Hiitolanjoki on taas pian järvilohien valtakuntaa

Hiitolanjoki virtaa lokakuisena päivänä edessämme verkkaisesti. Olemme Rautjärvellä, aivan Kangaskosken voimalan kupeessa. Laavulle on sytytetty tulet, ja savu leviää ympärillemme hiljalleen. Vastarannalla nököttää WWF:n Luontoliven kalakameran teline. Laavun ohitettuaan joki virtaa vielä reilun kilometrin Suomen puolella, kunnes se ylittää Venäjän rajan ja jatkaa matkaansa kohti Laatokkaa.

WWF:n kalakamera, joka on osa Vauhtia vaellukseen -hanketta, on lokakuun alusta lähtien kuvannut joen elämää pinnan alta. Ensin kameraan uiskentelivat taimenet ja pienemmät särkikalat kuten törö, turpa ja seipi. Lokakuun 8. päivänä odotus palkittiin, kun kameraan ui lähetyksen varsinainen tähti eli äärimmäisen uhanalainen Laatokan järvilohi, jonka kutukäyttäytymistä ei ole Suo­messa aiemmin kuvattu – saati seurattu livenä.

Kalakamera on kerännyt jo yli 130 000 katselukertaa. Se on varsinainen puheenaihe täällä Rautjärvellä.

”Mitä minä kuuntelin viikonloppuna, niin isännät seurasivat hirvijahdissa puhelimistaan enemmän kalaliveä kuin sitä, missä heidän koiransa kulkevat”, paikallinen Olli Rantala naurahtaa.

Rantala on innokas kalamies ja toiminut WWF:n korvaamattomana ”kameratalkkarina”.

Samaa sanoo Rautjärven kalastusalueen Hannu Lattu.

”Kalakamera on tuonut vipinää kylään. Ei sitä oikein kukaan uskonut, että täällä olisi näitä arvokkaita kaloja. Sanottiin vaan, että `sehän on sellainen likaoja, ei siellä mitään ole´.”

”Kamera on selvästi saanut ihmiset kiinnostumaan järvilohesta. Kalat ovat aika sympaattisia”, hän jatkaa.

Vuosikymmenten työn tulos

Lattu, kuten suuri joukko paikallisia aktiiveja, on ajanut Hiitolanjoen patojen purkua jo vuosikymmeniä. Hän on ollut perustamassa myös Hiitolanjokiyhdistystä.

”Kun täällä alusta lähtien nähtiin näitä järvilohia, niin ajattelimme, että pitäisihän näitä käydä suojelemaan”, hän perustelee.

Luonnollisesti lohet jatkaisivat nousuaan laavun ohi kohti joen lukuisia koskia, mutta nyt kalojen kulku tyssää Kangaskosken voimalaitoksen patoon. Sen jälkeen edessä ovat vielä Lahnasenkosken ja Ritakosken voimalaitospadot. Vuoteen 2024 mennessä nämä kaikki kolme patoa pitäisi olla purettu ja niiden alapuoliset koskialueet kunnostettu jälleen mahdollisimman luonnontilaisiksi.

”Kun nämä kosket saadaan vapaaksi, niin Hiitolanjoki on Laatokan arvokkaimpia lohijokia. Tästä alaspäin Venäjän puolella on vapaita koskia, joissa lohi jo lisääntyy”, Lattu toteaa.

Nykyisin Suomen puolelle nousee vain muutamia kymmeniä lohikaloja vuodessa. Arvioiden mukaan Hiitolanjoella voisi syntyä jopa 5 000–11 000 poikasta vuodessa. Kalat ovat erittäin tehokkaita lisääntymään, kun niille vain annetaan siihen mahdollisuus.

”Toivoisin kuitenkin, ettei täällä ensi kesänä kalastettaisi lainkaan”, Lattu vetoaa.

WWF oli jo 20 vuotta sitten mukana poistamassa Hiitolanjoen venäjänpuoleiselta osuudelta vaellusesteitä. Järvilohta ei kuitenkaan pysty kukaan yksin pelastamaan. Hiitolanjoen patokaupat on hyvä esimerkki siitä, miten eri toimijoiden sinnikäs yhteistyö tuottaa lopulta tulosta. Vesivoimayhtiön omistus siirtyi 29.10. Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiölle, mutta projektissa on ollut mukana suuri joukko vaelluskalojen ystäviä ja luonnonsuojelijoita.

WWF:n omarahoitusosuuden mahdollisti Lassi Leppinen säätiön suurlahjoitus, ja myös vaelluskalojen puolestapuhujana tunnettu näyttelijä Jasper Pääkkönen keräsi sievoisen summan rahaa patokauppoihin. Tärkein mahdollistaja on kuitenkin ollut paikallisten järkkymätön usko joen vapauttamiseen ja aktiivisuus asiassa muun muassa valtion suuntaan.

”Tämä oli oikea lottovoitto kunnalle ja kaikille, jotka ovat tässä vuosien mittaan toimineet”, Lattu hymyilee.

”Pelkäsin jo, etten ehdi näkemään muutosta, kun tilanne junnasi niin pitkään paikallaan. Tämä on ollut pitkä ja vaikea prosessi.  Mutta nyt näyttää tosi hyvältä. Kalaa on kyllä tulossa, kunhan padot saadaan pois.”

Kutupaikkaa etsimässä

Lokakuun alussa WWF asensi juuri tänne, Kangaskosken padon alajuoksulle, Luontoliven kalakameran. Ajatuksena on ollut tarjota ennennäkemätöntä kuvamateriaalia äärimmäisen uhanalaisesta järvilohesta ja samalla tehdä Hiitolanjoen vedenalaista elämää katsojille tutuksi.

Suorassa lähetyksessä jokainen on voinut seurata, miten naaraslohet valmistelevat kutupesiä vimmatusti ja koiraslohet tekevät itseään tykö; ne värisyttävät itseään naaraiden kylkeä vasten ja aukovat suutaan. Tämä todennäköisesti lisää naaraiden hormonitoimintaa, mikä edesauttaa mädin kypsymistä ennen sen laskua.

Vierailemme paikalla lokakuun puolivälissä, jolloin vesi on seitsemänasteista.

”Vielä kun vesi pari astetta viilenee, lohet laskevat mätinsä”, vinkkaa WWF Suomen virtavesiasiantuntija Manu Vihtonen.

Tämä Hiitolanjoen mutka on yksi harvoja paikkoja, joissa Laatokan järvilohi pääsee vielä luonnonvaraisesti lisääntymään Suomen puolella. Kameran sijainti on mietitty tarkkaan, sillä se haluttiin asettaa paikalle, jossa lohet viihtyisivät.

Lohet valitsevat kutupaikkansa tietyin kriteerein, kertoo Vihtonen.

”Ratkaisevaa on veden virtausnopeus ja syvyys sekä kivien raekoko.”

Juuri tässä, missä kamera sijaitsee, nuo kaikki olosuhteet ovat ihanteelliset: veden virtausnopeus on noin 50 senttimetriä sekunnissa, veden syvyys 40-60 senttimetriä ja kivet läpimitaltaan 4-8 senttimetrin kokoisia. Lohelle ei kelpaa liian pieni kivi. Sen Vihtonen on oppinut kokemuksen kautta.

”Alkuun näytti, ettei siihen tule kaloja ollenkaan. Paitsi silloin, kun kameraa asennettiin, niin yksi lohenpoikanen oli koko ajan paikalla. Se oli päättänyt, että mie olen tässä”, Olli Rantala naureskelee.

”Kyllä se kamera vähän niin kuin lohille laitettiin. Taimenet pöllyttivät tuolla alempana”, Vihtonen huomauttaa.

Veri vetää vaeltamaan

Hiitolanjoen vapautumisen odotetaan tuovan uudenlaista elinvoimaa koko alueelle. Toiveena on, että komeat koskimaisemat ja historiallinen miljöö houkuttelisivat paikalle luonto- ja kalastusmatkailijoita. Sijainti ainakin on mitä parhain: vain pari kilometriä valtatieltä, niin pääsee seuraamaan villiä luontoa lähietäisyydeltä. Lattu kertoo, että alueella liikuskelee villisikoja ja karhuja, kuulemma susiakin näkyy välillä. Etelä-Suomessa ei ole montaakaan lohijokea näin hyvien kulkuyhteyksien päässä.

”Tänne eivät kuulu tiet eivätkä näy tehtaanpiiput”, Vihtonen lisää.

Nytkin pinnan tuntumassa näkyy suurikokoinen kala. Näyttäisi olevan järvilohi. Kohta toisessa kohtaa kuuluu molskahdus. Tässä kohtaa vesi on sen verran matalaa, että kaloja on mahdollista tarkkailla myös pinnan päältä. Kohta laavulle saapuukin muutama paikallinen kalabongari kameran kanssa. Järvilohista on tullut täällä varsinaisia julkkiksia.

Se ei ole ihme, sillä lohi on suuri ja vaikuttavan näköinen kala. Varsinkin isommat urokset ovat kutuaikaan komeita ilmestyksiä koukkuleukoineen. Nyt kutupuuhissa olevat lohet ovat todennäköisesti myös syntyneet Hiitolanjoessa, sillä lohilla on tapana palata synnyinjokeensa kutemaan. Ensimmäiset Suomen puolella syntyneet lohenpoikaset havaittiin vuonna 2003.

Lohet viettävät ensimmäiset elinvuotensa jokipoikasena koskiympäristössä, piilossa kivien välissä. Hiitolanjoella poikasmäärät ovat kuitenkin olleet pienemmät kuin mädintuotanto, mikä johtuu siitä, että joessa ei ole ollut poikasille sopivia kivikkoja suojapaikoiksi. Siihenkin on onneksi saatu parannusta.

”Aiempina vuosina olemme lähinnä haravoineet pohjaa talkooporukalla, koska jokeen ei ole saanut lisätä mitään. Mutta tänä syksynä meillä oli ensimmäiset isommat talkoot. Nyt saatiin laittaa jokeen kiveä, ja saatiin apuun ammattimies, jolla on hyvät välineet”, Rantanen kertoo ja viittaa WWF:n Vihtoseen.

”Alue, joka on nyt poikaskivetetty, oli aiemmin täynnä heinää. Kun etsimme kaloja, niin sieltä ne löytyivät, paikalta, jonka olimme niitä varten puhdistaneet”, hän jatkaa.

”Kuduntarkkailu on paras palkinto työstä. Muuta kunniakirjaa tästä ei kaipaa”, Vihtonen toteaa.

Jokipoikasvaiheen jälkeen nämä nuoret lohet eli smoltit lähtevät vaeltamaan kohti Laatokkaa, jossa ne kasvavat aikuisiksi. Laatokassa ne saavat syödäkseen kalaa, minkä takia ne kasvavat nopeammin ja suuremmiksi kuin esimerkiksi ne taimenet, jotka elävät koko ikänsä joessa syöden hyönteisiä ja pohjaeläimiä.

Noin neljävuotiaina, sukukypsyyden saavutettuaan, tämän syksyn kudusta syntyvät lohet palaavat tänne synnyinjokeensa kutemaan. Silloin Hiitolanjoki on vihdoin vapaa esteistä, ja lohet pääsevät jatkamaan matkaansa niin pitkälle kuin niiden veri vetää, kohti koskia ja Hiitolanjoen latvavesiä.