Anna Sievisen kolumni: Eläimet osaavat enemmän kuin luulemme
Osaisikohan kimalainen käyttää työkaluja kuten apina, pohti käyttäytymisekologi Olli Loukola. Ajatus kuulostaa pähkähullulta, mutta dosentilla oli syynsä optimismiin. Olihan Loukola jo opettanut pörriäiset esimerkiksi pelaamaan jalkapalloa.
Kimalaiset innostuivat pallosta niin paljon, että ne kävivät vapaa-ajallakin pyörittelemässä sitä, innokkain 117 kertaa päivässä.
Nyt Loukolalla oli mielessä vanha klassikkokoe. Siinä simpanssien yläpuolelle kiinnitettiin banaani ja ympäristöön aseteltiin puisia laatikoita. Simpanssit hoksasivat nopeasti, että banaaniin pääsee käsiksi pinoamalla laatikot päällekkäin. Pystyisikö kaksiviikkoinen kimalainen samaan oivallukseen?
Loukolan tutkimuksessa ”banaanina” oli tekokukka, jossa oli sokerivettä. Se oli matalan lentoareenan katossa. Kimalainen ei mahtunut lentämään, joten sen piti pyörittää pallo tekokukan alla olevaan kuoppaan, nousta pallolle ja kurottaa kärsällään herkkuun. Pörriäisille opetettiin vain se, että pallo ei ole vaarallinen ja se liikkuu.
”Testasimme 20:tä kimalaista, joista jopa 17 ratkaisi tehtävän”, Loukola kertoi, kun haastattelin häntä tietokirjaani.
Kuinka vähän me vielä ymmärrämmekään eläimiä. Esimerkiksi hyönteisten käyttäytymisestä ja kognitiivisista kyvyistä tunnetaan Loukolan mukaan ”0,00 jotain” prosenttia.
Muurahaisetkin ovat paljon enemmän kuin vipeltäviä ötököitä. Opin muurahaistutkija, professori Heikki Helanterältä, että hygieniastaan tarkat muurahaiset peseytyvät kuin kissat ja ovat mainioita suunnistajia.
Kekomuurahaiset seuraavat maamerkkejä, kuten isoja kiviä sekä kaatuneita puita ja polkuja. Ne katsovat, miten puut ja kivet piirtyvät taivasta vasten ja muodostavat itselleen eräänlaisen latvustokartan.
Tämän kartan avulla muurahaiset löytävät talven jäljiltä kirvapuille, vaikka sade ja lumi ovat pesseet hajujäljet pois. Metsähakkuut aiheuttavatkin muurahaisille mutkia matkaan, koska latvustokartta ei täsmää enää muistikuviin.
Voimme luopua myös kanan aivot -sanonnasta. Eläintenkouluttaja ja tietokirjailija Tuire Kaimio kertoi kirjassani Heinähattu, Vilttitossu ja kana -elokuvan kuvauksista. Elokuvassa kana hyppää sängyn päädystä pöydälle ja tiputtaa samalla pöydältä kynän lattialle. Kynän pudottaminen ei kuulunut käsikirjoitukseen. Kana lipesi sängyltä niin, että se joutui hyppäämään pöydälle, pudotti kynän vahingossa ja onnistui silti pysymään pöydällä. Se sai tästä ruokapalkkion.
Kun ohjaaja huusi ”poikki”, tähti kipitti takaisin sängylle uutta ottoa varten. Kana päätteli itse, että tämähän on hyvä lisäys kässäriin. Seuraavilla kuvauskerroilla se toisti itse keksimänsä liikesarjan täsmälleen samoin, ilman opettamista. Kanoilla onkin Kaimion mukaan hämmentävä kyky havainnoida ja painaa asioita mieleensä.
Luontokato on jo kiivaampaa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Mitä kaikkea meiltä jääkään oppimatta eläimistä ennen kuin ne saattavat kadota. Biologisen antropologian dosentti Sonja Koski (1973–2025) tiivisti kirjan sanoman: ”Emme me ole täällä hallitsemassa muita. Olemme elämässä niiden kanssa.”
Anna Sievinen on kirjailija, jonka tietokirja Ammattina eläimet – Herkkä poro, leikkivät kimalaiset ja muita eläimiä, joilta voimme oppia (Kustantamo S&S 2026) ilmestyi tänä syksynä.
Liity kummiksi – saat WWF-lehden luettavaksi!
Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä kummien oma WWF-lehti on täynnä inspiroivia tarinoita ja upeita kuvia luonnonsuojelusta. Liittymällä kummiksi tuet työtämme ja pysyt kartalla ympäristöasioista niin lehden kuin uutiskirjeiden avulla.