Kiljukkaiden kintereillä

Ahavoitunut iho ja resuinen parta. Yllä maastokelpoiset vaatteet, kaulassa kiikarit ja alla vanha Lada. Juha Markkola näyttää luonnonsuojelijalta.

Luonnonsuojelija Markkola onkin – hän on jo vuosikymmenten ajan taistellut äärimmäisen uhanalaisen kiljuhanhen puolesta.

Markkola ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Mies haukkuu kiljuhanhia häiritsevät ”punaniskat”, sadattelee ja viljelee mustaa huumoria. Mutta kiljuhanhia, tuttavallisemmin kiljukkaita, kuvaillessaan hänen äänensävynsä on lempeä.

-Ne ovat kauniita ja viisaita ja harvinaisia, Markkola sanoo pehmeästi.

-Lajin suomenkielinen nimihän ei ole kaunis, kiljuhanhi. Mutta inarinsaameksi se on lauluhanhi. Sen ääni on laulua, hän jatkaa ja viheltää näytteen.

”Tu-ju-ju.”

Eipä kuulosta kiljumiselta.

Olemme ahtautuneet pieneen mökkiin Siikajoella, hieman Oulusta etelään. Markkolan lisäksi paikalla on toinenkin luonnonsuojelijan näköinen mies, WWF:n palkkalistoilla kiljuhanhien muuttoa seuraava Risto Karvonen.

On toukokuun alku. Kiljuhanhet ovat saapuneet Oulun seudulle aikaisemmin kuin koskaan, hieman ennen vappua. Niitä on onnistuttu laskemaan tähän mennessä kaikkiaan yhdeksän.

Kiljuhanhien kevätmuuttoa seurataan pesimämenestyksen ja kannan kehityksen selvittämiseksi. Pesimäseuduilla tarkan parimäärän laskeminen olisi lähes mahdotonta. Levähdyspaikat, joille linnut keskittyvät muuttomatkoillaan, sen sijaan tunnetaan varsin hyvin.

Oulun seudulla kevätmuuton tarkkailu alkoi 30 vuotta sitten muutamaa vuotta aikaisemmin perustetun WWF:n kiljuhanhityöryhmän toimesta. Työryhmän perustamista ehdotti, kukas muukaan kuin, Juha Markkola. Oulun seudun kevättarkkailu on pisin seuranta-aineisto kiljuhanhikannan kehityksestä koko maailmassa.

Vielä 1910-luvulla Oulun seudun kautta keväällä muuttavien kiljuhanhien määräksi arvioitiin noin 10 000 yksilöä. Mikään ei näyttänyt uhkaavan lajia.

Kiljuhanhien määrä on kuitenkin romahtanut. Maailmankannaksi arvioidaan noin 30 000 yksilöä. Laji on uhanalainen koko levinneisyysalueellaan, mutta eniten suojelua kaipaa pohjoismaiden omaleimainen kanta. Arvioidaan, että Pohjoismaissa pesii enää noin 20 paria. Suurin syy kannan huonoon tilaan on liiallinen metsästys levähdys- ja talvehtimisalueilla.

-Joskus näistäkin linnuista näkee, että niitä on ammuttu, Karvonen toteaa.

Myös maatalous, kosteikkojen kuivatus ja umpeenkasvu, väärin sijoitettu tuulivoimarakentaminen ja muut maankäytön muutokset ovat lajille iso uhka.

Hanhet maassa, miehet taivaassa

Kiljukkaita pyritään laskemaan ja kuvaamaan aamuvarhaisella ja illan hämärtyessä. Nyt alkaa olla ilta.

Pääsemme hädin tuskin mökin pihamaalta, kun Karvonen pysäyttää jo auton. Pellolla näkyy hanhiparvi, joukossa mahdollisesti kiljukkaita.

Näin on.

Hanhet ruokailevat 150 metrin päässä koivet tukevasti maassa, mutta miehet ovat taivaassa.

-En ole ikinä nähnyt kiljuhanhia näin läheltä muuten kuin kojusta! Markkola ihastelee.

Karvonen kiipeää auton katolle, käynnistää videokameran ja ryhtyy oman elämänsä attenboroughiksi.

-5. toukokuuta, kello 18.25. Paikalla Juha, Joonas ja Risto. Korkeassa sängessä kaksi kiljukasta merihanhien keskellä. Vatsakuvioita mahdotonta erottaa. Yhteensä pellolla on kahdeksan kiljuhanhea, hän selostaa.

Täytyy myöntää, kiljuhanhet ovat lauman kaunokaisia: Pienikokoisia harmaahanhia, joilla on keltaiset silmärenkaat, kirkkaanoranssit jalat ja vaaleanpunaiset nokat. Otsakilvet ovat valkoisia, yksilölliset vatsalaikut mustia.

Aurinko paistaa, pohjoistuuli on jäätävä. Vieressä on karjatila, sen haistaa.

Yhtäkkiä lähistöltä kuuluu haulikon laukauksia.

-Ampuvat varmaan lokkeja, Markkola murahtaa.

Kiljuhanhet vetäytyvät vähitellen kauemmaksi.

-Veikkaan, että kyseessä on samat linnut, joita olemme tarkkailleet koko viikon. Se selviää, kun olemme kiertäneet kaikki pellot. Mielellään sitä olisi optimistinen ja ajattelisi, että kaikki olisivat uusia tulokkaita, Karvonen sanoo.

Kiertelemme peltoja tuntien ajan, mutta emme tee uusia havaintoja.

Kanta kehittynyt suotuisasti

Aamuvarhaisella sama lenkki, samat linnut. Yleensä ne lepäilevät näillä lakeuksilla kolmesta viiteen päivää, mutta tuuli on käynyt pohjoisesta jo viikon ajan. Kun puhuri kääntyy eteläiseksi, ne saattavat lennähtää päivässä Pohjois-Norjaan.

-Kiljukkaat menevät hirveätä kyytiä myötätuulessa. Jopa 80 kilometriä tunnissa, Markkola sanoo.

-Pitkät siivet tekevät niistä nopeita lentäjiä.

Yhtäkkiä Markkolan minigrip-pussiin pakattu puhelin piippaa.

-Oho! Tenojoella on kolme kiljukasta. Menneet varmaan ohi tästä. Aikaisessa ovat.

Edellisen kerran kiljuhanhen pesintä on varmistettu Suomessa nimenomaan Tenojoen seudulla vuonna 1995.

Kiljuhanhen kanta on kehittynyt viime vuosina suotuisasti. WWF on kantanut kortensa kekoon muun muassa osallistumalla EU:n LIFE-hankkeisiin, kouluttamalla ihmisiä kiljuhanhen suojeluun ja torjumalla metsästystä.

-Jos suotuisa kannan voimistuminen jatkuu, lähiaikoina saatetaan taas varmistaa pesintä Suomessa, Markkola toteaa.

-Siinä tapauksessa voisin ottaa lasin tai kaksi punaviiniä hyvässä seurassa.

Kiljuhanhen kaveri

Kuka olet?

-Juha Markkola, syntynyt 1955 Torniossa. Biologi ammatiltani, urakehitystä ei ole havaittavissa. Opiskelin tehokkaasti kahden kandin verran ja valmistuin vasta vuonna 1985. Olen tehnyt erilaisia ympäristöalan hanttihommia.

Miten innostuit kiljuhanhista?

-Retkeilin Liminganlahdella keväällä 1969 ja näin ensimmäiset kiljukkaani. Jotenkin se jäi päälle.

Minkä takia ehdotit kiljuhanhityöryhmän perustamista?

-Siihen aikaan oli niin ilmiselvää, että kanta oli vähentynyt huomattavasti. Piti ruveta jotain tekemään.

Mieleenpainuvin kiljuhanhikokemuksesi?

-Elettiin 1970-luvun alkua, ja olin nähnyt kiljukkaita jo kerran, kaksi, kolme. Menin Liminganlahden perukoilla rantaan, ja ruoppausten jäljiltä jään päällä oli hirveän paljon lietettä. Liukastelin siinä, kun alkoi kuulumaan tujutusta. Yhtäkkiä etuvasemmalta tuli 65 kiljukasta. Se on jäänyt mieleen.

Teksti: Joonas Fritze