Mitä ympäristöahdistukselle voisi tehdä?
Panu Pihkala on tutkijatohtori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja tietokirjailija, jonka mielestä Itä-Helsinkiin kannattaa tulla luontoretkeilemään ja Mary Oliverin runot pelastavat usein päivän.
Suomessa on paljon ympäristöahdistusta. Se on käynyt selväksi, kun olen kiertänyt eri puolilla maata tuoreen kirjani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja, lokakuu 2017) tiimoilta. Viime syksynä saavutettiin jonkinlainen keikahduspiste. Kun ympäristö- ja ilmastoahdistuksesta alettiin puhua julkisuudessa, kasvava määrä ihmisiä uskalsi tuoda tunteensa esiin.
Ympäristöahdistusta kokevat eri-ikäiset ja erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset, mutta eräät ihmisryhmät ovat haavoittuvampia kuin muut. Lapset ja nuoret ovat avoimessa iässä ja pelkäävät tulevaisuutensa puolesta. He eivät pysty vaikuttamaan yhtä paljon kuin täysi-ikäiset ja kyselevät, mikseivät aikuiset tee enemmän. Osa nuorista löytää toimintakanavia, mutta osa alkaa peitellä ahdistustaan erilaisin pakokeinoin.
Toinen erityisen altistunut ihmisryhmä koostuu erilaisista ihmisistä, jotka ovat läheisissä tekemisissä ekosysteemien kanssa. Tätä kautta löytyy myös yllättäviä yhteyksiä ihmisten välille. Sekä kaupungissa asuva ympäristöjärjestön työntekijä että sukutilaa viljelevä maaseudun asukas voivat olla yhtä lailla ahdistuneita ilmastonmuutoksesta.
Mitä ympäristöahdistukselle voisi ja kannattaisi tehdä? Nostan esille kolme ydinajatusta.
Ympäristöahdistus on tehtävä julkiseksi ja sosiaalisesti hyväksytyksi
On terapeuttista, kun saa vertaistukea ja huomaa, että toisillakin on vaikeita tunteita. Toistaiseksi monet ihmiset ovat kokeneet olevansa jotenkin heikkoja ja epäonnistuneita, jos heillä on vaikeuksia kestää maailman tilannetta. Totuus on päinvastainen. Ihminen osoittaa arvostettavaa herkkyyttä ja realistista tilannetajua, jos hän kokee angstia maailman vahingoittumisesta. Tässä on yhteiskuntakritiikin paikka. Ei pidä hyväksyä sitä, että julkisessa tilassa saisi näyttää vain iloisia tunteita. Tarvitaan moniulotteisempaa ”tunteiden politiikkaa”.
On yhdessä etsittävä keinoja kohdata vaikeita tunteita
Mitä voisimme yhdessä tehdä, kun kohtaamme vaikean ympäristöuutisen? Yritämmekö vain unohtaa asian ja siirtyä seuraavaan taisteluun? Menetykset vaativat huomionsa. Vertaisryhmät, erilaiset rituaalit ja luonnossa liikkuminen auttavat. Jossain vaiheessa on aika siirtyä eteenpäin, mutta vasta tunteiden kohtaamisen jälkeen. Vaikeat tunteet voivat kanavoitua vahvaksi voimavaraksi.
On harjoitettava tasapainoa ja toivoa
Kirjani ehkä keskeisin käsite on ”kahden tason näkökyky”. Olen vakuuttunut siitä, että ihmisten on tärkeää säännöllisesti tarkentaa katsettaan erilaisiin asioihin ympäröivässä todellisuudessa. Ahdistuksen keskellä voi muuten jäädä huomaamatta, kuinka paljon hyvää on jäljellä. Kirjani eräät pisimmät luvut käsittelevät erilaisia toivon lähteitä. Ylioptimistisen henkilön on vuorostaan tärkeä havaita, kuinka paljon ongelmia maailmassa on.
Tie eteenpäin vie ambivalenssin, moniulotteisuuden ja keskeneräisyyden läpi. Toivo pitää kiinni elämän mielekkyydestä, vaikka lopullisesta onnistumisesta ei olekaan varmuutta.
Teksti: Panu Pihkala
Kuva: Esko Jämsä