Suurin voima
Kolumni
Jos ajattelemme, että luonto löytyy luonnonpuistosta, ajattelemme perustavalla tavalla väärin ja kutistetusti.
Voimme hyvin perustein kutsua koko avaruutta luonnoksi. Kosmoksessa ei ole rajoja, on vain vuorovaikutusta. Elämä on avaruuden ominaisuus, ilmeisesti hyvin harvinainen ominaisuus. Me olemme siitä todiste ja sen todistajia.
Kun avaruuden aine hyppeli taipumuksensa mukaisesti ja alkuräjähdysenergian siivittämänä monimutkaisuuden portaita ylöspäin, eloton muuttui luonnonlakien määräyksestä elolliseksi eräällä hetkellä, kun aika-avaruus oli tähän muutokseen kypsä. Kun elämä jatkoi matkaansa samaan suuntaan samoilla rapuilla, tietoisuuden lamppu syttyi eräässä aika-avaruuden lähihistorian vaiheessa tuikuttamaan.
Ihminen on evoluution tuote, satunnaisen vaihtelun ja luonnonvalinnan tulos. Ihmisen historia ulottuu kaikkiin eläviin olentoihin. Planeettamme kaiken elävän yksisoluinen isoäiti syntyi alkumeressä noin neljä miljardia vuotta sitten. Kaikki elämä maapallolla palautuu tähän yhteiseen kantamuotoon.
Yksisoluinen isoäiti jälkeläisineen sai siis paiskia 4 000 miljoonaa vuotta duunia saadakseen pyramidit rakennetuksi ja Kalevalan runoilluksi. Luonnonjärjestelmämme, jonka aikaansaannoksia pyramidit ja runouskin ovat, kokonaisuudessa on kysymys jatkuvasta muutoksesta.
”Luonnon rakastaminen on rakkauden valtavin muoto.”
Kaikki toisistaan erottuvilta näyttävät lajit ovat näennäisyyksiä, välimuotoja matkalla uusiin muotoihin. Tämä neljän miljardin vuoden elämän systeemi koostuu lukuisista olemassa olevista ja lukemattomista jo hävinneistä välivaiheista. Mikään ei pysy. Pysyvyyden vaikutelmamme ovat harhoja, jotka johtuvat ihmisyksilön ja tietoisen ihmislajin iän pikkurippuisuudesta suhteessa evoluutiomuutosten tarvitsemiin vuosimiljooniin ja -miljardeihin.
Planeettamme kantaa tietenkin merkkejä evoluutiokehityksestä, mutta kuten jo Charles Darwin sanoi, se on tässä suhteessa kuin kelvottomasti hoidettu luonnontieteellinen museo, jossa uudet kerrokset ja mullistukset hautaavat menneitä vaiheita piittaamattomasti alleen. Paljon on kuitenkin pystytty selvittämään vähistäkin jäljistä.
Täydellisen tiedon harmillisimpana esteenä on kykenemättömyytemme havaita kaiken ehdoton yhteenkuuluvuus: mikään ei ole irrallaan maailmankokonaisuudesta. Tämän kokonaisuuden hiffaaminen on the thing. Ihmeitä ei ole. Mikä näyttää ihmeeltä, johtuu vain siitä, ettemme me taulapäät pässit ymmärrä vielä todellisuutta kokonaisuutena. On vain yksi ääretön substanssi, joka on oman itsensä syy mutta jolla on äärettömän monia olomuotoja. Voimme kutsua sitä jumalaksi, jos hotsittaa. Voimme myös kutsua sitä luonnoksi tai maailmaksi.
Todellinen, tiedollinen luonnonystävä näkee ruohonkorressa sisarensa ja kivenmurikassa pikkuserkkunsa. Toisessa ihmisessä hän näkee itsensä.
Luonnon rakastaminen on rakkauden valtavin muoto, kosmoksen suuruinen, suurimman riemun tuottava ja väsymättömiin ponnistuksiin kannustava voima. Koska se on suurin voima, sitä on pidemmällä tähtäimellä täysin mahdotonta vastustaa.
Teksti: Juha Hurme
Juha Hurme on kirjailija ja ohjaaja, jonka mielestä Shakespearen kootut näytelmät alkukielisinä on olennainen varuste tunturivaelluksella.