Mitä ilvekselle kuuluu? Ilvesretkellä luontokuvaaja Ossi Saarisen kanssa

Kuten moni luonnossa liikkuja, myös luontokuvaaja Ossi Saarinen haaveili pitkään näkevänsä ilveksen. Kuvaajauransa alussa hän jopa näki unta niistä. Saarinen ei kuitenkaan erityisesti etsinyt ilveksiä, sillä niiden löytäminen tuntui miltei mahdottomalta. Hän ajatteli, että ilves tulee vastaan, jos on tullakseen.

Ja sitten se tuli.

”Yhtäkkiä se oli siinä, 20 metrin päässä minusta”, somessa Soosseli -nimellä tunnettu Saarinen kirjoittaa Instagram-päivityksessään. Maaliskuussa 2020 ilves katsoi Saarista suoraan kohti muutaman sekunnin ajan, kunnes katosi jälleen metsään.

Seuraava kohtaaminen kissapedon kanssa sattui kolme vuotta myöhemmin, kun Saarinen sai yksilöstä vihjeen tuttavaltaan. Ilves oli tappanut kauriin, ja se todennäköisesti palaisi haaskalleen. Näin kävikin, ja Saarinen oli lähistöllä kameran kanssa odottamassa.

Tämän jälkeen Saarinen alkoi etsiä ja seurata ilveksen jälkiä, ja palasi samalle alueelle aina uudelleen.

Vaivannäkö kannatti. Nyt, viitisen vuotta myöhemmin, Saarinen on kohdannut ilveksen yli 30 kertaa. Hän arvelee, että näissä kohtaamisissa hän on nähnyt viidestä seitsemään eri yksilöä.

Tammikuisena aamuna Saarinen on jälleen ilvesmaillaan, juuri auringon noustessa jossakin paksun pilvimassa takana. Ei ole enää pimeää, mutta kiikareita parempi konsti ilveksen löytämiseksi on Saarisen lämpökamera. Hän ajaa hitaasti metsien ja peltoaukeiden kirjomaa mäkistä maisemaa. Juuri tämänkaltaiset seudut ovat ilveksen mieleen.

Saarinen katsoo tarkasti jokaisen peltosaarekkeen ja mäennyppylän. Näkyvissä on vain kauriita.

Lumijälkien, omien havaintojen ja paikalliselta tutulta saamiensa tietojen perusteella Saarinen tietää, että tällä alueella elää juuri nyt yksin liikkuva uros sekä naaras kolmen pentunsa kanssa.

Luontokuvaaja parkkeeraa autonsa tien poskeen ja lähtee seuraamaan pellon reunaa. Sumu tiivistyy, ja juuri valjennut päivä hämärtyy uudelleen. On lähes tyyntä, lumettomat puut reunustavat sänkipeltoa. Korppi kilkuttaa jossakin lähistöllä leikkisästi.

Saarinen löytää kauriiden jälkiä, niitä on paikalla runsaasti. Juuri kauriit houkuttelevat ilvekset metsistä peltojen liepeille.

Kauriit eivät ole aina kuuluneet ilvesten ruokalistalle, sillä metsäkauriin runsastuminen on Suomessa verrattain uusi ilmiö.

Kauriiden lisäksi pelloilla mutkittelee toisen melko uuden tulokkaan, rusakon, jälkiä. Metsäkauriista ja rusakoista on tullut ilveksen tärkeimpiä saaliseläimiä. Nämä molemmat lajit ovat runsastuneet maassamme viime vuosikymmenien aikana.

Lunta on vielä pelloilla, missä lähipäivien vesisade on painanut sen tiiviiksi kerrokseksi. Pakkasta ei kuitenkaan ole, joten hanki on melko pehmeä. Siitä voi tulkita tuoreetkin kulkijat.

Lyhyen kiertelyn jälkeen ne löytyvät: melko suuret, pyöreät tassunjäljet, jotka kulkevat jonossa kohti peltoa läpi harvan metsäkaistaleen. Tästä se on kulkenut, ilves!

Aikaisempien tietojen nojalla Saarinen tulkitsee, että jäljet ovat alueella yksin liikkuvan uroksen.

”Tässä lähellä asuva tuttuni oli havainnut sen toissa yönä”, hän kertoo.

Saarinen lähtee seuraamaan jälkiä. Näin voi oppia, mitä reittejä ilves käyttää ja missä se viettää aikaansa. Tämä ilves on kulkenut ensin pitkin sänkipeltoa, seurannut sen reunaa ja kaartanut sitten metsään. Puiden alta ohut lumikerros on lauhan kelin ja vesisateiden myötä sulanut. Jälkien seuraaminen tyssää siihen.

Hävityksen historia

Se, että ilveksen jälkiä voi löytää nyt ympäri Suomen, ei ole itsestäänselvyys. Ilves oli Suomessa pitkään vainottu.

1700-luvulla Ruotsi–Suomen hallitus kehotti maaherroja edistämään ilvesten myrkkypyyntiä. Tapporahan maksaminen alkoi 1820-luvulla, ja 1865 petojen tappaminen määrättiin kuntien tehtäväksi. Pian tämän jälkeen Suomeen saatiin ensimmäinen metsästyslaki, jossa eläimet jaoteltiin metsästyksen ja riistanhoidon kannalta joko hyödyllisiin tai vahingollisiin. Kaikki suurpedot ja petolinnut kuuluivat jälkimmäiseen ryhmään. Lain tavoitteena oli petoeläinten hävittäminen.

Petovihan ykköskohde oli susi, ja kun ne oli pyyhkäisty kartalta, tähtäimeen joutui ilves. Maksettuihin tapporahoihin perustuen tiedetään, että vuosina 1880–1892 tapettiin 3800 ilvestä. Se johti ilvesten määrän romahdukseen. 1900-luvun alkuun mennessä ilves tapettiin sukupuuttoon Ahvenanmaalta sekä Länsi- ja Lounais-Suomesta.

Etelä- ja Keski- Suomen tupsukorvat hävitettiin 1930–1940-luvuilla. Sota-aikana pyssyt suunnattiin toisaalle, ja ilvesten määrä pääsi hieman elpymään. Helpotus oli väliaikainen. Sodan päätyttyä ilves käytännössä hävitettiin uudelleen maastamme 1953 mennessä. Harvoja yksilöitä tavattiin Itä-Lapin rajaseuduilla ja Pohjois-Karjalassa.

Viimeinen tapporaha ilveksestä maksettiin 1962, ja samana vuonna laji sai viimein rauhoituksen, tosin itärajan tuntuma jätettiin rauhoituksen ulkopuolelle. Silloin ilveksiä eli Suomessa vaivaiset 30–40 yksilöä. Täydellinen metsästyskielto asetettiin vasta 1976, josta kanta hiljalleen alkoi elpyä. Kannan elpymisestä voimme kiittää naapurimaitamme Ruotsia ja Venäjää, joissa ilveksiä ei hävitetty samanlaisella vimmalla kuin Suomessa. Myös Suomen liittyminen EU:hun ja ilveksen suojeleminen luontodirektiivillä auttoi kannan elpymisessä.

Naaraiden klaanit

Saarinen palaa metsästä pellolle ja suuntaa kohti aluetta, missä hän tietää ilvespentueen liikkuneen. Mutkainen hiekkatie nousee mäen päälle. Mäen puolivälissä lumipenkassa on suuret tassunjäljet. Tässä ilves on ylittänyt tien. Toisin kuin esimerkiksi sudet, ilves ei juurikaan kulje teitä pitkin. Ne välttelevät asutuskeskuksia ja suuria teitä, mutta harvaan asutulla seudulla ilves voi kulkea pihan halki.

Saarinen kapuaa mäen päälle. Sankka sekametsä reunustaa tien kumpaakin puolta. Hän koukkaa vasemmalle metsään. Lyhyen matkan päässä on avokallio, missä puusto on harvempaa ja lumipeite tallella.

Tästä ne ovat kulkeneet, kallion halki. Neljä jälkijonoa, matkalla etelään. Naarasemo ja kolme pentua. Aikaisemmin pentuja on ollut Saarisen mukaan neljä, mutta yksi niistä on talven aikana kadonnut. Pennut viettävät ensimmäisen talvensa emon kanssa, jolloin ne vielä oppivat emolta tärkeitä taitoja itsenäiseen elämään.

Kevään kääntyessä kesäksi pennut hajaantuvat omille teilleen ja etsivät kukin itselleen omat reviirinsä. Luonnonvarakeskuksen pannoittamien ilvesten avulla on tutkittu, kuinka kauas pennut lähtevät. Naaraat jäävät lähemmäs kotireviiriään, mutta urokset voivat lähteä kauaskin.

”Naapurireviirien naaraat ovat tyypillisesti sukua toisilleen, jolloin syntyy naarasklaaneja”, kertoo Luonnonvarakeskuksen ohjelmajohtaja ja erikoistutkija Katja Holmala.

Viime aikoina Holmala kollegoineen on tutkinut suomalaisilvesten perinnöllistä monimuotoisuutta. Koska ilvesten määrä on välillä käynyt pohjalukemissa ja ilveskannan verotus on ollut viime aikoinakin merkittävää, on pidetty mahdollisena, että niiden geneettinen monimuotoisuus olisi kaventunut. Susien kohdalla näin on käynyt, mutta alustavien tulosten perusteella ilveksen perinnällinen monimuotoisuus on säilynyt.

”Keski-Euroopassa hyvin pienen ilvespopulaation pirstaloituminen ja geneettisen monimuotoisuuden hupeneminen ovat aivan keskeisiä ongelmia”, Holmala kertoo.

Kevät saa kissat mouruamaan

Avoimella kallion laella on lunta, mutta kun mäenrinne laskee metsään ja puusto sankkenee, lumipeite ohenee, kunnes katoaa. Naaraan ja sen pentujen jälkien seuraaminen loppuu lyhyeen.

Saarinen ei ole koskaan nähnyt ilvestä talvella. Edellisen kerran hän törmäsi siihen täällä lokakuussa.

”Alkoi olla pimeää, ja se oli juuri tappanut kauriin pellolle”, Saarinen kertoo.

”Lähistöllä oli toinenkin kauris, jota ilves yritti, mutta ei saanut”, hän jatkaa. Ilves palasi haaskalle ruokailemaan.

Saarinen käy tutkimassa ilvespaikkansa jälkiä vähintään pari kertaa viikossa, ellei ole kauempana reissussa. Kevättä kohti Saarisen ilvesretkien tahti kiihtyy, sillä silloin alkaa niiden kiima. Kaksi edellistä vuotta hän on omistanut ilvesten kuvaamiselle. Niiden parissa kului vuoden aikana 50–60 vuorokautta, joista suurin osa keväällä ja alkukesällä.

Tammikuussa urokset alkavat jo pikkuhiljaa seurailla naaraiden liikkeitä. Maaliskuussa mouruaminen kiihtyy. Sekä urokset että naaraat ääntelevät, jotta ne löytäisivät kumppanin.

Pennut syntyvät huhti–toukokuussa. Viimeistään silloin edellisen vuoden pennut jättävät emonsa. Saarisen mukaan se on paras aika yrittää nähdä ilves, kun nuoret yksilöt etsivät paikkaansa.

”Silloin ilveksen saattaa nähdä jopa valoisaan aikaan.”

Poikkeuslupien perusteet kyseenalaistettu

Suomessa elää tällä hetkellä noin 2300 ilvestä, kun vuosikymmen sitten maassamme eli viitisensataa ilvestä enemmän. Ilvesten määrää on tarkoituksella vähennetty metsästyksen avulla. Maa- ja metsätalousministeriössä on siis käytännössä määritelty, kuinka monta ilvestä Suomessa saa elää.

Metsästys tapahtuu poikkeusluvilla, joille maa- ja metsätalousministeriö asettaa kiintiön poronhoitoalueen ulkopuolelle. Metsästysseurat hakevat poikkeuslupia ilvesten metsästykseen Riistakeskukselta, joka myöntää niitä korkeintaan ministeriön salliman kiintiön määrän.

Poikkeusluvan myöntämiseen ilveksen tappamiseksi tarvitaan perusteet, jotka ovat viime aikoina olleet otsikoissa. Sen, mikä on riittävä peruste ilveksen metsästykseen, määrittelee metsästyslaki ja EU:n luontodirektiivi.

Poikkeuslupia on erityyppisiä. Valtaosa ilveksen poikkeusluvista on myönnetty niin sanottuina kannanhoidollisina lupina. Oikeuskäsittelyssä on kuitenkin todettu, että lupien perusteet eivät ole olleet riittäviä ja luontodirektiivin asettamien ehtojen mukaisia.

Viimeisimmän vuoden aikana poronhoitoalueen eteläpuolisessa Suomessa on metsästetty poikkeusluvin vain neljä ilvestä, sillä valtaosasta edelliselle metsästyskaudelle myönnetyistä ilveksen poikkeusluvista valitettiin. Luvat määrättiin toimenpidekieltoon, ja myöhemmin hallinto-oikeudet kumosivat ne.

Tälle talvelle maa- ja metsätalousministeriö myönsi jälleen 320 poikkeusluvan kiintiön muun muassa WWF:n vastustuksesta huolimatta. Myönnettävistä luvista tullaan hyvinkin mahdollisesti jälleen valittamaan.

Riittäväksi perusteeksi kannanhoidollisille poikkeusluville ei luettu esimerkiksi kannan hoitoa tai ilveksen hyväksyttävyyden säilyttämistä. WWF teetti suomalaisten ilvesasenteista syksyllä 2024 kyselytutkimuksen, jonka mukaan valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, ettei heidän sietokykynsä ilvesten määrää kohti ole ylittynyt. Niille harvoille, jotka ovat päässeet näkemään ilveksen, kohtaaminen on ollut mieleenpainuva ja ainutlaatuinen luontoelämys.

Sellainen se oli myös luontokuvaaja Saariselle, jonka spontaani ensikohtaaminen ilveksen kanssa johti ilvesten pitkäaikaiseen kuvausprojektiin.

Kuten yleensä, tälläkin tammikuisella ilvesretkellä Saarinen saa tyytyä seurailemaan ilvesten jälkiä. Salaperäinen kissapeto pysyttelee näkymättömissä jollakin päivälepopaikoistaan, mistä se kenties tarkkailee Saarisen kulkua lumijälkien perässä.

Miksi luonnonpuistossa metsästäminen sallittiin?

Tuorein ilvesten metsästykseen liittyvä kohu on alkuvuodelta. Silloin Metsähallitus myönsi poikkeusluvat ilveksen tappamiseen sekä Värriön että Pisavaaran luonnonpuistoissa. Myös susien tappamiseen luonnonpuistosta myönnettiin lupa. Tapaus herätti tyrmistystä, sillä luonnonpuistot ovat kaikista tiukimmin suojeltuja alueita Suomessa.

Luonnonpuistojen perustamistarkoitus on turvata alueen luonnonmukainen kehittyminen sekä tutkimus ja opetus. Luonnonpuistossa ei saa edes kävellä reittien ulkopuolella, telttailusta puhumattakaan.

Tähän saakka luonnonpuistot ovat olleet ainoita paikkoja poronhoitoalueella, joissa suurpetoja ei ole saanut metsästää. Metsähallitus kuitenkin tiedotti tammikuussa, että luonnonsuojelulain päivitys 2023 avasi mahdollisuuden tappaa suurpetoja myös luonnonpuistoissa. Metsähallitus maanomistajana voi myöntää luvan, jos arvioidaan, että suurpeto aiheuttaa uhkaa ihmiselle tai aiheuttaa merkittävää taloudellista vahinkoa.

Pisavaaralla ilveksen tappamia poroja oli lupapäätöksen mukaan löytynyt ja ilmoitettu neljä kappaletta. Värriöllä hakemusalueelta oli ilmoitettu viisi ilveksen hiljattain tappamaa poroa.

”Vaikka myönnetyt poikkeusluvat ovat laillisia, maalaisjärjellä ajatellen on erittäin vaikea ymmärtää, miksi Metsähallitus maanomistajana päätti avata nyt myös luonnonpuistot suurpetojen metsästykseen ja myönsi tappolupia kaikista tiukimmin suojelluille alueilleen”, WWF:n ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen sanoo.

”Ilveskanta on koko poronhoitoalueella hyvin pieni. Lupaehdoissa todetut porovahingot ovat varsin vähäisiä, eikä se ole mikään yllätys, että poro kuuluu ilveksen saalisvalikoimaan. Lisäksi suurpetojen aiheuttamat vahingot porotaloudelle korvataan, joten on käsittämätöntä, ettei ilves saa elää edes luonnonpuistossa”, Tolvanen jatkaa.