Suomesta tavataan noin 70 kalalajia tai -muotoa. Niistä 12 on luokiteltu vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnissa johonkin uhanalaisuusluokkaan (vaarantunut, erittäin uhanalainen, äärimmäisen uhanalainen). Nykyisten uhanalaisten lajien lisäksi monni ja sinisampi ovat jo hävinneet vesistämme.

Valitettavasti monet uhanalaisista kaloistamme ovat myös kaupallisesti arvokkaita ja siten tärkeitä saaliskaloja. Toisin kuin esimerkiksi kasvien ja nisäkkäiden kohdalla, uhanalaisuus ei suojaa kaloja kaupalliselta tai muulta pyynniltä, vaan kalastuslain rajoissa uhanalaisia kaloja voi kalastaa, myydä ja syödä ilman erityisiä rajoituksia.

Uhanalaiset kalat tarvitsevat lain suojan

Uhanalaisten kalojen kalastuksen tulee perustua tutkijoiden määrittelemiin kiintiöihin ja muihin tarvittaviin toimenpiteisiin, kuten riittävän suuriin alamittoihin, rauhoitusaikoihin ja -alueisiin. Lisäksi kalojen lisääntymismahdollisuuksia tulee parantaa virtavesikunnostuksilla ja rakentamalla kalateitä voimalaitospatojen ohi.

Tutustu uhanalaisiin lajeihin

Ankerias (Anguilla anguilla)
Lohi eli Atlantin lohi (Salmo salar)
Taimen eli meritaimen ja järvitaimen (Salmo trutta)
Meriharjus (Thymallus thymallus)
Siika(Coregonus lavaretus)
Saimaan nieriä (Salvelinus alpinus)
Rantanuoliainen (Cobitis taenia)

Kalalajien piirroskuvat: Sakke Yrjölä

Ankerias (Anguilla anguilla)

Erittäin uhanalainen

Ankerias on erikoinen, käärmemäinen petokala, jonka elämästä tiedetään vielä yllättävän vähän. Uskotaan, että kaikki ankeriaat lisääntyvät Atlantin luoteisosassa, Sargassomeressä, 400700 metrin syvyydessä. Vastakuoriutuneet ankeriaan poikaset aloittavat pitkän vaelluksensa merivirtojen mukana kohti Euroopan makeita vesiä. Vaeltaessaan poikaset tekevät säännöllisiä edestakaisia liikkeitä pintaveden ja 100 metrin syvyyden välillä. Syytä tähän ei tiedetä. Luontaisesti ankeriaat ovat vaeltaneet rannikolta jokia pitkin sisävesiin. Jokien patoaminen on estänyt ankeriaiden pääsyn Suomen järviin.

Luontaiset ankeriaskannat ovat uhattuina. Erityisesti ankeriaan läpinäkyvät poikaset, lasiankeriaat, ovat vähentyneet voimakkaasti. Ankerias on Suomen uhanalaisuusluokituksen (2010) mukaan erittäin uhanalainen laji. Samassa kategoriassa nisäkäspuolelta löytyy esimerkiksi susi. Sisävesiemme ankeriaskannat ovat nykyään istutusten varassa, koska joet ovat padottuja. Ankeriasistutuksiin käytettävät poikaset pyydetään villeinä Euroopan rannikolta ja tuodaan Suomeen. Poikasten tuonti Suomeen pienentää entisestään ankeriaskantoja, ja Suomessa tapahtuva pyynti vastaavasti vähentää kutemaan lähtevien ankeriaiden määrää.

Tuntomerkit:

Koiras alle 50 cm, naaras 50–100 cm.

Ankeriaan tunnistaa pitkästä käärmemäisestä olemuksesta. Ruumiin etupuoliskolta alkava pitkä selkäevä, surkastunut pyrstö ja peräevä ovat kasvaneet yhteen. Parillisista evistä ovat jäljellä vain rintaevät. Pää on melko pieni ja suippokuonoinen. Paksua nahkaa peittää pienet suomut ja limakerros.

Lohi eli Atlantin lohi (Salmo salar) 


Itämereen ja Jäämereen vaeltavat kannat: Vaarantunut

Järvilohi (Salmo salar m. sebago)Äärimmäisen uhanalainen

Lohi kuuluu arvokkaimpiin kaloihimme. Se voi kasvaa puolitoistametriseksi ja painaa yli 30 kiloa.

Lohi on vaelluskala. Lohet lisääntyvät ja elävät ensimmäiset vuotensa joessa, mistä ne vaeltavat mereen syömään ja kasvamaan. Lohet palaavat kotijokiinsa lisääntymään yleensä 23 meressä vietetyn vuoden jälkeen. Vieläkään ei ihan tarkkaan tiedetä, miten lohet löytävät takaisin omille synnyinsijoilleen.

Suomalaisen lohen tarina on surullinen. Vielä 1900-luvun alussa lohi lisääntyi Suomessa yli 30 joessa. Olemme kuitenkin tuhonneet yli 90 prosenttia lohijoistamme, mikä onkin kyseenalainen maailmanennätys. Luontaisia villejä lohikantoja on jäljellä enää Tornion- ja Simojoessa sekä Teno- ja Näätämöjoen vesistöissä.

Erityisesti Itämerellä lohen kalastuksen ongelmana on, että se ei erottele voimakkaiden ja heikkojen lohijokien kaloja toisistaan. Lisäksi luonnonlohia ei voida kalastuksessa erottaa istutetuista lohista. Näin ollen saaliiksi jää myös äärimmäisen uhanalaisten jokien kaloja. Viime vuosina useamman Itämereen laskevan joen luontainen lisääntyminen on ollut kasvussa, mutta merivaelluksen aikainen kuolleisuus on suurta. Tarkkaa syytä suureen kuolleisuuteen ei tiedetä, joten tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että lohien pyyntiä valvotaan tarkasti ja rajoitetaan tarpeen mukaan.   

Suomessa tavataan myös äärimmäisen uhanlaista järvilohta (Salmo salar m. sebago), joka vaeltaa meren sijasta järveen kasvamaan. Järvilohta tavataan Suomessa luontaisesti vain Vuoksen vesistössä ja Laatokkaan laskevassa Hiitolanjoessa. Saimaan järvilohi on täysin viljelyn ja istutusten varassa, sillä sen lisääntymisjoet on tuhottu patoamalla. Lisääntyviä kaloja on jäljellä korkeintaan joitakin kymmeniä.

Tuntomerkit:

60–110 cm.

Lohikalojen lahkossa tyypillistä on rasvaevä. Merivaelluksen aikana ja jokeen noustessa lohet ovat kirkkaan hopeisia. Kutuajan lähestyessä väritys tummuu. Koiraille eli kojamoille kasvaa komea koukkuleuka. Lohella pienet mustat pilkut ovat pääosin kylkiviivan yläpuolella (vrt. taimen). Pyrstö on taimeneen verrattuna lovimainen ja pyrstön tyvi solakka. Ruumiinmuoto on solakka ja virtaviivainen.

Taimen eli meritaimen ja järvitaimen (Salmo trutta)

Meritaimen: Äärimmäisen uhanalainen

Sisävesikannat (Napapiirin eteläpuolella): Erittäin uhanalainen

Taimen on ulkonäöltään hyvin paljon lohta muistuttava lohikala. Taimen on monimuotoinen laji, ja taimenen ulkonäkö ja koko vaihtelevat paljon elinpaikasta riippuen.

Taimenesta esiintyy Suomessa erilaisia ekologisia muotoja eli morfeja (m.): mereen laskevista joistamme kasvamaan eli syönnökselle vaeltava meritaimen (m. trutta), reittivesien koskissa syntyvä ja järvialueella syönnöstävä järvitaimen (m. lacustris) ja pienvesien paikallinen muoto eli purotaimen (m. fario). Jännittävää on, että yksi kala voi käydä elämänsä aikana läpi kaikki eri ekologiset muodot.

Vesien pilaantuminen, jokien patoaminen ja liiallinen kalastus ovat karsineet taimenkantoja jo vuosikymmenten ajan. Meritaimenta on esiintynyt ainakin 60 mereen laskevassa joessamme mutta jäljellä on enää kymmenkunta alkuperäistä kantaa. Suomen meritaimenkannat ovat Itämeren alueen meritaimenkannoista kaikista uhatuimpia, ja meritaimen on todellisessa vaarassa kadota vesistämme. Tilannetta tulee parantaa tehostamalla kalastuksen säätelyä ja kunnostamalla puroja ja jokia meritaimenen lisääntymisalueiksi.

Järvien säätelemättömän verkkopyynnin ja kutupaikkojen vähentymisen seurauksena myös järvitaimen alkaa olla lähes kokonaan istutusten varassa. Aikaisempi harkitsematon istutuskäytäntö on myös osin tuhonnut eri vesistöjen erilaistuneiden luonnonkantojen perinnölliset erot, mikä voi laskea kalojen elinkykyä.

Tuntomerkit:

40–70 cm.

Taimen on monimuotoinen kala ja erityisesti väritys vaihtelee elinpaikan mukaan huomattavasti. Merissä ja järvissä taimenet ovat useimmiten kirkkaan hopeisia ja helposti sekoitettavissa lähisukulaiseen loheen. Jokivesistöissä ja puroissa elävät taimenet taas ovat usein ruskean ja keltaisen kirjavia. Taimenen värityksessä voi olla suuria poikkeamia jopa saman vesistön sisällä.

Taimenen ja lohen tunnistaa toisistaan siitä, että taimenella pilkut ulottuvat myös kylkiviivan alapuolelle. Lisäksi taimenella pyrstön tyvi on tanakampi kuin lohella. Pyrstöstä löytyy vanhan sanonnan mukaan helppo tuntomerkki: ”Lohella on lovipyrstö, taimenella tasapyrstö”.

 

Meriharjus (Thymallus thymallus)

Meriharjus (harjuksen merikutuiset kannat): Äärimmäisen uhanalainen

Harjus kuuluu lohen ja taimenen tavoin lohikaloihin. Harjus on yleinen kala pohjoisen runsashappisissa virroissa ja järvissä. Se tulee kuitenkin toimeen myös Pohjanlahden murtovedessä. Suomen vesillä sinnittelee vähälukuinen meressä lisääntyvä meriharjuskanta. Meriharjushavainnot ovat viime vuosina olleet Suomessa vähissä, ja välillä meriharjuksen on jopa pelätty hävinneen kokonaan vesistämme.

Harjus vaatii viileää ja runsashappista vettä. Toisin kuin muut Suomen lohikalat, harjus lisääntyy keväällä. Harjuksen ravintoa ovat monenlaiset pikkueläimet sekä pienet kalat. Meriharjuskantojen heikentymisen syynä pidetään Itämeren rehevöitymistä. Ruotsissa meriharjuskantojen arvellaan kasvaneen, kun meritaimenen verkkokalastusta on rajoitettu keväisin ja syksyisin.

Harjukseen ei kohdistu ammattimaista kalastusta ja harjus onkin pääasiassa virkistyskalastajien kohde. Harjusta kalastaessa tulee huolehtia, ettei ota saaliiksi liian pieniä yksilöitä.  

Tuntomerkit:

3050 cm.

Harjuksen tunnistaa lohikalaksi rasvaevästä. Harjuksella on huomiota herättävän suuri selkäevä, josta sen suomenkielinen nimikin juontaa juurensa. Yleisväritykseltään harjus on hopeinen, evät ovat usein tumman purppuraiset. Suomut ovat viivasuorissa riveissä.

 

Siika (Coregonus lavaretus)

Vaellussiika: Erittäin uhanalainen

Karisiika: Vaarantunut

Planktonsiika: Vaarantunut

Lohikaloihin kuuluvasta siiasta tavataan meillä useita elinkierroltaan ja ruumiinrakenteeltaan toisistaan poikkeavia muotoja. Siika on yksi monimuotoisimmista kalalajeistamme ja esiintyy niin joissa, järvissä kuin meressäkin, sekä paikallisina että vaeltavina kantoina. Tutkijoita onkin askarruttanut kysymys, onko kyseessä yksi tai useampi kalalaji vai alalaji tai vain lajin eri muotoja? Uudet tutkimusmenetelmät ovat kuitenkin osoittaneet maamme alkuperäisten siikojen olevan perimältään niin samanlaisia, että ne on luettava yhdeksi ja samaksi lajiksi, vaikka niiden käyttäytyminen ja ulkonäkö vaihtelevatkin paljon.

Taloudellisesti tärkeimmät siikamuodot Suomessa ovat hidaskasvuinen karisiika, nopeakasvuinen vaellussiika, planktonsiika ja pohjasiika.

Suomalaiset arvostavat siikaa ruokakalana, ja se on ollut Suomen istutetuin kalalaji. Eläinplanktonia tai pohjaeläimiä syövä siika voi kasvaa jopa kymmenkiloiseksi vonkaleeksi.

Luontaiset siikakannat ovat useissa vesissä kärsineet lisääntymismahdollisuuksien heikentymisen vuoksi. Jokikutuisten kantojen kutupaikat ovat monin paikoin tuhoutuneet, ja vaellussiian lisääntymisvaellus jokiin on estetty padoilla. Järvissä lisääntyville kannoille vedenpinnan säännöstely voi olla kohtalokasta. Erityisesti Pohjanlahdella kalastus kohdistuu liiaksi nuoriin vaellussiikoihin, jotka eivät vielä ole sukukypsiä. Ruokakaloina kannattaa suosia järvi-, pohja- ja tuppisiikaa, joiden kannat eivät ole uhanalaisia.

Tuntomerkit:

35–50 cm.

Muiden lohikalojen tapaan myös siialta löytyy rasvaevä. Väritykseltään siika on hopeinen. Hyvä tuntomerkki siialle on yläleuka. Siialla yläleuka on alaleukaa pidempi.

 

Saimaan nieriä (Salvelinus alpinus)  

Nieriä (Saimaan kanta): Äärimmäisen uhanalainen

Saimaan nieriä on Suomen uhanalaisin kalapopulaatio ja olemassa enää lähes pelkästään istutusten ansiosta. Saimaannorpan lailla Saimaan nieriä on kärsinyt merkittävästi verkkokalastuksesta, ja ilmaston lämpeneminen on uhka sen olemassaololle.

Nieriä on kylmän veden laji, joka elää syvissä järvissä. Nykyisin Saimaan nieriä elää luonnonkantana vain Kuolimolla, ja lisääntyviä yksilöitä on todennäköisesti alle 50. Nieriä on hävinnyt Pielisestä, Suvasvedestä ja Puruvedestä 1900-luvulla, Höytiäisestä jo aiemmin. Muutamia kaloja on saatu Saimaan länsiosista vielä 1980-luvun alussa.

Joiltakin Saimaan nieriän istutusjärviltä on saatu saaliiksi kutuvalmiita emokaloja. Tämä osoittaa, että viljelyssä tuotetut kalat ovat selvinneet kutukaloiksi saakka ja Saimaan nieriän pelastaminen voi olla vielä mahdollista. Kutevien kalojen määrästä tai poikastuotannosta ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa. Ilmaston lämpeneminen ajaa eteläisiä nieriäkantoja ahtaalle, varsinkin jos syvillä, viileämmillä alueilla on niukemmin hapekasta vettä ravinnepäästöjen takia.

Saimaan nieriäkannan elvyttämiseksi tarvitaan kalastusrajoituksia, rauhoituksia ja tuki-istutuksia.

Tuntomerkit:

60–90 cm.

Nieriän hyvä tuntomerkki on käänteinen pilkutus muihin lohikaloihimme verrattuna. Nieriällä on vaaleat pilkut tummalla pohjalla eikä tummia pilkkuja vaalealla pohjalla, kuten esimerkiksi lohella ja taimenella. Nieriällä on hyvin pienet suomut ja vanha kansa kutsuikin nieriää myös nimellä ”nahkalohi”. Evien etureunat ovat valkoiset. Kutuasuisena nieriällä on kirkkaan punainen vatsa. Kutuasuinen nieriä onkin monien mielestä yksi kauneimpia kalojamme.

 

Rantanuoliainen (Cobitis taenia)  

Vaarantunut

Rantanuoliainen pieni pohjalla elävä kala, joka on päivisin usein pohjaan kaivautuneena. Rantanuoliaisesta tunnetaan vain yksi sisämaan esiintymä Hiitolanjoella, missä Venäjän puolella oleva esiintymä ulottuu myös Suomen puolelle lyhyellä matkalla. Vähän laajemmat esiintymät sijaitsevat Kaakkois-Suomen merialueella, missä sitä on tavattu kymmenestä paikasta.

Rantanuoliainen elää kevyesti liejuisilla hiekkapohjilla 0,53 metrin syvyydessä. Lajin elinpaikka lienee esiintymistä rajoittava tekijä. Pohjien rehevöityminen haittaa rantanuoliaisia. Rantanuoliaisen elinpaikkojen laajuudessa ja laadussa tapahtuvia muutoksia tulisikin seurata, ja lajin esiintymisalueen pienenemiseen johtavia toimenpiteitä olisi rajoitettava.

Rantanuoliaista on vaikea havaita sen pienen koon ja elintapojen vuoksi. Lajin esiintymisestä saatiin uutta tietoa vuonna 2009 tehdyissä tutkimussukelluksissa. Tällöin lajia löydettiin useista paikoista Kaakkois-Suomen merialueelta. Aiemmin siitä oli vain satunnaisia havaintoja rannikkovesissä Kotkan ympäristössä ja muutamassa pikkujoessa. Havaintojen johdosta lajin uhanalaisuusluokitus lievennettiin erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi. On mahdollista, että uusia elinalueita löytyy jatkossa lisää.

Tuntomerkit:

1012 cm.

Ruumiinmuoto on pitkä ja suun ympärillä on 6 viiksisäiettä. Pienet silmät ovat lähellä päälakea. Rantanuoliainen on väriltään ruskeankirjava. Kylkiviivan ylä- ja alapuolella kulkee tummien täplien muodostama rivit. Muita hyviä tuntomerkkejä ovat kuonon kärjestä silmään kulkeva tumma juova sekä pieni haarakärkinen piikki silmän alla, jonka rantanuoliainen voi nostaa pystyyn puolustautuessaan.

Lisätietoa uhanalaisista kaloista löydät Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen sivuilta.

Päivitetty 7.11.2013