© Charlotta Boucht
Päivitetty

Hei, täällä kärsivä mutta iloinen kananmuna

Eräs nuorehko tuttavani kysyi: ”Mikä tekee sinut iloiseksi?”

Yleensä aikuiset eivät tee näin yksinkertaisia kysymyksiä. Aikuiset kysyvät: Mitä pidit Lauri Maijalan ohjaamasta Mahagonnyn kaupungin noususta ja tuhosta jos sitä vertaa perinteisten Brecht-ohjaajien tulkintoihin, ja kannattaisiko asunnon hankkimista harkita nyt, ennen kuin pankit nostavat marginaalin huippukorkeaksi, ja pitäisikö meidän ihmisten ottaa oppia mehiläisten yhteisöllisestä käyttäytymisestä, ja käytätkö eläimillä testattua kosmetiikkaa, ja kävitkö hulluilla päivillä katsomassa pressokahvinkeittimiä, ja onko kapselikeitin epäekologinen vaihtoehto, kun jokainen kapseli on omassa pakkauksessaan?

Kun tuttavani siis kysyi, mikä tekee minut iloiseksi, lähes purskahdin itkuun. Kukaan ei ole kysynyt tällaista pitkään aikaan. Olisiko minulla oikeus ”iloon”? Vastasin:

Uiminen. Kävely nurmikolla. Kaverit. Metsämansikat. Soutelu. Hiihtely.

Ällistyttävää: vastaukseni olivat samat kuin täyttäessäni ystäväkirjan sivuja noin neljäkymmentäkuusi vuotta sitten. Enkö ole lainkaan ”kehittynyt”? (Voisin tosin lisätä listaan Abban. En tunnustanut vielä 1970- ja 80-luvuilla edes itselleni, että Abban kuuntelu tekee iloiseksi. Abba oli pinnallinen ilmiö, Abban kannattajat pysyivät kaapissa.)

”Ilolle” on kertynyt useita määreitä. Yksi niistä on ”yksinkertainen”. Länsimainen hyvinvointi-ihminen listaa usein juuri ”yksinkertaisen ilon” piiriin kuuluvia asioita kun häneltä kysyy, mikä ilahduttaa.

Lapsi ja suhteellisen varttunut henkilö päätyvät helposti samoihin iloaiheisiin (uinti, hiihtely, metsämansikat): lapsi vilpittömyyttään ja kokemattomuuttaan, varttunut monimutkaisen ja samean elämän painamana, oivalluksen hetkellä, jolloin hän äkkiä tajuaa ”perusasioiden” kuten luonnon ja ystävyyden merkityksen.

Toinen ilon määritelmä on ”väärä ilo”. ”Liian” iloinen ihminen jättää epäkohdat tiedostamatta. Kuten ranskalainen filosofi André Comte-Sponville sanoo: ”Todellinen suru on parempi kuin väärä ilo.”

Lause ”mikä tekee sinut iloiseksi” kiellettiin 1970-luvulla. Kuuntelimme Kristiina Halkolan tulkitsemaa Brecht-lyriikkaa: ”Mikä aika on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, kun siinä vaietaan niin monista rikoksista.”

Elin nuoruuteni ”väärän ilon” aikakaudella. Epäilin, voinko nauraa esimerkiksi televisioviihteelle. Siksi en nauranut varhaisteininä Speden klassiselle rautakauppasketsille, jossa rautakauppiaan hitaus oli viety äärimäisyyteen: tapahtuma muuttuu elämän allegoriaksi. Tuomitsin sketsin: siitä puuttui yhteiskunnallinen analyysi.

Huumori muuttaa epätoivon komiikaksi. Miksi pidämme Putous-sarjan sketsivoittajasta, Riku Niemisen Munamiehestä? Hän ei ole täysin harmiton hahmo, sillä hän on kananmuna. Useimmat kananmunat, jotka olemme elämämme aikana syöneet, ovat putkahtaneet häkkikanaloitten tuotoksina. Muna on stressattu ilmiö. Kyykyssä, pohjimmiltaan kärsivässä asennossa iloisesti piipittävä munamies yhdistää kärsimyksen anteliaaseen iloisuuteen. Minä annan teille itseni, yksinkertaisen, valkean kananmunan. Olkaa hyvät!

”Ironia haavoittaa, huumori parantaa. Ironia on armotonta, huumori armeliasta. Ironia on nöyryyttävää, huumori nöyrää.” (André Comte-Sponville)

Kirjailija Sinikka Nopola tunnetaan erityisesti lastenkirjoistaan sekä hersyvällä hämeen murteella kirjoitetusta proosastaan. Nopola tukee WWF:ää Pandan polun kolumnistina.