Näkökulma: Lihantuotannon vähentäminen pienentää pandemiariskiä

Koronakriisin myötä olemme saaneet vakavan muistutuksen siitä, että globaali eläintuotannon kasvu ja eläintuotteiden suosiminen ajaa villin luonnon liian ahtaalle ja lisää riskiä pandemioihin. Kasvipohjaiseen tuotantoon panostaminen on eduksi luonnon monimuotoisuudelle, ruokaturvalle ja pandemioiden ehkäisylle.

Suuri osa tartuntataudeista ja lähes kaikki viimeaikaiset pandemiat ovat peräisin eläimistä. Yksi perussyistä tautien syntymiseen ja leviämiseen on kasvava eläinperäisen ruuankulutus ja -tuotanto.

Nykyisessä globaalissa eläinten tehotuotannossa yksiköt ovat suuria, ja eläimiä pidetään usein ahtaissa oloissa. Tuotantoeläinten vaihtuvuus on suurta ja geneettinen tausta hyvin samanlainen. Tämä kasvattaa tautien syntymisriskiä, antaa viruksille kasvupohjan ja tehostaa niiden leviämistä. Massivisessa tehotuotannossa taudit pääsevät leviämään helposti paitsi tilojen sisällä, myös uusille tiloille ja maiden rajojen yli.

Lisäksi tuotantoeläimiin käytetään valtaosa maailman antibiooteista. Niitä käytetään rutiininomaisesti tautien ehkäisyyn, sillä monissa maissa eläintuotannon hygienia on surkealla tasolla. Euroopan ulkopuolella antibiootteja hyödynnetään edelleen usein myös eläinten kasvun edistämiseen. Holtiton antibioottien käyttö on tuonut mukanaan antibioottiresistenssiä, eli antibiootit eivät enää tehoa bakteereihin totuttuun tapaan. Pandemioissa antibioottiresistenssi on yksi suorista riskeistä ihmisille: potilas voi saada vakavan bakteeri-infektion pandemian yhteydessä, ja jos antibiootit eivät tehoa, ovat seuraukset vakavia.

Villieläinkontaktit lisääntyvät luonnon joutuessa ahtaalle

Lihantuotannon tarvitseman rehun vuoksi on raivattu runsaasti metsää peltojen tieltä ja heikennetty näin luonnon monimuotoisuutta. Sademetsät ovat saaneet väistyä esimerkiksi soijaviljelmien tai karjan laidunten tieltä. Kun ekosysteemi häiriintyy, järkkyy myös pandemioita ehkäisevä luonnon tasapaino.

Villieläinkontakteja syntyy nyt huomiota saaneilla villieläintoreilla, mutta myös muulla tavoin. Ihmiset ovat aina turvautuneet villieläimiin ruokansa riittävyyden täydentäjinä. Nykypäivänä erityisen riippuvaisia metsän antimista ovat usein köyhimmät ihmisryhmät. Näin on käynyt vaikkapa silloin, kun paikallisväestöltä on viety kalastusmahdollisuudet ja he joutuvat etsimään muita proteiinilähteitä.

Riskiä kontakteihin lisää myös sademetsien raivaus lihantuotantoon. Yksi esimerkki on Malesian sikatalouden teollistuminen 1990-luvulla. Tällöin sikatiloja perustettiin lepakoiden elinaluille, ja nipah-virus siirtyi hedelmälepakoista sikoihin ja sioista ihmisiin. Virus aiheutti yli sadan ihmisen kuoleman ja johti sikatalouden romahtamiseen Malesiassa. Nipah-virusta on havaittu Aasiassa myös myöhemmin, ja sitä on pidetty viruksena, joka voisi aiheuttaa pandemian.

Suomalaisten ruoka vaikuttaa myös globaalisti

Suomessa eläintuotanto pärjää tautiriskien ehkäisyn osalta hyvin globaalissa vertailussa, eli esimerkiksi antibioottien käyttö on vähäistä ja eläinterveyteen kiinnitetään paljon huomiota. Erilaisilla toimilla pystytään hyvin estämään eläintautien leviämistä, mutta sataprosenttinen ehkäisy on mahdotonta. Eläintaudit voivat levitä tännekin paitsi villi- ja tuotantoeläinten, myös esimerkiksi rehun, sukusolujen tai kuljetusajoneuvojen kautta. Vaikka eläintauti ei tarttuisi ihmisiin ja aiheuttaisi pandemiaa, se voi olla vakava asia tuotantoeläimille.

Olemme monin tavoin riippuvaisia myös kansainvälisistä markkinoista ja tuotantopanoksista, ja syömällämme ruualla on isoja ympäristövaikutuksia Suomen rajojen ulkopuolella: ruokamme vaikutuksista luonnon monimuotoisuuteen 93 prosenttia kohdistuu ulkomaille.

Tuomme paljon elintarvikkeita, ja eläintuotantoa varten tuodaan muun muassa rehuja, kuten rapsirouhetta ja soijaa, sekä rehuissa käytettäviä vitamiineja ja rasvoja. Broilereiden isovanhemmat tuodaan ulkomailta. Myös lannoitteiden, torjunta-aineiden ja polttoaineiden käyttö on pitkälti riippuvaista tuonnista.

Silti omavaraisuusasteemme on laskennallisesti korkea. Me olemme hyvässä asemassa, sillä lähiruoka on mahdollisuus vain harvoille maille, totesivat äskettäin suomalaistutkijat analyysissaan. Tällä hetkellä näyttää siltä, että koronakriisi voi pahentaa ruokapulaa maissa, jotka ovat olleet heikossa asemassa jo ennen kriisiä. Jos esimerkiksi riisi on jollekin maalle tärkeä elintarvike, mutta maa on riippuvainen riisin tuonnista eikä saa sitä nyt ostettua joko rajoitusten tai kohonneen hinnan vuoksi, ajaudutaan helposti kohti lisääntyvää nälkää.

Meillä on mahdollisuus tuottaa ruokaa muille

Suomi voisi olla merkittävämpi kasvipohjaisen ruuan tuottaja ja vientimaa. Näin voisimme osaltamme turvata paitsi omaa ruokaturvaamme kriisiaikoina, myös vaikuttaa osaltamme globaaliin ruuan riittävyyteen. Pienemmällä pinta-alalla voitaisiin tuottaa ruokaa suuremmalle ihmismäärälle kuin nykytilassa, jossa peltomaa on suurimmaksi osin eläintuotannon käytössä rehuntuotannon kautta.

Suomella on erinomainen mahdollisuus olla esimerkkinä maasta, jossa kehitetään ympäristölle ja ihmisille parempaa ruokatulevaisuutta oikeudenmukaisen siirtymän kautta. Ruuantuotannon muutokset tapahtuvat ymmärrettävästi varsin hitaasti, joten nyt on oikea aika aloittaa kulku kohti parempaa ruokajärjestelmää.

 

Lähteitä ja lisälukemista

COVID-19 and the risk to food supply chains: How to respond?, FAO

The COVID-19 Crisis and Food Systems: probable impacts and potential mitigation and adaptation responses, GAIN

COVID-19 and the crisis in food systems: Symptoms, causes, and potential solutions, iPES

PTT-ennuste: Maa- ja elintarviketalous 2020

Ympäristötiedon foorumi 12.5.2020: Pandemian takana on ihminen

Suojeluasiantuntija

Suojeluasiantuntija
Mari Koistinen