Ilona Hankosen mielestä metsän jatkuva kasvatus on vesistöjen kannalta ”ylivoimainen tapa hoitaa metsää”
Eurajokelainen Ilona Hankonen kasvattaa metsiään jatkuvan kasvatuksen periaatteiden mukaisesti, koska hän kokee siitä olevan hyötyä monella tavalla. Päästöt vesistöihin ja ilmastoon jäävät pieneksi, kun maata ei muokata. Hankoselle myös luontoarvojen huomioiminen on tärkeää, ja hän muistuttaa sen tärkeydestä myös jatkuvan kasvatuksen metsissä.
Metsänomistaja Ilona Hankonen puhkuu intoa. Hän on lupautunut esittelemään metsiään, joita hän hoitaa jatkuvan kasvatuksen periaatteiden mukaisesti. Metsät sijaitsevat Hankosen kotikonnuilla Eurassa ja Eurajoella.
Hankonen osti ensimmäisen metsäpalstansa 2011. Hän innostui sijoittamaan säästöjään metsään, sillä metsätalous ja metsänomistaminen kiinnostivat. Myöhemmin hän osti pari muutakin metsäpalstaa.
”Metsäni ovat suurelta osin kuivia lehtoja, tai oikeastaan Satakunnan diabaasialueen lehtoja”, Hankonen kertoo.
Suomalaisille diabaasi lienee tutuinta kiuaskivenä. Se on kivilaji, joka on ravinteinen ja pH-arvoltaan emäksinen. Diabaasi siis neutraloi luontaisesti hapanta maaperää, antaa ravinteita ja mahdollistaa lehtokasvien esiintymisen.
Hankonen halusi alusta alkaen hoitaa metsiään luontoarvoja painottaen, jatkuvan kasvatuksen periaatteiden mukaisesti. Toki hänellä on muitakin syitä harjoittaa avohakkuutonta metsätaloutta.
”Teen tosi mielelläni muita metsänhoitotöitä, mutta taimikon istuttaminen ja heinääminen… Se on isommassa mittakaavassa aika kurjaa työtä, eivätkä ne taimikot ole kauhean miellyttäviä ympäristöjäkään”, Hankonen kertoo.
Jatkuvassa metsänkasvatuksessa tähdätään siihen, että metsä uudistuu luontaisesti, eikä taimia tarvitse istuttaa ainakaan laajoille alueille.
Vesiensuojelun kannalta jatkuva kasvatus on Hankosen mielestä ylivoimainen tapa hoitaa metsää. Kun vältytään taimien istuttamiselta ja maan muokkaukselta, jäävät kiintoaine-, humus- ja ravinnepäästöt vähäisiksi. Samalla myös maaperän hiilinielu säilyy.
Jatkuvan kasvatuksen huono maine kumpuaa vastakkainasettelusta
Hankonen muistelee kuulleensa jatkuvasta kasvatuksesta ensimmäisen kerran jo parisen kymmentä vuotta sitten. Tuolloin jatkuvasta kasvatuksesta esitelmöi eräässä seminaarissa jatkuvan kasvatuksen pioneeri, metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde.
”Silloin jatkuvan kasvatuksen konsepti oli se, että tarjottiin lähes pelkästään yläharvennusta joka paikkaan”, Hankonen kertoo.
Yläharvennus tarkoittaa metsän järeimpien tukkipuiden hakkuuta, jotta nuoremmat puut saavat tilaa kasvuun. Nykyisin hakkuutavat ovat monipuolisempia, ja niitä suunniteltaessa huomioidaan puuston uudistuminen, kasvu ja metsänomistajan metsänhoidolle itse asettamat tavoitteet.
”Kyllä jatkuvalla kasvatuksellakin voidaan saada aikaan vahinkoa puustolle, jos metsää hoidetaan väärin”, Hankonen muistuttaa. Hän antaa esimerkin: kuusikkoon tehty liian voimakas yläharvennus vaarantaa jäljelle jäävän puuston säilymisen. Liian harva metsä voi seuraavassa myrskyssä mennä nurin.
Aikaisemmin jatkuvan kasvatuksen metsänhoidossa tehtyjen virheiden takia menetelmällä lienee edelleen huono maine joidenkin metsänhoitajien silmissä. Menetelmänä jatkuva kasvatus on kuitenkin hyvin tunnettu, sen WWF:n teettämä tuore kyselytutkimuskin osoittaa. Hankonen on samaa mieltä, kyllä metsänomistajat tietävät mistä on kyse.
Hänen mielestään asenteet jatkuvaa kasvatusta kohtaan ovat kuitenkin muuttumassa myönteisemmiksi. Kuten mitä tahansa metsänhoitoa, myös jatkuvan kasvatuksen hakkuita voi toteuttaa joko hyvin tai huonosti.
Hankonen vierastaa tiukkaa jaottelua jaksollisen, eli avohakkuisiin perustuvan, ja jatkuvan kasvatuksen välillä.
”Ei niitä kannata nähdä kahtena täysin erillisenä tapana hoitaa metsää, vaan jatkumona”, Hankonen painottaa.
Jatkuvan kasvatuksen metsää hoidetaan niin, että sinne syntyy useita eri-ikäisiä puusukupolvia.
Sekametsän kasvattamisen haasteet
Aloitamme kierroksen palstalta, jolla tehtiin jatkuvan kasvatuksen hakkuut elokuussa. Hakkuutähteitä on ajourien varrella kasoissa. Ajourien ulkopuolella metsä on säilynyt kulkukelpoisena ja metsäisenä, joskin avarana.
Hankonen kertoo, että kuuset hakattiin, ja jäljelle jäi lähinnä koivua. Lehdetön koivikko on avara ja valoisa. Se auttaa uusien puiden taimettumisessa. Lehtipuiden taimettumiseen metsä on kuitenkin edelleen liian tiheä. Lehdetön aika hämää, ja saa metsän näyttämään valoisammalta kuin kesäaikana.
”Sekametsän kasvattaminen jatkuvassa kasvatuksessa on hiukan haasteellista, koska kuusi on meillä ainoa varjossa taimettuva puu”, Hankonen kertoo ja harppoo uraa eteenpäin.
Jatkuva kasvatus voi johtaa metsien kuusettumiseen, ellei asiaa huomioida metsän hoidossa. Hankosen mielestä metsissä on tärkeää kasvattaa muutakin kuin kuusta, sillä se edistää metsäluonnon monimuotoisuutta. Ristiriita on, että juuri kuusi uudistuu ja sen taimet kasvavat jatkuvassa kasvatuksessa erittäin hyvin.
”Olen pohtinut metsäammattilaisten kanssa sitä, että miten hakkuut tehdään, että kuivan lehdon ominaispiirteet säilyisivät. Vaaditaan rajumpaa käsittelyä, että metsään pääsee valoa. Pelkkä poimintahakkuu johtaa siihen, että metsässä kasvaa lopulta pelkkää kuusta. Lehtipuiden uusiutumiseen sopii esimerkiksi pienaukkohakkuu, jossa enemmän valoa vaativat lehtipuun taimet pääsevät uudistumaan.
Hakkuutähteet jäävät poimintahakkuissa ajouran varteen. Luontaisesti kylväytyneistä taimista varttuvat seuraavat puusukupolvet.
Kantapään kautta
Saavumme toiselle metsäpalstalle. Sieltä löytyy korpikuusikko, jonka metsänpohja on melko laajalti rahkasammalen peitossa. Askeleet mässähtävät märkään sammalikkoon. Vetisimpiä kohtia pitää väistellä.
Hankonen kertoo, että hän teetti tälle palstalle ensimmäiset hakkuut vuonna 2012, tuoreena metsänomistajana. Hän suunnitteli hakkuut itse.
”Metsätaloudellisesti hakkuut epäonnistuivat”, Hankonen kertoo.
Tällä palstalla hän epäilee maksaneensa ne kuuluisat oppirahansa. On onni, että Hankonen näkee metsällä myös muuta arvoa, kuin tilille kilahtaneet eurot.
Hakkuissa palstalta harvennettiin niin paljon kuusia, että haihdunta väheni. Sen seurauksena maa vettyi ja alkoi soistua. Nyt näkemämme käärijänvihreät rahkasammalet palasivat. Jäljelle jääneiden kuusten kasvu hidastui ja osa puista kuoli.
”Palstalle syntyi lahopuuta lopulta tosi mukavasti”, Hankonen kertoo
Korpi on nyt lajistoltaan arvokas, ja Hankonen aikoo hakea sitä Helmi-ohjelman kohteeksi. Kävi siis niin, että korpi ennallistui, eli se palautui lähemmän luonnontilaa. Helmi-ohjelman kautta ennallistamisesta voi saada korvauksen. Lisäksi palsta rajautuu kuvioon, minkä Hankonen ensi töikseen suojeli. Se lisää ennallistuneen korven arvoa, sillä se muodostaa yhtenäisen suuremman kokonaisuuden suojellun alueen kanssa.
”Suojeltu alue on lehtokorpea ja lettokorpea, ja siinä on todella arvokasta lajistoa”, Hankonen kertoo. Hänen puolisonsa on luontokartoittaja, joka kävi kartoittamassa palstan lajit. Löytyi pitkä lista arvokasta metsälajistoa, juuri sellaista, mikä on kärsinyt metsien ojituksista: kampasammalta, lettolehväsammalta, lehtorahkasammalta, kirjorahkasammalta, hentosaraa, korpisaraa, raidankeuhkojäkälää, korpialvejuurta.
”Aikaisemmassa metsänhoitosuunnitelmassa oli määrätty, että tämä kuvio avohakataan, ojitusmätästetään ja istutetaan kuuselle. Mutta se oli jäänyt tekemättä, varmaan sen takia, että kukaan ei halunnut mennä upottamaan konettaan märkään korpeen.”
Palsta oli joskus aikoinaan ojitettu lapiotyönä, eikä oja vetänyt. Märässä maassa metsä kasvoi huonosti. On onni, että Hankonen puolisoineen tajusi palstan arvon.
Hankonen kertoo, että Metsäkeskus ei aluksi suostunut rajaamaan aluetta metsälakikohteeksi, eli metsälailla turvatuksi, luonnoltaan erityisen arvokkaaksi alueeksi, joka säästetään hakkuissa. Metsäkeskukselle ei riittänyt perusteluksi se, että alue on lähteikköinen, ja pohjavesi nousee siinä pintaan, vaikka tätä tuki alueelta löytynyt lähteisyydestä kertova lajisto.
”Sain Metsäkeskuksen rajaaman sen metsälakikohteeksi vasta kolmannella yrittämällä, sen jälkeen, kun toimitin heille lajilistan. Näin sain lopulta ympäristötukea.”
Lammesta lepikoksi
Marraskuinen harmaa päivä alkaa hämärtää. Aurinko laskee pian. Hankosen kolmannelle metsäpalstalle emme enää ehdi. Hän kertaa sen monivaiheisen ja pitkän historian.
”Metsä oli tosi tylsä turvekangas”, hän kertoo lähtötilanteesta, kun osti metsäpalstan.
Hankonen tuntee palstan historiaa paljon pidemmältä ajalta, jopa noin 300 vuoden päähän. 1700-luvulla metsäpalstan paikalla oli vielä lampi, joka kuivatettiin heinäpelloksi. Heinää kasvatettiin eläinten rehuksi. Sotien jälkeen osa heinämaasta kuivatettiin edelleen, mutta pellon viljely oli märkyyden takia yhä vaikeaa. 1970-luvulla pelto hylättiin.
”Edellinen omistaja oli yrittänyt metsittää peltoa, mutta osa kuusista kuoli märkyyden takia”, Hankonen kertoo. Taimikko oli kitukasvuinen. Hankonen päätti kokeilla jotain uutta. Hän istutti paikalle tervaleppää, joka on sopeutunut kasvamaan hyvin märissäkin oloissa.
”Sehän kasvaa siellä ihan kohisten”, Hankonen iloitsee.
Muille puulajeille kelvatakseen alue olisi vaatinut raskasta ojitusta ja kunnostusta. Ojitus taas olisi ollut paitsi kallista, myös haitallista vesistöille. On parempi istuttaa kasvupaikalle siellä luontaisesti menestyvä puulaji, kuin kamppailla luonnonoloja vastaan. Metsäkuvio on nyt erirakenteinen: ylispuuna on tervalepän lisäksi hieskoivua, niiden alla varttuu seuraava puusukupolvi kuusta. Lehtipuiden istuttaminen on lisännyt haihduntaa ja näin parantanut kuusen kasvuoloja.
Hankonen on tähän mennessä kasvattanut satoja tervalepän taimia. Hän kerää siemenet Eurajoen rannoilta.
”Valitsen siemenet niistä puista, missä on kauniit suorat rungot”, hän kertoo.
Hankonen harmittelee, että ihmiset eivät kokeile kasvattaa metsätaloudellisesti harvinaisempia puulajeja. Hankosen mukaan Suomessa puutavarana myytävä tervaleppä on tuotu Virosta.
Rahkasammalet peittivät maata paikoissa, missä maa on vettynyt ja hyvin märkä.
Jatkuva kasvatus ei ole luonnonsuojelua
Lopuksi Hankonen muistuttaa, että metsän jatkuva kasvatus ei automaattisesti säilytä ja elvytä metsän luontoarvoja sen enempää kuin jaksollinenkaan kasvatus.
”On lajeja, jotka tietysti hyötyvät metsän pysymisestä peitteisenä, mutta jatkuva kasvatus ei vapauta luontoarvojen huomioimisesta. Se vaatii harkittuja ja aktiivisia toimia, eli luonnonhoitoa”, hän sanoo.
Hankosen metsissä monimuotoisuuden säilyttäminen vaatii esimerkiksi valoisuutta, että lehtokasvit näsiä, lehtokuusama ja kevätlinnunherne säilyisivät ja uudet taimet pääsisivät itämään. Sen lisäksi hän suosii muitakin lehtipuita, ja on istuttanut metsiinsä tervalepän lisäksi tammea. Myös vaahteran kasvatus kiinnostaa.
Lehtokasvien vaalimisen lisäksi Hankonen säästää metsähakkuissa kaikki haavat, raidat ja tervalepät. Luonnolle arvokkaat pienvedet hän rajaa hakkuiden ulkopuolelle, ja lisäksi hän on vapaaehtoisesti suojellut metsiensä arvokkaimmat luontokohteet. Vanhoja siemenpuita hän on jättänyt pysyviksi säästöpuiksi ja rajannut niiden ympärille riistatiheiköitä.
”Kun hakkuita tehdään luontoarvoja painottaen, täytyy huolehtia siitä, että tieto kulkee joka portaalle, eli puunostajalle, hakkuusuunnittelijalle ja urakoitsijalle”, Hankonen muistuttaa.
Näin metsänomistaja voi varmistua, että metsästä hakataan vain ne puut, jotka pitikin, ja muu luonto säästyy.
Jatkuvan kasvatuksen metsissä tähdätään monilajiseen puustoon.
Metsänomistaja, vaihda jatkuvaan kasvatukseen!
Voit hoitaa metsääsi ilman avohakkuita ja saada samalla tuottoa.