto on romahtanut. Mittavat istutukset ovat myös ylläpitäneet liian kovaa kalastuspainetta, mikä osaltaan ajoi luonnonlohikannat ahtaalle erityisesti 1990-luvulla. Nykyisin lohikantojen hoidossa ollaan siirtymässä yhä enemmän luonnonlisääntymisen tukemiseen ja tuhottujen lohikantojen palauttamiseen. Vuonna 2012 Suomessa hyväksyttiin kalatiestrategia toteuttamaan tätä tavoitetta.

Itämeren heikoimmat lohikannat ovat eteläisen Itämeren pienissä joissa. Myös Suomen lohenkalastuksessa saadaan saaliiksi Ruotsin puolen pienten jokien kaloja. Merikalastuksen perusongelma on, että se ei erottele voimakkaiden ja heikkojen lohijokipopulaatioiden kaloja toisistaan.

Itämeren lohikannoille ei ole toistaiseksi yhteistä hoitosuunnitelmaa, vaan kalastusta säädellään saaliskiintiöillä ja kansallisilla toimenpiteillä, kuten aikarajoituksilla. Suomella ja Ruotsilla on voimassa olevat hoitosuunnitelmat, joilla ohjataan lohen kalastusta.

Istutetut lohet merkitään rasvaeväleikkauksella Suomen ja Ruotsin rannikolla. Lohen laajamittaiset istutukset eivät ole kestävä ratkaisu lohikantojen hoitoon, ja istutukset voivat myös ylläpitää liian voimakasta kalastusta. Nykyisissä olosuhteissa pyynnin kohdistaminen istutettuihin lohiin voisi auttaa luonnossa lisääntyviä lohikantoja palautumaan. WWF katsoo, että esimerkiksi Suomenlahdella tulisi kalastaa vain istutettuja kaloja.

Lohta kalastetaan nykyisin pääosin rysillä sekä vapavälinein vapaa-ajankalastuksessa. Itämerellä rysäkalastus keskittyy Suomen ja Ruotsin rannikolle. Lohen kohdennettu pitkäsiimakalastus Itämeren pääaltaalla on tällä hetkellä kiellettyä.

Lohikalojen kasvatus on kasvanut maailmalla hurjasti viime vuosikymmenien aikana. Tämä näkyy myös suomalaisten kulutustottumuksissa: norjalaisen kasvatetun lohen kulutus on yli nelinkertaistunut Suomessa 2000-luvun aikana ja kaikkiaan yli neljännes Suomessa syödystä kalasta on norjalaista kasvatettua lohta.

Lohenkasvatuksessa on lukuisia ongelmia: Rannikolla sijaitsevat lohenviljelylaitokset voivat levittää tauteja ja loisia luonnonkaloihin. Viljelylaitoksilta karanneet yksilöt voivat puolestaan lisääntyä luonnonlohien kanssa ja näin ollen heikentää luonnonkantojen perimää. Kasvatus aiheuttaa myös ravinnekuormitusta vesistöön. Lohen kasvatuksessa rehukalaa kuluu edelleen enemmän kuin mitä itse viljely tuottaa, mutta rehukalan kulutusta on onnistuttu vähentämään tuntuvasti lisäämällä kasviperäisten raaka-aineiden osuutta ja kehittämällä ruokintatekniikoita. Erityisen ongelmallista lohenkasvatus on Chilessä, jossa lohi ei kuulu luontaiseen lajistoon ja kasvatuslaitoksilta karkaavat yksilöt voivat aiheuttaa ongelmia paikallisessa ekosysteemissä. Lisäksi ympäristölainsäädäntö ja tuotannon valvonta ovat edelleen puutteellisia.

ASC- ja luomumerkitty lohi ovat parhaita vaihtoehtoja. Luomulohi syö ekologisesti tuotettua rehua, jossa käytetään muun muassa kalateollisuudelta ylijäänyttä kalaa. Luomulohella on myös enemmän tilaa uida kasvatusaltaissa, eikä sen liha sisällä lisäaineita tai keinotekoisia väriaineita. ASC-sertifikaatti edellyttää, että kasvatus läpäisee tiukat kriteerit ekologisesti ja sosiaalisesti vastuullisen tuotannon varmistamiseksi lohen laajamittaisessa kasvatuksessa.

Made on yleisimpiä kalojamme ja Suomen laajimmalle levinnyt kalalaji. Sitä tavataan pitkin sisävesiä sekä Itämeren vähäsuolaisissa rannikkovesissä. Made on pohjalla elävä turskan sukulainen, joka viihtyy kylmissä vesissä. Mateen liha on vaaleaa ja vähärasvaista. Monet pitävät sen mätiä suurena herkkuna.

Mateen kalastuksen perinteinen sesonki on talvella mateiden kerääntyessä lisääntymisalueille. Jäätilanne vaikeuttaa toisinaan pyyntiä ja saaliissa onkin nähtävissä vuosien välistä vaihtelua. Suurin osa kaupallisen kalastuksen madesaaliista saadaan sisävesistä. 1980-luvulla vuosittaiset madesaaliit olivat keskimäärin 2,5-3 kertaa suurempia kuin nykyisin.

Makrilli on tonnikalojen sukulainen, joka toisinaan vierailee Suomenkin rannikkovesissä. Makrillit elävät tavallisesti parvissa ulapalla, jossa ne syövät eläinplanktonia ja pikkukaloja. Makrilli tulee sukukypsäksi 3–4 vuoden iässä, jolloin se on noin 30 senttiä pitkä. 

Kalastajat ovat huomanneet, että suhteellisen pienestä koostaan huolimatta makrillilla on kovat voimat. Tämän ominaisuuden vuoksi makrillit ovat myös suosittuja urheilukalastuksen kohteita. 

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ²FAO21  

Meriantura, jota kutsutaan myös kielikampelaksi, elää Koillis-Atlantin rannikkovesissä Keski-Norjan ja Luoteis-Afrikan välisellä alueella. Sitä tavataan myös eteläisessä Itämeressä. Levinneisyys kattaa myös Välimeren sekä Mustanmeren eteläosan. Merianturat elävät yksittäin muta- ja hiekkapohjiin kaivautuneena. Ne liikkuvat öisin ja syövät merenpohjan selkärangattomia eläimiä.

Merianturakannat ja niiden kalastus ovat heilahdelleet kestävän tason molemmin puolin. Tällä hetkellä kannat ovat pääosin turvallisten rajojen sisällä.

Merianturaa kalastetaan pääasiassa pohjatroolilla, joka vaurioittaa muuta meriluontoa. Viime vuosina erityisesti Pohjanmeren merianturan ja punakampelan kalastukseen on kehitelty aikaisempaa ympäristöystävällisempiä troolausmenetelmiä, joiden ympäristövaikutukset ovat saatavilla olevan tiedon perusteella perinteistä pohjatroolausta pienemmät.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES 20-24

Meribassikantojen tilasta on saatavilla huonosti tietoa erityisesti Välimereltä ja Keski-Atlantilta, ja kalastuksen säätely on monilta osin puutteellista. Koillis-Atlantin kanta on pienentynyt merkittävästi, mutta kalastusta on rajoitettu ja tällä hetkellä kalastuksen arvioidaan olevan kestävällä tasolla.

Meribassi on ahvenkaloihin kuuluva, hieman kuhaa ja ahventa muistuttava kala, joka voi saavuttaa jopa 15 kilon painon. Se elää Välimeressä ja Mustassameressä sekä pitkin Euroopan länsirannikkoa aina Tanskan salmia myöten. Itämeressä se on harvinaisempi vieras. Suomesta ensimmäinen rannikollemme eksynyt meribassi saatiin vuonna 1989.

Kalastuksen lisäksi meribassia kasvatetaan verkkoaltaissa meressä sekä pienemmässä määrin läpivirtauslaitoksissa maalla.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO27, ICES 8a & 8b; 2FAO27, 4 & 7

Erikoisen näköinen merikrotti on syvänmeren laji, joka joutuu valitettavasti merikissan tavoin monen kalatiskin komistukseksi. Merikrottinaaraat voivat kasvaa kahden metrin pituisiksi ja lähes 60-kiloisiksi. Koiraat ovat paljon pienempiä, noin 20–30 prosenttia naaraiden koosta. Pohjois-Atlantin vesistä pyydetään pääasiassa kahta eri merikrottilajia, joista Lophius piscatorius on yleisempi saalislaji.

Merikrottia esiintyy Koillis-Atlantin rannikkovesissä Barentsinmereltä Gibraltarinsalmeen, Välimerelle ja Mustallemerelle. Merikrottikantojen tilassa on paljon alueellista vaihtelua. Biskajanlahdella ja Portugalin rannikolla kannat ovat arvioiden mukaan vakaat tai jopa kasvussa. Pohjanmerellä ja muilla pohjoisilla pyyntialueilla kanta-arvio on epävarma ja kalastuksen pelätään olevan liian voimakasta. Pohjoisemmilla pyyntialueilla kalastus on myös levinnyt uusille alueille, minkä pelätään laskevan merikrottikantoja entisestään. Syvänmerenlajien tutkimus on vaikeaa, joten luotettavat kanta-arviot puuttuvat ja pyynti voi yllättäen romahduttaa populaation. Kalastuksen hallinto on suurelta osin puutteellista, ja ainoastaan Islannin vesillä kalastushallintoa voidaan pitää merikrotin osalta suurelta osin riittävänä.

Merikrotin englanninkielinen nimi anglerfish viittaa sen saalistustapaan. Merikrotin päässä kasvaa piikki, jonka päässä loistavalla valolla se houkuttelee pienet kalat ja äyriäiset saaliiksi iskumatkan päähän. Monet syvänmeren eliöt osaavat tuottaa valoa itse kemiallisilla reaktioilla auringonvalon puuttuessa.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO27, ICES Va; ²FAO27, ICES 7-9a; ³FAO27, ICES 3a, 5 & 6

Miekkakala on suuri ahvenkala ja peto, jonka ravintoa ovat kalat ja mustekalat. Se on maailman nopeimpia kaloja, ja voi saavuttaa noin sadan kilometrin tuntivauhdin. Moni tuntee tämän näyttävän kalan luontodokumenteista, mutta harva yhdistää lautasella olevan miekkakalapihvin ainutlaatuiseen villieläimeen, joka voi elää jopa 25 vuotta.

Miekkakalojen levinneisyys on hyvin laaja. Niitä elää Intian valtameressä, Tyynellämerellä päiväntasaajan molemmin puolin sekä Etelä- ja Pohjois-Atlantilla aina Englannin rannikolle asti. Nykyään lisääntyvien populaatioiden koko on monin paikoin paljon pienempi kuin historian saatossa. Kalastussäätely on kuitenkin toiminut, ja tällä hetkellä kalastuskuolevuus on useimpien kantojen osalta jo kestävällä tasolla. Välimeren miekkakalakanta on edelleen ylikalastettu.

Miekkakalan ainoat viholliset ovat ihminen ja suurikokoiset hait. Näyttävää, miekkamaiseksi kasvanutta yläleukaansa se saattaa käyttää metsästyksessä ja itsepuolustuksena luontaisia vihollisia vastaan. Ihmistä vastaan miekasta ei ole apua. Miekkakalan sekä purjekaloihin kuuluvien marliinien kalastus on suosittua urheilua, jossa niiden liha on sivuseikka ja jopa viiden metrin ja 600 kilon antama vastus pääasia.

Miekkakalojen suojeleminen kaupalliselta kalastukselta alueellisin rajoituksin on hyvin vaikeaa, koska ne eivät ole paikallisia kaloja vaan vaeltavat laajalti vuodenaikojen mukaan. Kalastusrajoitusten lisääminen yhdellä alueella saattaa lisätä pyyntiä muualla vaellusreitin varrella.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 47, 51 (South Africa EEZ)

Molva on suurikokoinen turskakala, joka elää meren pohjalla noin 100–400 metrin syvyydessä. Se on petokala, joka kasvaa hitaasti ja saavuttaa sukukypsyyden vasta noin metrin pituisena. Suurimmillaan molva voi kasvaa jopa kaksimetriseksi ja painaa 45 kiloa. Se elää syvyyksissä kovilla kivi- ja hiekkapohjilla, mutta tulee lisääntymään matalampiin vesiin.

Molvaa tavataan pääasiassa Koillis-Atlantilla. Levinneisyys ulottuu Välimereltä Barentsinmerelle ja Islantiin. Ruotsin länsirannikolla molvaa tavataan Juutinrauman eteläosaan asti. Molva on hyötynyt monin paikoin turskankalastuksen rajoittamisesta, ja tällä hetkellä kantojen tilan katsotaan olevan vakaa. Uusimpien tutkimusten mukaan kuitenkin Barentsinmerellä kalastus kohdistuu liikaa nuoriin yksilöihin, eikä molvan kalastuksen vaikutuksia muihin lajeihin tunneta riittävästi.

Lähes kaikki Suomessa myytävä lipeäkala on valmistettu molvasta. Lipeäkala on keskiajalta periytyvä kalaruoka, joka tunnetaan nykyisin erityisesti jouluherkkuna. Perinteisesti lipeäkalana on syöty turskaa. Pohjois-Norjan turskakantojen ehtyessä 1970-luvulla kalastusta siirrettiin eteläisemmille vesille, jossa oli paljon molvaa.

Muikkua elää suurissa järvissä ja merenlahdissa lähes kaikkialla Suomessa. Muikkukannat vaihtelevat voimakkaasti luontaisista syistä. Kalastus ei yleisesti ottaen uhkaa Suomen muikkukantoja ja paikoin pyyntiä voisi jopa lisätä.

Muikku on sisävesiemme ammattikalastajien tärkein saalislaji. Muikku on herkullinen arvokala, jonka mätiä pidetään suuressa arvossa.

Kitkajärvessä asuvia muikkuja on perimätiedon mukaan kutsuttu ”Kitkan viisaiksi”, koska ne eivät ui Venäjälle, vaikka voisivat näin tehdä. Meitä suomalaisia taas voi pitää viisaina, koska ymmärrämme muikun arvon. Näin ei ole kaikkialla maailmassa, missä lajia esiintyy, vaan muikku voi olla niin sanottujen roskakalojen kastissa.

Muikku on tärkeä saalislaji myös Perämeren alueella. Ruotsin puolella muikkukantojen tilaa seurataan säännöllisesti, mutta Suomen puolelta ei toistaiseksi ole olemassa tarkempaa kanta-arviota. Ruotsin Perämerellä muikkukantojen tila on tällä hetkellä hyvä ja kalastus on kestävällä tasolla.

Mustekalat ovat nilviäisiä, joilla ei ole ulkoista eikä sisäistä tukirunkoa. Ne kasvavat nopeasti ja saavuttavat sukukypsyyden aikaisin. Niitä pidetään selkärangattomista eläimistä älyllisesti kehittyneimpinä.

Mustekaloja tunnistetaan yli 300 lajia eri puolilta maapalloa ja ne asuttavat erityyppisiä meriympäristöjä koralliriutoista avomerelle ja syviin merenpohjiin. Mustekaloille ei ole olemassa kannanhoitosuunnitelmia eikä kalastusta ole juuri pyritty rajoittamaan.

Mustekaloja syödään useissa kulttuureissa ja niiden jaloista valmistetut mustekalarenkaat ovat pikaruokaa. Mustekaloilla on tärkeä rooli esimerkiksi kiinalaisessa keittiössä ja niitä käytetään myös suosittujen sushien osana.

Nahkiainen saattaa olla monelle suomalaiselle outo otus. Se ei ole edes kala, vaikka siitä usein niin puhutaankin, vaan ympyräsuinen. Länsirannikon ihmiset tuntevat kuitenkin tämän matomaisen ja liukkaan eläimen. Se on Suomessa suhteellisen tavallinen, vaikka sen kannat ovat taantuneet pääasiassa jokien pilaantumisen ja patoamisen vuoksi. Nahkiaisen virallinen uhanalaisuusluokitus on silmälläpidettävä.

Nahkiaista esiintyy Itämeressä ja noin 30 siihen laskevassa joessa. Rakentamattomien, pienten jokien merkitys nahkiaiselle on kasvanut. Nahkiainen ei ole vaelluskalojen tapaan kotijokiuskollinen, joten se voi tarvittaessa vaeltaa lisääntymään myös muihin kuin kotijokeensa. Euroopassa nahkiaista esiintyy Etelä-Norjasta Italiaan.

Nahkiaisten ravinnonhankinnasta ei olla täysin selvillä. Se tiedetään, että ne imeytyvät tiukasti kalojen kylkiin ja imevät niistä kudosnestettä ja verta. Isokokoinen kala saattaa kuljettaa nahkiaista kauankin ennen kuolemistaan.

Nieriä, pohjoisen ihmisten suussa ”rautu”, on kylmien vesien arvokala ja monen mielestä maukkain lohikala. Se on myös kiistatta kauneimpia kalalajejamme kirkkaanpunaisine vatsoineen ja valkoisine evänreunoineen. Monet pohjoisimmista vesistämme ovat yksin nieriän valtakuntaa, mutta näillä kalakannoilla ei kuitenkaan ole taloudellista merkitystä ja ne ovat vielä osin säästyneet tunturissa vaeltajan onkikaloiksi.

Nieriän hyvä tuntomerkki on käänteinen pilkutus muihin lohikaloihimme verrattuna. Nieriällä on vaaleat pilkut tummalla pohjalla eikä tummia pilkkuja vaalealla pohjalla, kuten esimerkiksi lohella ja taimenella. Nieriällä on hyvin pienet suomut ja vanha kansa kutsuu nieriää myös nimellä ”nahkalohi”.

Nieriän levinneisyys on niin sanotusti sirkumpolaarinen eli se elää subarktisella vyöhykkeellä ympäri maapallon. Suomessa ja Ruotsissa nieriä asuttaa myös etelän suurten järvien syvänteitä viihtyen useiden kymmenien metrien syvyyksissä. Lisäksi nieriää tavataan Alppien pienissä järvissä usein ainoana kalalajina.

Lapissa saatetaan joskus tarjota Inarijärven villiä nieriää. Siitä ei tarvitse kieltäytyä ympäristönsuojelullisista syistä, vaikkakin nieriä on kärsinyt Inarijärven säännöstelystä ja ilmaston lämpeneminen uhkaa viileästä ja hapekkaasta vedestä riippuvaista nieriää.

Nieriä on rauhoitettu kokonaan kalastukselta Vuoksen vesistössä. Kuolimojärvessä ja Saimaan syvissä vesissä elävä saimaannieriä ehti jo miltei kadota lajistostamme, mutta suojelutoimien ansiosta saimaanieriän tilanne näyttää tällä hetkeltä lupaavalta.

Osterit ovat nilviäisiin kuuluvia simpukoita. Osterit syödään usein elävänä ja niiden nauttiminen yhdistetään usein seksuaalisten halujen kasvattamiseen.

Eurooppalaista osteria esiintyy rannikkovesissä Välimereltä Keski-Norjaan. Pohjanmeren kannan epäillään olevan ylikalastettu. Kannan tilaan vaikuttavat pyynnin lisäksi myös monet muut tekijät, kuten vieraslajit, saasteet ja loiset. Välimerellä ostereita kasvatetaan melko runsaasti, mutta kasvatuksesta ei koidu kuormitusta ympäristölle.

Pohjaeläimiä ja pieniä kaloja ravinnokseen käyttävä piikkikampela kuuluu Suomen kalalajistoon, mutta on selvästi varsinaista kampelaamme (Platichthys flesus) harvinaisempi. Piikkikampela vaatii pärjätäkseen korkeampaa veden suolapitoisuutta kuin kampela, minkä takia piikkikampelaa esiintyy eniten lounaisilla merialueillamme. Perämerellä ja Suomenlahden itäosissa piikkikampelaa voi tavata silloin tällöin. Se on taloudellisesti merkittävä sivusaalislaji punakampelan ja merianturan kalastuksessa.

Piikkikampelaa myös kasvatetaan ravinnoksi. Euroopassa piikkikampelan allaskasvatus on tiukasti säädeltyä ja valvottua. Yleisesti ottaen piikkikampela ei kuitenkaan ole kasvatetuista kaloista paras vaihtoehto, sillä sen kasvatuksessa kuluu huomattavia määriä rehua.

Puna-ahvenet elävät parvissa 30–900 metrin syvyydessä Jäämerellä ja Norjanmerellä. Niitä tavataan vähälukuisena myös Skagerrakissa. Kalastuspaine uhkaa puna-ahvenkantoja lähes kaikkialla Pohjois-Atlantilla.

Puna-ahvenet voivat kasvaa metrin pituisiksi, 15 kilon painoisiksi ja elää jopa 60-vuotiaiksi. Puna-ahven ei ole nimestään huolimatta sukua ahvenille. Kauppanimen alle saattaa kätkeytyä useampia Sebastes-suvun lajeja. Puna-ahvenilla on suuri taloudellinen merkitys Kanadalle, Norjalle, Ranskalle ja Färsaarille. Lajien kalastus on yleistynyt voimakkaasti 2000-luvulla.

Sebastes norvegicus -lajin kannat ovat taantuneet Barentsinmerellä 1990-luvulta lähtien ja ovat tällä hetkellä historiallisen heikolla tasolla. Laji on listattu vaarantuneeksi Norjan kansallisessa uhanalaisuusarvionnissa.

Sebastes mentella -lajin kannat Norjanmerellä ja Barentsinmerellä näyttävät kasvaneen. Muualla Koillis-Atlantilla laji on liikakalastettu ja kannat ovat tällä hetkellä heikot.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES I&II, ²FAO 27

Punakampela on pohjakala, jota tavataan Marokosta Barentsinmerelle sekä Välimerellä, Mustallamerellä ja eteläisellä Itämerellä. Aikuiset punakampelat elävät yleensä 10–50 metrin syvyydessä.

Edelleen suuri osa Pohjanmeren punakampelasaaliista saadaan meriluonnon kannalta haitallisella puomitroolilla (beam trawl), mutta ympäristön kannalta paremmat troolausmenetelmät ovat yleistymässä.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES IV & ICES 20, ²ICES Va, ³FAO27 ICES 24-32

Kotimainen jokirapu ja Pohjois-Amerikasta tuotu täplärapu elävät monissa maamme järvissä, lammissa ja virtaavissa vesistöissä. Ravut ovat yöeläimiä ja liikkuvat vilkkaammin vain pimeän tultua. Ravut kärsivät vesien pilaantumisesta ja ympäristömyrkyistä, sillä ne ovat varsin vaativia veden laadun suhteen. Nykyisin ravulla ei ole alamittaa, vaan pyyntiä säädellään lähinnä aikarajoituksilla. Rapujen pyynti on sallittua heinäkuun loppupuolelta lokakuun loppuun.

Suomalaisten rapukantojen suurimpana uhkana on rapurutto, joka romahdutti rapukannat 1900-luvun alussa. Hoitokeinoksi vesistöihimme istutettiin pohjoisamerikkalaista täplärapua, joka on menestynyt Suomessa hyvin. Täplärapu kasvaa nopeammin ja suuremmaksi kuin kotimainen rapumme. Täplärapu ja sen levittämä rapurutto on listattu EU:n vieraslajiasetuksessa haitallisten vieraslajien listalle ja sen viljely ja istuttaminen kaikkiin vesiin on kiellettyjä. Suomessa täpläravun pyyntiä, kauppaa ja rapujen käyttöä voidaan siihen liittyvien hyötyjen vuoksi jatkaa. Täplärapuja suositellaan pyydettäväksi osana jokirapukantojen vahvistamista.

Rapuruton leviämisen estämiseksi rapuja ei saa siirtää vesistöstä toiseen. Mertojakaan ei saa siirtää pyyntikauden aikana vesistöstä toiseen ilman huolellista desinfiointia, eikä rapuja tule sumputtaa muualla kuin niiden pyyntivesistössä.

Suomessa myydään myös Ranskasta, Espanjasta ja Kiinasta tuotuja punarapuja (Procambarus clarkii). Punarapu on alun perin pohjoisamerikkalaista alkuperää, joten lajin leviäminen voi aiheuttaa ongelmia paikallisille lajeille ja ekosysteemeille. Punarapujen pyytäminen on samalla vieraslajin torjuntaa ja siksi suotavaa.

Valtamerien pohjilla elävä ruijanpallas on maailman suurin kampelakala. Se voi kasvaa melkoiseksi jättiläiseksi ja painaa yli 300 kiloa. Ruijanpallas ei ole kovin perinteinen ruokakala. Laji toimii kuitenkin varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka kulutustottumusten muutos ja kasvanut kysyntä voivat aiheuttaa kalakantojen romahduksen. Ruijanpallasta näkee aika ajoin myös suomalaisten ravintoloiden listoilla.

Ruijanpallas on suurikokoinen ja hidaskasvuinen laji ja siten herkkä ylikalastukselle. Suuret ruijanpaltaat ovatkin lähes hävinneet voimakkaan kalastuksen vuoksi. Ruijanpaltaan kalastusta on jouduttu rajoittamaan voimakkaasti, ja muun muassa Islannissa ruijanpaltaan kohdennettu pyynti on kielletty kokonaan.

Sampi kasvaa tyypillisesti 1–2 metriä pitkäksi, ja sen keskimääräinen paino täysikasvuisena on noin 150 kiloa. Sammet voivat elää 40-vuotiaiksi ja ne tulevat sukukypsiksi vasta noin 15 vuoden iässä. Sampi viihtyy lähellä mutaista pohjaa, josta se etsii ruokaa viiksikarvojensa avulla.

Sampi oli aikaisemmin yleinen kaikilla Euroopan rannikoilla. Suomessa villejä sampia on tavattu viimeksi 1930-luvulla. Suomen suurin kala on 177-kiloinen sampi, joka pyydystettiin Karjalan Kannaksen rannoilta vuonna 1934.

Sammen kasvatus on myötätuulessa, ja myös Suomessa on kasvatettua sampea. Kaiken kalankasvatuksen kestävyyden haaste on kuitenkin luonnonkalasta tehty rehu, sillä viljelyssä kuluu tavallisesti enemmän kalaa rehuna kuin uutta kalaa syntyy. Rehun alkuperän vastuullisuuteen on viime vuosina kiinnitetty entistä enemmän huomiota.

Sardiini on suurissa parvissa viihtyvä sillikala, joka elää Pohjois-Atlantin itäosissa ja Välimerellä. Avomerellä viihtyvät sardiiniparvet liikkuvat ruoan perässä aina sadan metrin syvyyteen asti. Ne käyttävät ravinnokseen pääasiassa eläinplanktonia. Sardiinit ovat tärkeä ravinnonlähde monille merieläimille ja niiden paikka ravintoketjussa on oleellinen.

Välimeren maissa sardiinia valmistetaan monessa muodossa, kuten paistettuna, suolattuna, savustettuna ja säilöttynä. Sardiini on erinomainen ruokakala, mutta valitettavasti sitä käytetään myös kasvatuskaloille ja muille tuotantoeläimille syötettävän rehun valmistukseen.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 34 (Marokko & Mauritania),²ICES VIIIa, VIIIb, VIIId,³FAO 37, GSA 17, ⁴FAO 37, GSA 16

Särkikaloja esiintyy yleisenä koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Särkikalakannat ovat Suomen vesissä vahvat eikä kalastus uhkaa kantoja. Vaikka särkikalat usein mielletään roskakalaksi, niiden ravintoarvo on hyvä. Särkikaloja kannattaa suosia ruokakalana myös ekologisista syistä: ne ovat lähiruokaa, ja ylisuuret särkikalakannat voivat voimistaa rehevöitymisen haittavaikutuksia. Taloudellisesti tärkeimmät särkikalat Suomessa ovat lahna, särki ja säyne eli säynävä. Myös suutarilla ja vimpalla voi olla paikallisesti taloudellista merkitystä.

Särkikalojen kaupallista pyyntiä on edistetty erilaisilla hankkeilla ja särkikalojen kalastus on ollut kasvussa. Särkikalat ovat myös löytäneet tiensä esimerkiksi koulu- ja lounasravintoloihin ja niistä on jalostettu uusia tuotteita myös kotikeittiöihin.

Särkikalojen pyynnin tehostuessa on kuitenkin uhkana, että myös petokalakantoihin kohdistuu huomattavasti aikaisempaa enemmän pyyntipainetta. Onkin tärkeää seurata ja tarpeen mukaan rajoittaa petokalakantojen verotusta särkikalan pyynnin ohessa.

Islannin vesillä seitikannat ovat kestävällä tasolla, eivätkä kärsi ylikalastuksesta. Myös Barentsinmeren ja Färsaarten seitikannat ovat vahvistuneet. Pohjanmeren, Skagerrakin ja Britteinsaarten seitikantojen kalastusta on vähennetty, mutta kantojen arvioidaan olevan edelleen kestävän tason alarajoilla.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES Va; ²FAO 27, ICES Iⅈ ³FAO27 ICES Vb; ⁴FAO27 ICES 3a, 4 & 6

Siikakanta on pienentynyt lähes koko Itämeren alueella. Suomen uhanalaisuusluokituksessa vaellussiika on määritelty erittäin uhanalaiseksi ja merikutuinen karisiika vaarantuneeksi. Lähes kaikki vaellussiikakannat ovat istutusten varassa, koska luontaiset lisääntymisalueet on tuhottu tai kutuvaellus estetty vesirakentamisella. Myös luontaisesti lisääntyviä kantoja tuetaan istutuksin. Ympäristömuutosten lisäksi siikakannat ovat kärsineet ylikalastuksesta.

Merialueen siiankalastukseen saatiin vuonna 2013 pitkään kaivattu säätely- ja hoito-ohjelma. Ohjelman tarkoituksena oli turvata siikakantojen vahvistuminen ja kestävä käyttö, mutta valitettavasti merkittävää siikakantojen elpymistä ei ole toistaiseksi nähtävissä. Erityisesti Merenkurkun ja Selkämeren alueella suurin osa siikasaalista on ollut nuorta kalaa, joka ei ole ehtinyt lisääntyä. Tilanteen korjaamiseksi siian verkkokalastuksen säätelyä on edelleen tiukennettu.

Suomenlahden siikasaalis perustunee pääosin istutettuun kalaan, mutta tiedot Suomenlahden siiasta ovat puutteellisia.

Suomessa törmää usein myös Pohjois-Amerikan järvistä peräisin olevaan sillisiikaan ja sen mätiin. Sillisiikakantojen tilassa on suurta vaihtelua eri järvien välillä. Yleisesti ottaen kannat ovat heikentyneet erityisesti Yhdysvaltojen ja Kanadan Suurten järvien alueella, mutta joukossa on myös paremmassa tilassa olevia sillisiikakantoja. Varmista kauppiaaltasi, että myynnissä olevan sillisiian alkuperä on tiedossa ja vastuullisuus on selvitetty.

Lohikaloihin kuuluvasta siiasta tavataan meillä useita elinkierroltaan ja ruumiinrakenteeltaan toisistaan poikkeavia muotoja. Taloudellisesti tärkeimmät siikamuodot Suomessa ovat nopeakasvuinen vaellussiika, hidaskasvuinen karisiika, planktonsiika ja pohjasiika. Luonnossa siika elää viileissä ja hapekkaissa vesissä muiden lohikalojen tapaan. Suomalaiset arvostavat siikaa, ja se on ollut Suomen istutetuin kalalaji.

Siika on kirjolohen jälkeen toiseksi tärkein laji suomalaisessa kalankasvatuksessa. Siikaa kasvatetaan verkkoaltaissa Itämeren rannikolla ja sisävesissä.

Kasvatettu siika nousi Kalaoppaan vihreälle listalle vuonna 2016. Vihreään liikennevaloon vaikuttivat erityisesti ruokintatekniikoiden ja rehun koostumuksen kehittyminen sekä kalankasvatusta ohjaava tiukka ympäristölainsäädäntö ja -lupajärjestelmä. Suomessa kalankasvatuksen kokonaiskuormitus on vähentynyt noin 70 prosenttia 1990-luvun alusta. Positiivisesta kehityksestä huolimatta kalankasvatuksella voi Suomen vesissä olla edelleen negatiivisia paikallisia vaikutuksia esimerkiksi veden ja pohjan laatuun.

Sisävesiemme tuppi- ja pohjasiikakannat ovat elinvoimaisia. Järvisiika luetaan puolestaan silmälläpidettäväksi. Vuoksen, Kymijoen ja Oulujoen vesistöissä esiintyvä jokikutuinen planktonsiika on vaarantunut vesirakentamisen vuoksi. Sisävesissä siian kaupallinen pyynti on vähentynyt huomattavasti viime vuosikymmenien aikana.

Peledsiika (Coregonus peled) on istutettu vieraslaji, joka ei kaipaa suojelua ja jonka kannat ovat paikoittain vahvat. Se on pienikokoinen, siperialainen lohikalalaji, jota on istutettu Suomeen 1960-luvulta lähtien. Elinvoimaisimmat kannat löytyvät pohjoisen tekojärvistä ja patoaltaista. Peledsiika on melko lyhytikäinen kala, joka kasvaa lähinnä eläinplanktonilla. Ulkonäöltään se muistuttaa enemmän muikkua kuin kotimaisia siikoja.

Silakka on sillin Itämeressä elävä alalaji, joka on pienikokoisempi ja vähärasvaisempi kuin silli. Silakka on ainoa varsinainen merikala, joka esiintyy runsaana koko merialueellamme. Se on saalismäärältään Suomen ammattikalastuksen ylivoimaisesti merkittävin saalislaji.

Vielä joitakin vuosia sitten Pohjanlahden ja Itämeren pääaltaan silakkakantojen arvioitiin olevan vahvoja ja kestävän hyvin niihin kohdistuvan voimakkaan kalastuksen. Viime vuosina kanta-arviot ovat kuitenkin osoittaneet silakkakantojen taantuneen huolestuttavasti, ja kalastuspainetta on jouduttu vähentämään tuntuvasti. Heikoimmassa tilassa ovat Itämeren pääaltaan eteläiset osakannat sekä eteläisen Itämeren kevätkuituinen silakkakanta, jonka osalta kalastus on jo jouduttu keskeyttämään kokonaan.

Silakan viimeaikainen taantuminen näyttäisi olevan seurausta Itämeren ekosysteemissä ja ravintoverkoissa tapahtuneista muutoksista, mutta 2010-luvun voimakkaalla kalastuksella ja pyyntitapojen muutoksella lienee myös osuutta asiaan. Erityisesti Pohjanlahden silakka on taantunut siitä huolimatta, että kalastuksessa on noudatettu tieteellistä neuvonantoa ja monivuotisessa hoitosuunnitelmassa määriteltyjä periaatteita. Tämä viittaa huolestuttavasti siihen, että nykyinen säätelyjärjestelmä ei pysty ottamaan riittävästi huomioon Itämeressä tapahtuvia nopeita muutoksia. Kalastuksen säätelyssä tulee noudattaa suurempaa varovaisuutta ja varmistaa kalakantojen elpyminen huomattavasti nykyisiä tavoitetasoja suuremmaksi. Vain riittävän runsaat ja monimuotoiset kalakannat voivat turvata kalakantojen ja kalastuksen elinvoimaisuuden muuttuvassa ympäristössä.

Sillin taloudellisesti tärkeimmät kalastusalueet ovat Atlantin pohjoisosissa, missä esiintyy maailman suurin sillikanta. Sekä silakan että sillin kalastuksella on hyvin vähän haitallisia vaikutuksia muuhun meriluontoon, eikä kalastuksessa ole suurempia sivusaalisongelmia. Erityisesti Pohjois-Atlantin sillin kalastuksessa on viime vuosina ollut vakavia haasteita löytää yhteisymmärrystä eri kalastusvaltioiden kesken.

Silakka ja silli ovat olleet tärkeitä ravinnonlähteitä pohjoisen ihmisille jo monien sukupolvien ajan. Silakan syönti on kuitenkin romahtanut Suomessa. Vielä vuosituhannen vaihteessa suomalaiset söivät silakkaa 1,2 kiloa vuodessa henkeä kohti, mutta nykyisin enää 300 grammaa. Määrä vastaa vain muutamaa silakka-annosta vuodessa.

Silakan kulutukseen lienee vaikuttanut keskustelu Itämeren kalojen vierasainepitoisuuksista. Onkin totta, että Itämerestä, etenkin Pohjanlahdesta ja Suomenlahdesta, pyydetyn suurikokoisen silakan syöntiä on jouduttu rajoittamaan terveydelle haitallisten dioksiinien ja PCB-yhdisteiden vuoksi. Nykyisin sekä dioksiinien että PCB-yhdisteiden keskimääräiset pitoisuudet ovat laskeneet selvästi EU:n asettamia enimmäispitoisuuksia pienemmiksi.

Ruokaviraston suositusten mukaan suurikokoista, yli 17 senttimetriä pitkää silakkaa voi syödä 1–2 kertaa kuussa sadan gramman annoksina eli vuosittain noin 1,8 kiloa henkeä kohti. Tämä tarkoittaa, että terveyssuositukset huomioiden silakkaa voitaisiin syödä yli viisinkertainen määrä nykytasoon nähden.

Suurin osa suomalaisten kalastajien silakkasaaliista jauhetaan kalajauhoksi ja käytetään kalankasvatuksen rehuna.

Vaikka silakasta onkin tällä hetkellä syytä olla huolissaan, ei silakan syömisen vähentäminen ole kokonaisuuden kannalta perusteltua. Päinvastoin, hupenevat saaliskiintiöt tulisi ensisijaisesti ohjata rehukalastuksen sijaan elintarvikekäyttöön.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 27, ICES 5a; ²FAO27, ICES 3a, 4 & 7d

Sinisimpukat elävät Atlantilla ja Itämeressä. Suomen rannikolla meriveden suolapitoisuus on alhainen, ja sen vuoksi sinisimpukat eivät voi kasvaa kovinkaan suuriksi. Valitettavasti suomalaisia sinisimpukoita ei suositella muutoinkaan syötäväksi, sillä ne keräävät suuren määrän haitallisia aineita, kuten sinilevämyrkkyjä ja ympäristömyrkkyjä suodattamastaan vedestä.

Sinisimpukoita viljellään runsaasti etenkin Tanskassa ja Alankomaissa. Niitä viljellään monin eri tavoin, esimerkiksi paalujen tai köysien pinnoilla. Simpukoita ei tarvitse ruokkia kuten kaloja, vaan ne suodattavat vedestä pieneliöitä ravinnokseen. Sinisimpukanviljely poistaa ravinteita vedestä, mitä pidetään myönteisenä.

Taimen on ulkonäöltään hyvin paljon lohta muistuttava lohikala. Taimenesta esiintyy Suomessa erilaisia muotoja: Itämereen laskevista joistamme mereen kasvamaan eli syönnökselle vaeltava meritaimen, reittivesien koskissa syntyvä ja järvialueella syönnöstävä järvitaimen ja pienvesien paikallinen muoto eli purotaimen.

Suomen meritaimenkantojen tilassa on nähty varovaista elpymistä kalastuksen säätelyn, vaellusesteiden poiston ja elinympäristökunnostusten ansiosta. Uusimmassa uhanalaisuusarvioinnissa (2019) meritaimenen uhanalaisuusluokitusta voitiinkin nostaa äärimmäisen uhanalaisesta erittäin uhanalaiseksi. Alkuperäisille meritaimenkannoille on hiljattain vahvistettu hoitosuunnitelmat. Luonnonvarainen meritaimen on rauhoitettu kalastukselta koko merialueellamme. Myös Tornionjoen vesistössä meritaimen on rauhoitettu kokonaan. Valitettavasti meritaimenia päätyy edelleen sivusaaliiksi mm. siian verkkokalastuksessa.

Järvien säätelemättömän verkkopyynnin ja kutupaikkojen vähentymisen seurauksena myös järvitaimen alkaa olla lähes kokonaan istutusten varassa. Luonnonvarainen taimen on rauhoitettu Etelä- ja Keski-Suomessa. Inarijärvessä on vielä hyvin menestyvä luonnonkanta. Aikaisempi harkitsematon istutuskäytäntö on osin tuhonnut eri vesistöjen erilaistuneiden luonnonkantojen geneettiset erot, mikä voi laskea kalojen elinkykyä. Järvitaimenta kasvatetaan istutuksia varten ja jonkin verran myös suoraan ruokakalaksi.

Isotaskurapu elää kivisillä ja kallioisilla merenpohjilla rantaviivasta 30 metrin syvyyteen asti. Se on monien muiden rapujen tavoin yöeläin, joka piilottelee päivisin kivenkoloissa tai hiekassa ja lähtee pimeän tullen saalistamaan muita merenpohjan eläimiä. Hyvissä kasvuolosuhteissa isotaskurapu voi kasvaa jopa kolmen kilon painoiseksi ja elää kymmeniä vuosia. Ravut lisääntyvät talvella ja tuottavat suuria määriä poikasia.

Isotaskurapua tavataan Pohjois-Atlantilla ja Välimeressä. Suomea lähimmät populaatiot elävät Pohjanmerellä. Itämerellä laji ei vähäsuolaisuuden vuoksi menesty. Suomessa myynnissä olevat taskuravut ovat todennäköisimmin juuri isotaskurapuja.

Isotaskurapukantojen koosta ja kalastuksensietokyvystä ei ole luotettavaa tietoa, joten kalastuksenhoito on usein vaikea toteuttaa. Se kuitenkin tiedetään, että taskurapujen kalastus on vuosikymmenten aikana tehostunut huomattavasti. Samalla saaliit ovat viisinkertaistuneet niistä määristä, joita Englannin rannikolta kalastettiin 1960-luvulla. Nykyään isotaskurapuja myös kasvatetaan kasvatuslaitoksissa muun muassa Ruotsissa.

Suuret ja nopeasti kasvavat tilapiat ovat makean ja murtoveden lajeja. Ne viihtyvät hyvin pienissäkin lammikoissa ja ovat lähes kaikkiruokaisia. Tilapia on yleisnimitys lähes sadalle lajille kirjoahvenien heimoon kuuluvassa tilapioiden suvussa. Se on myös yleinen kauppanimi näille lajeille.

Tilapioita viljellään pääosin Aasian maissa. Kasvatuksella on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Käytetyt kemikaalit ja lääkeaineet päätyvät helposti ympäröivään vesistöön, samoin kuin kalankasvatuksesta aiheutuva ravinnekuormitus. Tuotannon ympäristövaikutusten ennaltaehkäisy ja hallinta ovat Aasiassa riittämättömiä ja valvonta heikkoa. Kalataudit ovat yleisiä, ja tautien hallitsemiseen käytetään ympäristölle ja ihmiselle haitallisia kemikaaleja ja antibiootteja. Tautien leviämisen mahdollisuutta laitokselta toiselle tai luontoon ei kontrolloida riittävästi. Eläinten hyvinvointi sekä kalojen asianmukainen teurastus, kuljetus ja prosessointi ovat heikosti säädeltyjä ja monin paikoin puutteellisia.

Tilapioiden pyynti luonnonvesistä ei ole yhtä tuottoisaa kuin kasvatus, ja elinkeinona kalastus on jäänyt pienempään asemaan. Tilapian istuttaminen uusiin ympäristöihin on ollut monissa tapauksissa alkuperäiselle eliöstölle haitallista.

Boniitti on pienikokoinen, runsaslukuinen laji ja yleisin tonnikalasäilykkeiden raaka-aine. Boniitti on tonnikalan sukulainen, mutta ei kuulu aitotonnikaloihin. Sillä on virtaviivainen vartalo, jossa suomuja on vain vähän.

Boniitti elää pääasiassa Atlantin, Intian valtameren ja Tyynen valtameren trooppisissa osissa. Suurimmat kannat löytyvät päiväntasaajan läheltä.  Ne uivat yleensä pinnan lähellä, mutta voivat sukeltaa satojenkin metrien syvyyteen. Aikuiset boniitit uivat usein samoissa parvissa pienten keltaevä- ja isosilmätonnikalojen kanssa, joten boniitin kalastuksessa saadaan sivusaaliina myös näitä lajeja.

Suuri osa tonnikalojen kalastuksesta tapahtuu menetelmillä, joilla saadaan paljon sivusaalista, kuten keskenkasvuisia tonnikaloja, lintuja, merikilpikonnia, haita ja ei-toivottuja kalalajeja. Sivusaaliin suhteen haitallisimpia pyyntimenetelmiä ovat pitkäsiima, verkot ja troolaus.

Kestävimpiä vaihtoehtoja ovat valikoivat pyyntimenetelmät, kuten käsisiimat, vapakalastus ja vapaasti uiviin tonnikaloihin kohdistuva kurenuottakalastus.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 61, 71, 77, 81 (WCPFC), ²FAO 57 (Indonesian EEZ),³FAO 21, 31, 41 (WAO), ⁴FAO 51, 57 (Indian Ocean),⁵FAO 27, 34, 47 (EAO),⁶FAO 77, 81, 87 (EPO)

Isosilmätonnikala on trooppisten ja subtrooppisten merten laji, mutta Välimerellä se ei elä. Suurimmat yksilöt voivat olla jopa 2,5 metrin mittaisia. Isosilmätonnikalat ovat pitkiä ja virtaviivaisia ja voivat elää 12-vuotiaksi. Isosilmätonnikalasta tehdään muun muassa sushia ja sashimia.

Suuri osa tonnikalojen kalastuksesta tapahtuu menetelmillä, joilla saadaan paljon sivusaalista, kuten keskenkasvuisia tonnikaloja, lintuja, merikilpikonnia, haita ja ei-toivottuja kalalajeja. Sivusaaliin suhteen haitallisimpia pyyntimenetelmiä ovat pitkäsiima, verkot ja troolaus.

Kestävimpiä vaihtoehtoja ovat valikoivat pyyntimenetelmät, kuten käsisiimat, vapakalastus ja vapaasti uiviin tonnikaloihin kohdistuva kurenuottakalastus.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 61, 71, 77, 81 (WCPFC),² FAO 21, 27, 31, 34, 41, 47,³ FAO 51 ja 57

Keltaevätonnikalaa tavataan Atlantin, Intian valtameren ja Tyynen valtameren trooppisissa vesissä. Keltaevätonnikalat ovat parvikaloja, jotka syövät kaloja, äyriäisiä ja kalmareita. Suurimmat tavatut yksilöt ovat 200 kilon painoisia, ja keltaevätonnikala onkin suosittu urheilukalastuksen kohde. Keltaevätonnikalaa myydään sekä tuoreena että säilykkeenä.

Suuri osa tonnikalojen kalastuksesta tapahtuu menetelmillä, joilla saadaan paljon sivusaalista, kuten keskenkasvuisia tonnikaloja, lintuja, merikilpikonnia, haita ja ei-toivottuja kalalajeja. Sivusaaliin suhteen haitallisimpia pyyntimenetelmiä ovat pitkäsiima, verkot ja troolaus.

Kestävimpiä vaihtoehtoja ovat valikoivat pyyntimenetelmät, kuten käsisiimat, vapakalastus ja vapaasti uiviin tonnikaloihin kohdistuva kurenuottakalastus.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 61, 71, 77, 81 (WCPFC), ² FAO 21, 27, 31, 34, 41, 47, ³ FAO 51 ja 57, ⁴ FAO 71 (Indonesian EEZ, Philippines EEZ)

Suuri osa tonnikalojen kalastuksesta tapahtuu menetelmillä, joilla saadaan paljon sivusaalista, kuten keskenkasvuisia tonnikaloja, lintuja, merikilpikonnia, haita ja ei-toivottuja kalalajeja. Sivusaaliin suhteen haitallisimpia pyyntimenetelmiä ovat pitkäsiima, verkot ja troolaus.

Kestävimpiä vaihtoehtoja ovat valikoivat pyyntimenetelmät, kuten käsisiimat, vapakalastus ja vapaasti uiviin tonnikaloihin kohdistuva kurenuottakalastus.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹FAO 71 (Gulf of Thailand), ²FAO 57 (Andaman Sea, Thailand)

Suuri osa tonnikalojen kalastuksesta tapahtuu menetelmillä, joilla saadaan paljon sivusaalista, kuten keskenkasvuisia tonnikaloja, lintuja, merikilpikonnia, haita ja ei-toivottuja kalalajeja. Sivusaaliin suhteen haitallisimpia pyyntimenetelmiä ovat pitkäsiima, verkot ja troolaus. Kestävimpiä vaihtoehtoja ovat valikoivat pyyntimenetelmät, kuten käsisiimat, vapakalastus ja vapaasti uiviin tonnikaloihin kohdistuva kurenuottakalastus.

¹FAO 21, 27, 31, 34 (North Atlantic albacore stock); ²FAO 41, 47 (South Africa EEZ); ³FAO 27, ICES VII ja VIII; ^⁴FAO 51&57

Turska on pohjakala, joka viihtyy pääosin jopa satojen metrien syvyyksissä. Se on kaikkiruokainen petokala, joka voi kasvaa kymmenien kilojen painoiseksi. Turskaa esiintyy Pohjois-Atlantilla ja Itämerellä.

Suuri osa maailman turskakannoista on ollut ylikalastettuja. Esimerkiksi maailman merkittävin turskapopulaatio Newfoundlandin rannikolla Kanadassa romahti ylikalastuksen seurauksena 1990-luvun alussa, eikä se ole kyennyt elpymään entiselleen voimakkaasta kalastuksen rajoittamisesta huolimatta. Myös Itämeren turskakannat ovat heikossa tilassa ja pelätään, ettei Itämeren turska enää kykene palautumaan entiselleen. Turskakantojen kohtalo onkin surullinen esimerkki siitä, miten liikakalastus voi johtaa mittaviin ekosysteemimuutoksiin ja romahduttaa kalastuksesta riippuvaisten yhteisöjen toimeentulon.

Pyyntialue, katso pakkausmerkintä: ¹ICES 5a; ²ICES 1&2 (Northeast Arctic cod),³ICES 5b, ⁴ICES 22-24 (Itämeren läntinen turska), ICES 25-32 (Itämeren itäinen turska)