Petteri Tolvasen koko työura on kulkenut kiljuhanhien kintereillä

”Muistelen lämmöllä vuotta 1995, kun onnistuin järjestämään itseni siviilipalvelukseen WWF:ään oltuani jo vuosia mukana WWF:n kiljuhanhityöryhmän vapaaehtoisena maastotyöntekijänä. Vietin koko kesän Tunturi-Lapin erämaassa kiljuhanhien pesimäseudulla, ja juhannuksen aikaan löysin yhden kiljuhanhipoikueen. En tiennyt, että juuri ne jäisivät Suomen viimeisiksi. Samana syksynä olin Norjassa vastaanottamassa samoja lintuja niiden kerääntyessä syysmuuttoaan varten.

Myöhemmin tiemme kohtasivat jälleen Venäjän tundralla Vienanmeren itärannalla. Mielessäni pohdin, mitähän lintujen päässä mahtoi liikkua, kun sama mies oli niitä kaikkialla vastassa.

Kun WWF:n kiljuhanhityöryhmä perustettiin vuonna 1984, laji pesi vielä Suomessa. Nykyään se on uhanalainen koko Pohjoismaista Itä-Siperiaan ulottuvalla levinneisyysalueellaan. Kiireisimmin suojelun tarpeessa on juuri Pohjoismaiden kanta, joka kävi 2000-luvun alussa aivan sukupuuton kynnyksellä.

Käänteentekevä hetki lajin suojelulle ja tutkimukselle oli 1990-luvun puolivälissä, kun satelliittilähettimet kehittyivät riittävän pieniksi kiljuhanhien seuraamiseen. Seuranta on paljastanut, että kiljuhanhien muuttoreitit ovat monimutkaisempia kuin kukaan olisi uskonut. Jos linnut ovat pesineet Pohjolassa menestyksellä, ne muuttavat syksyllä perhekuntina melko suoraan itäisen Euroopan halki Kreikkaan talvehtimaan. Mutta jos pesintä epäonnistuu, aikuiset linnut lähtevätkin jo keskikesällä kauas Pohjois-Siperiaan vaihtamaan sulkansa. Sieltä ne lähtevät syysmuutolle vaaralliselle reitille Ural-vuorten itäpuolitse Kazakstaniin ja päätyvät lopulta samoille alueille pesineiden lintujen kanssa Kreikkaan.

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Kiljuhanhikannan suojelutyötä voisi verrata palapelin rakentamiseen: kokonaiskuva kasvaa vähitellen, välillä mennään mönkään. Aluksi seurasimme kannan kehitystä keväisin lintujen levähdysalueella Oulun seudulla sekä vietimme pitkiä aikoja Suomen Lapin pesimäalueilla yrittäen käsittää, löytyisikö pesimäalueelta syy lajin jatkuvaan taantumiseen. Pian ymmärsimme, ettei pääsyy taantumiseen ollut tuntureilla, vaan muuttoreittien varsilla etelämpänä. Metsästys muun muassa Venäjällä ja Kazakstanissa verotti Pohjolan kiljuhanhikantaa sukupuuton partaalle.

Kiljuhanhi oli Suomessa erittäin harvinainen, tarunhohtoinen tunturilaji jo silloin, kun kouluiässä aloittelin lintuharrastustani. Maastotyöt sen tutkimiseksi olivat hieno mahdollisuus. Nykyisessä työssäni WWF:n suomalaisen luonnon ohjelmajohtajana maastohommia on valitettavan vähän, mutta edelleen teen kiljuhanhi-inventointeja Lapissa, monesti vapaa-ajallani.

Kiljuhanhista on saatu viime vuosina hyviä uutisia. Oulun seudulla on havaittu jopa yli sata kiljuhanhea keväässä – enemmän kuin kiljuhanhityöryhmän perustamisen aikaan. Alueelle näyttää myös syntyvän vuosikymmenten tauon jälkeen kiljuhanhien syys-levähdysalue. Odotan kiljuhanhen seuraavaa pesintää tuntureillamme varovaisen toiveikkaasti.”